Читать книгу: «Minkä mitäkin Italiasta», страница 4

MIKAEL ANGELO JA RAFAEL

Italia on museoiden ja taidenäyttelyjen luvattu maa. Tuskin on sitä pientä kaupunkia, jossa ei olisi ainakin jokin julkinen taidekokoelma, puhumattakaan kirkoista, luostareista ja yleisölle auki olevista yksityisistä kokoelmista vanhoissa ja uusissa palatseissa.

Mutta kaikki voittaa kuitenkin Vatikaani ja sen kokoelmat, joissa muun muassa Mikael Angelon ja Rafaelin etevimmät maalaukset ovat tavattavina.

Pietarin kirkko seisoo kahden pilaririvin keskessä, jotka kuin ojennetut käsivarret »hyvän paimenen» kuvassa kutsuvat kaikkea maailmaa luokseen tulemaan. Kun aamuisin saapuu sinne, näkee kuitenkin, ettei se ole kirkko, johon suurin joukko kiiruhtaa. Suurin joukko katoo oikeanpuolisen pilariston kätköön, sillä siitä menee tie sekä paavin itsensä puheille että niihin kappeleihin ja huoneistoihin, joihin maailman arvokkaimmat taideaarteet ovat kätketyt. Siellä ovat sekä Sistinan kappeli että Rafaelin stanssit ja loggiat.

Paavin kuuluisa sveitsiläinen kaarti seisoo ovella vartioimassa keskiaikaisissa puvuissaan, jotka sanotaan tehdyiksi itse Mikael Angelon piirustusten mukaan. Muodon vuoksi asettuu painettipyssyllä varustettu mies eteen ja kysyy. »minne matka?»—»Mikael Angelo, Rafael», vastataan ja hän ymmärtää ja antaa mennä, osoittaen rappua, jonka päässä jo seisottaa toinen vartija ja neuvoo sivuhuoneeseen, jossa kolmas vartija on vastassa.

Sistinan kappeli, jonne monia mutkaisia portaita tullaan, on soikea huone. Kun astuu ovesta sisään, niin tuntuu ensin pieni pettymys. Tämäkö yksinkertainen, sileäseinäinen kaikkia tavallisia kirkkokoristeita vailla oleva huone nyt on se kuulun kuulu paikka, jota maailman kaikkein suurimmat taideteokset koristavat? Se on jaettu kahteen osaan, joista toinen jotenkin yksinkertaisine penkkiriveineen on aiottu yleisölle, toinen taas aitauksella erotettuna kuin kuoriksi, missä on muutamia vähän komeampia penkkirivejä korkeampia hengellisiä herroja varten jumalanpalvelusten aikoina. Mutta kun vähän kauemmin katselee ympärilleen, niin huomaa, että tämä sittenkin on maailman kenties kaikkein kallisarvoisimmin sisustettu temppeli. Sillä se on sisustettu puhtaimmalla ja jaloimmalla taiteella katosta lattiaan; sekä peräseinä että katto ovat peitetyt Mikael Angelon freskoilla.

Katossa on esitetty koko raamatun historia maailman ja ihmisen luomisesta alkaen. Jättiläiskokoisina vaeltavat siellä silmäin editse nuo suuret tapahtumat: Luoja erottaa suurenmoisella kätensä liikkeellä valkeuden pimeydestä, luopi auringon ja kuun, luopi miehen ja näyttää hänelle hänen vastaluodun toverinsa, käärme viettelee Aatamia ja Eevaa ottamaan omenaa, enkeli ajaa heidät paratiisista y.m. Nämä kuvat ovat katon keskiosassa ja alempana niitä molemmilla sivuilla nähdään profeetoita, sibylloja ja muita raamatun henkilöitä.

Mutta niin ahneesti kuin silmä katseleekin näitä kattokuvia, joita tehdessä mitä suurimmat sekä katon muodon että sen korkeuden tuottamat teknilliset vaikeudet ovat olleet voitettavina ja joita oikein nähdäkseen täytyisi heittäytyä selälleen niinkuin taivaan kupukantta katsellessa, siirtyy se kuitenkin pian alttariseinään, jossa »Viimeinen tuomio» on esitettynä.

Johan on itse aihekin rohkeimpia ja suurenmoisempia, mitä inhimillinen taide voi ottaa esittääkseen. Mutta senkin voittaa mielestäni vielä tekotavan rohkeus ja suurenmoisuus. Huimaa silmää ja pyörryttää päätä sitä katsellessa. Tuntuu siltä kuin maa järähtäisi jalkojen alla, ja seinät alkaisivat huojua kaatuakseen samassa. Mutta kaikista ihmeellisintä on nähdä, millä keinoilla taiteilija on tämän illusion saavuttanut. Koko viimeisen tuomion esitys näet on vain alastomien ruumiiden mylläkkää. Mutta ne ovatkin kuin kallioita maailman seinästä, jotka juuri ovat lohjenneet irti toisistaan ja ovat putoamaisillaan syvyyteen.

Taulun yläosassa näkyy vihan jumala kuin myrskytuulena syöksyvän esiin kulmat rypyssä ja käsi tuimassa liikkeessä. Hän syöksähtää esiin tuomiolle ja samassa on jo tuomio lausuttu ja oikeus tapahtunut ja parhaallaan etenemässä täytäntöön. Kun toiset ihmiset kaunein plastillisin liikkein kohotetaan ylös taivaaseen, missä enkelit ottavat heitä vastaan, vaipuvat toiset, ruumis ja jäsenet epätoivoisissa kouristuksissa, alas syvyyteen, ja näitä jälkimmäisiä näyttää olevan monta kertaa enemmän kuin edellisiä. Toiset niistä putoavat pää edellä, toiset takertuvat vielä viimeisellä epätoivollaan kiinni ylös nousevien jalkoihin. Mutta kamalat pirut ovat jo iskeneet heihinkin kyntensä ja he vaipuvat ja vaipuvat auttamattomasti. Alimpana nähdään ne, jotka eivät enää yritäkään pelastautua ja joita Kaaron viepi täyden venelastin manalaan. Tämä viimeinen osa taulusta on ehkä kaikista vaikuttavin. Onnettomia syntisiä on venhe kukkuranaan, niitä on mätetty siihen pitkin ja poikin kamalissa epätoivoisissa asennoissa, muutamat jo veteen pudonneina, niin ettei näy kuin kantapäitä vähän, muutamat vielä turhaan iskien kyntensä venheen laitaan, joka juuri lähtee liikkeelle rannasta ja pian on tyhjentävä lastinsa kuoleman rannalle.

Se on synkkä pessimistinen taulu, sillä vaikka »viimeisen tuomion» toinenkin puoli, autuaitten pelastus on yhtä rintaa esitetty, ei siitä ainakaan minuun ole jäänyt muuta muistoa kuin muisto ankarasta, leppymättömästä vihasta ja ihmiskunnan peruuttamattomasta kadosta. Taiteilija maalasikin sen vanhoilla päivillään, kun murheet ja vastoinkäymiset olivat hänen mielensä murtaneet. Tuntuu melkein kuin »viimeinen tuomio» olisi hänen uhkauksensa, hänen testamenttinsa jälkimaailmalle.

Miettiväisenä, ikäänkuin ahdistettuna poistuu katsoja hänen työnsä äärestä ja aivan vaistomaisesti haluaa hän nähdä jotakin, joka voisi tuudittaa, viihdyttää ja antaa toivoa jostakin iloisemmasta ja onnellisemmasta. Ja hän löytääkin sen kerrosta ylempää, jossa Rafaelin hento, soinnukas taide piankin vie meidät keveitten ihanteittensa taivaaseen.

Samaan aikaan, kun Mikael Angelo koristeli synkkää kirkkoholvia, johon niukka valo tuli vain muutamista katonraja-ikkunoista ja jossa hän kuukausmääriä murjotti ihmisarkana erakkona, siveli nuori Rafael, onnen lempilapsi, vihellellen ja lukuisain oppilastensa kanssa iloisesti seurustellen, aukinaisten palatsikäytävien ja parvekkeiden seiniä, voiden telineiltään milloin hyvänsä heittää silmäyksen yli Rooman ja sen ihanien ympäristöjen.

Hänen luomansa ovatkin sitä mukaa keveitä, lempeitä ja iloisia. Tuo tunnettu tulipalo Incendio del Borgo on, vaikka aihe on kamala, kuitenkin hauska laatukuva, jota katsellessa unohtaa kokonaan, mitä siinä tahdotaan esittää, ja kiintyy vain ihailemaan jäsenten plastiikkaa ja taitavaa ryhmitystä. Toisella seinällä taas nähdään Disputassa avonainen taivas ja kohta sen alla onnellinen maa, eikä niiden välillä näytä mikään häiriö koskaan olevan mahdollinen. Sitten soittaa siellä Apollo viuluaan laulun ja soiton haltiattarien ympäröimänä. Ja »Athenan koulussa» vallitsee täydellinen antiikki rauha, eikä sen tekijä näytä tietävän mistään muusta kuin elämän sopusoinnusta.

Kun hän sitten pääsee raamatun aiheita käsittelemään ja sen henkilöitä kuvaamaan, niin tekee hän sen samalla hempeydellä ja valoisuudella ja ikäänkuin hymyhuulin.

Järisyttävät kohtaukset, joita muuten ei ole monta, sulautuvat viehättäviin ja hauskoihin. Rafaelin raamatunkuvat ovat todellakin kuin »kuvia», joita huviksensa katselee, selailee. Ja hänen madonnansa sitten! Kuka ei tuntisi noita onnellisia ja autuaita nuoria äitejä!

Mutta siksipä hänen taidettaan niin rakastettiin ja rakastetaan yhä vielä. Yhtä mittaa kuuluu katsojain suusta ihastuksen huudahduksia, kun tuolla alhaalla Sistinan kappelissa kaikki käyskentelivät totisina ja hiljaisina ja henkeään pidätellen, uskaltamatta sanallakaan ilmaista tunteitaan. Yläkerrassa kun niin sanoaksemme evankeliumin sulous hellytteli, niin alikerrassa tuntui kuin olisi laki joka hetki uhannut.

Kumpi on näistä aikakautensa suurista mestareista suurin? Sitä tulee heidän teoksiaan katsellessa ajatelleeksi ja kysyneeksi, ja onhan maailma siitä vuosisatoja väitellyt. Mutta mitä varten kysyä! Sillä eihän se ole muuta kuin mielialan asia. Kun mieliala on kevyt ja elämä päivänpaisteinen, silloin se kernaasti liihoittelee vielä ylemmä Rafaelin enkelien siivillä. Kun mieli on musta ja elämä tuntuu epätoivoiselta, silloin se hakee itselleen sympatiaa Mikael Angelon totisesta ja synkästä taiteesta ja syventyy siihen.

1893.

FRESKOMAALAUKSISTA

Italian ihanuuksia muistelevalle astuu ensi sijaan sen taide. Mutta taidetta muistellessani, sulkiessani silmäni ja antaessani erilaisten kuvain vaeltaa editseni, en näe mitään niin kirkkaasti kuin ne monen monet freskokuvat, jotka kaikkialla ovat viehättämässä. Vaikken ollut nähnyt yhtä ainoata oikeata freskomaalausta ennen tuloani Italiaan, niin oli minulla niitä kohtaan kuitenkin salainen kunnioituksen tunne. Olin muistaakseni jostakin estetiikasta aikoinani lukenut, että se oli öljyvärimaalaus, joka hävitti oikean maalaustaiteen, se kun, sallimatta tehdyn erehdyksen korjausta, hävitti vaatimukset käden ja silmän ehdottomasta tarkkuudesta. Taiteilija saa eteensä seinän, joka on kirkon, palatsin tai muun hienon huoneen seinä, ja hänen käsketään se koristaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta väärän viivan tai väärän värin oikaisemiseen tai peittämiseen, vaan pysyy hänen kerran tekemä vetonsa peruuttamattomasti paikoillaan. Mikä edesvastuu taideteoksen tilaajaa kohtaan, mikä harmi, kun tehtyä ei koskaan saa tekemättömäksi! Mutta mikä kiihoitin samalla tarkasti mittaamaan määrät, laskemaan suhteet, koulitsemaan kätensä ja silmänsä ja varomaan hutiloimista ja keskeneräisyyttä. Jos mieli saada vähänkin kunnollista työtä, täytyy se suorittaa inspiratsioonin täydellä painolla.

Senkö tähden ne heti nähtyäni lienevät tehneet niin välittömän ja syvällisen vaikutuksen? Tuntui melkein aina niiden edessä seisoessani, että ne olivat ikäänkuin suoraan taiteilijan aivoista tuohon seinään painuneet, täysivalmiiksi mietittyinä ja kehittyneinä. Hänen muotonsa ja värinsä eivät näytä jäljennöksiltä siitä, mitä hän luonnossa on nähnyt, vaan niinkuin hänen kauttaan kulkeneilta ja hänen sielussaan kirkastuneilta aatteilta. Kun nykyajan realistisessa taiteessa näkee niin paljon aatteetonta luonnon kopioimista, niin paljon turhaa ja hengetöntä detaljityötä, on niin viileätä ja virkistävää antautua tuohon puhtaaseen taiteen nautintoon, jonka freskomaalaukset synnyttävät. Sitä tehdessä haihtuu kokonaan halu sentapaiseen arvosteluun, johon uudenaikainen taide niin helposti antaa aihetta. Ei tee mieli ruveta viisastelemaan, niinkuin yleisö ja taidearvostelijatkin usein tekevät, siitä, miten on maalattu tuo kivi ja kanto ja kuinka virheettömästi on piirustettu tuo käsi tai nenä. Hakee vain sitä aatetta, jota taiteilija on tahtonut esittää, etsii niitä näkyjä, joita hänen mielikuvituksensa on nähnyt. Ei siinä takerru yksityiskohtiin, vaan antaa kokonaisuuden vaikuttaa.

Saattaa kyllä olla, että tämä yksityiskohtien unohtaminen tulee siitäkin, että tekniikka todella ainakin parhaimmissa freskoissa on yläpuolella kaiken arvostelun, tai että antaa virheen anteeksi, kun tietää, että se on seuraus työtavasta ja niistä vaikeuksista, joita materiaali vaatii voitettavaksi. Mutta on se haettava toisaaltakin. Yksi ominaisuus, joka tekee freskomaalaukset niin viehättäviksi, on niiden koristeellinen eli dekoratiivinen puoli.

Tähän aikaan, kun tehdään öljyväri- tai muu kehyksiin pantava taulu, taiteilija harvoin voi tai saa ajatella sitä ympäristöä, johon taulu tulee sijoitettavaksi. Enintään pitää hän huolen kehyksestä. Ostaja saakoon ripustaa sen paikkaan ja valaistukseen, jonka hän parhaaksi näkee. Vanhalla freskomaalarilla sitävastoin oli aina tiedossaan seinä, johon hänen teoksensa oli ainaiseksi sidottu ja johon sen täytyi sopia. Sentähden täytyi hänen ottaa huomioonsa, miten maalaus juuri siinä tulisi vaikuttamaan, laskea valon ja värin vaikutus ja sovittaa muodotkin seinän mukaan. Samalla kun maalaus on itsenäinen, puhtaasti aatteellinen taideteos, on se myöskin seinäkoriste, tapetti, ja täytyy sen vaikuttaa seinään puhtaasti dekoratiivisena. Tämä kaiken maalaustaiteen alkutarkoitus onkin usein niin ihmeellisesti otettu lukuun, että silmä sittenkin, kun se jo kenties on uupunut itse aiheeseen, nauttii vielä tietämättään ainoastaan viivoista ja väreistä semmoisinaan. Siihen pyrkivätkin etevimmät freskomaalarit ja sen he saavuttivatkin. Olen usein vaeltanut uudestaan ja aina uudestaan luostarien pihatoissa ja istuskellut kirkoissa ja kappeleissa, jotka ovat tällä tavalla koristetut, ja antanut seinien heijastaa tuota maalauksiensa salaperäistä kauneutta, joka on niin kainoa, ettei se huutamalla huuda huomiota puoleensa, ei tungettele eikä pyri häikäisemään, mutta jonka kuitenkin tuntee ilmassa olevaksi ja josta samalla saa esille mitä suurenmoisimmat aatteet ja aiheet, jos mieli tekee ruveta niitä tarkastelemaan.

Kuulee usein sanottavan, ettei käsitellyn aiheen laatu saa vaikuttaa taideteosta arvosteltaessa ja että ainoastaan käsittely ja tekotapa määrätkööt sen taidearvon. Mutta tuskinpa vanhaa taidetta ihailtaisiin niin, tuskinpa se vaikuttaisi meihin niin voimakkaasti, ellei se olisi ottanut aiheitaan niin korkealta kuin se ne otti. Me olemme jo niin tottuneet niihin, ettemme enää tule ajatelleeksikaan, mitä rohkeutta ja taiteellisia inspiratsioonia sentään mahdettiin tarvita luomaan sitä, mitä luotiin. Vai voiko taiteilija todellakaan kurottaa kätensä korkeammalle kuin silloin, kun hän ottaa itse Jumalan alas taivaasta, ryhtyy kuvaamaan hänen ainoata poikaansa, neitsyt Mariaa ja apostoleja ja pyhimyksiä? Niitä kaikkia ja suurimmaksi osaksi ainoastaan niitä ynnä sen lisäksi raamatullisia aiheita katsoivat senaikaiset taiteilijat kyllin arvokkaiksi siveltimensä esineiksi. Arkailematta avasi taiteilija taivaan ja asutti sen, hänen mielikuvituksensa tunki maan sisään ja löysi sieltä helvetin, jonka empimättä esitti, hän tahtoi olla mukana maailman luomisessa ja tiesi täsmälleen, millaista oli elämä paratiisissa, eikä hän kammonnut loihtia esiin sellaistakaan tapausta kuin viimeinen tuomio. Kunnia sille, jolle se tulee, ja annettakoon kunnia kernaasti niillekin aiheille, joita nykyaika rakastaa, mutta älköön ihmeteltäkö, jos aate nousee ja tunne avartuu enemmän silloin, kun katsoja joutuu n.s. silmästä silmään katselemaan elämän ja kuoleman suurimpia kysymyksiä ja niiden edustajia taivaassa ja maan päällä.

Me olemme siihen jo tottuneita ja me selailemme kuvallista raamattua niinkuin muutakin kuvakirjaa, mutta silloin, kun tuo uskonnollis-kirkollinen taidesuunta ensiksi syntyi, kohtasi se varmaan syvästi uskonnollisia tunteita ja kulumatonta mielikuvitusta yleisössä. Se sytytti sydämiä niinkuin meillä nykyjään sytyttää niitä »kansallinen» taide, mutta innostuksen aihe oli kuitenkin ylempi ja vaikutus sitä mukaa syvempi. Se oli niin voimakas, että taideteos saattoi nousta kuvatun sijalle—ilmiö, jonka vielä tänäkin päivänä näkee hartaasti katolisissa maissa. Eikähän se ihme olekaan, että niin tapahtui yleisössä ja että madonnan kuvia kannettiin juhlasaatoissa kaupunkien läpi, kun itse taiteilijakin saattoi joutua tuollaisen hurmauksen valtaan. Yksi esimerkki on siitä ennen Rafaelia elänyt maalarimunkki Angeliko da Fiesole, jonka kerrotaan niin sulautuneen aiheeseensa, että hän esimerkiksi Kristusta ristinpuulle maalatessaan ratkesi kyyneliin oman taulunsa edessä.

Tämän munkin ja hänen aikalaistensa freskomaalaukset muuten mielestäni parhaiten vastaavat tämän taidelajin aatetta. Ne vaikuttavat väriensä ja muotojensa miltei etsityllä yksinkertaisuudella; ne ovat neitseellisen kainot, uskonnollisesti syvät ja hartaat ja liittyvät ihmeellisen vaatimattomasti seinään. Kaikki ovat ne kirkoissa ja luostareissa. Pyhän Markuksen luostarin käytävät ja munkkikammiot Firenzessä ovat hänen koristamansa ja siellä on hänen kenties paras teoksensa: enkelin ilmestyminen Marialle. Nyt ne ovat kaiken maailman ihailtavina, ja alituinen ihmisvirta vaeltaa noiden ristinpuun alla polvistuvien apostolien ja Jumalan äidin ja Jumalan pojan ohitse. Taiteilija on saanut jälkimaailmaltakin täyden tunnustuksensa, joka ei ole paljon pienempi kuin Rafaelille ja Mikael Angelolle annettu. Mutta sittenkin tuntuu siltä kuin tämä tunnustus olisi vähempi kuin se, minkä hänelle varmaankin antoivat hänen aikalaisensa, nuo hiljaiset munkit, joiden yksitoikkoisia kammioita eivät elähyttäneet muut nähtävät kuin ne yksi tai kaksi pientä freskoa, joita taiteilijan sivellin oli valkeille kiville luonut erakon silmää hivelemään ja mieltä ylentämään.

FIESOLEN LUOSTARI

Vähän matkaa Firenzestä on korkealla, kauas näkyvällä kukkulalla Fiesolen pikkukaupunki ja sitä vielä vähän ylempänä samanniminen fransiskaaniluostari. Sen kirkkojen tornit, sen puutarhoista kohoavat sypressit ja piiniat ja rakennusten valkoiset seinät näkyvät aina tuon tuostakin Firenzen katuja kävelevän silmään.

Olimme kulkeneet sinne laajaa ajotietä, joka ensin loivia mutkia tehden polveili hiljalleen kohoavia rinteitä myöten, täynnä huviloita ja maataloja ja niitä ympäröiviä viinitarhoja. Kaupunki on vuoren selällä kuin kirkon harjalla, luostari sen yläpuolella kuin tornissa, jonne jyrkkä jalkatie johtaa. Seuraan sitä ja seison pian luostarin edessä ulkopihalla, jota totiset, juhlalliset sypressit vartioivat.

Luostarin portti on suljettu, samoin kirkon ovikin, joka tavallisesti muulloin on auki, vastaanottaakseen kaikkia niitä, jotka tahtovat tulla tänne rukoilemaan. Mutta nyt onkin keskipäivä, munkkien aamumessut ovat jo pidetyt, aamusoitot soitettu eivätkä vielä ole alkaneet iltapäivän kirkonmenot. Kellot tornissa riippuvat äänettöminä odotellen auringonlaskua, joka on taas vapauttava niiden kaiun.

Istahdan rappusille levähtämään ja odottamaan minäkin. Takanani on suuri luostari, niinkuin autio linnoitus, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei näy elämää missään, ei ole täällä nyt edes noita matkailijan tielle alinomaa tulevia kerjäläisiäkään, jotka luultavasti ovat laskeutuneet Firenzeen, missä parhaillaan vietetään juhlaa. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu jossakin kaukana ammahtavan aasin ääni ja alhaalla syvässä laaksossa viheltää juna.

Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenzeen päin … ja mikä näköala…!

Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien vuortenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka hienosti hiottu on tuo helmi! Näen marmorisen temppelin kupoolin ja sen vieressä kellotapulin, näen keskiaikaisen linnan solakkakaulaisen tornin. Kaikkialla palatsien ja luostarien ruskeita tiilikattoja ja niiden välissä puutarhan ainaista vihreyttä. Kaupunki hymyilee kuin hilpeässä ainaisessa onnessa, kukkivan ja kukkiaan lemuavan laakson ympäröimänä, ja muuttuu vähitellen ja kuin huomaamatta maaseuduksi, josta paistaa vaahdon valkeita maalaiskyliä ja pikkukaupunkeja, joita yhdistävät toisiinsa kapeina nauhoina poimuilevat vaaleankeltaiset maantiet.

Hauska huoleton elämä jäi meistä äsken sinne vilisemään kivitetyille toreille ja viileille varjoisille kaduille. Kaiken maailman rikkaat ja joutilaat olivat tulleet sinne viettämään etelän ihanaa kevättä, hengittämään vastapuhjenneiden lehtien lemua ja ahmimaan kukkien hurmaavaa tuoksua, joka muurien ulkopuolelta puutarhoista tulvii kaupungin sisimpiin osiin ja tuntuu Arnovirran vihreän vedenkin mukana valuvan sen läpi. Heillä oli siellä parhaillaan kukkaisjuhla, ja kadut kuohuivat iloista, kirjavapukuista kansaa, toreilla ja kadunkulmissa soitettiin ja tanssittiin. Ikkunat, katuovet, parvekkeet, katot ja räystäätkin olivat täynnä väkeä odottamassa corso di fiorin tuloa. Se tulee, kaksi-, kolmi- ja nelivaljakoita tungeskelee väkijoukon läpi, hevoset, kuskit ja vaunuissa istujat kukilla koristettuina ja vaunut niinkuin kukkaislähteestä nostettuina ja vielä kuin sen märkyyttä valuen, pyörät ja istuimet ruusuja tihkuen: punaisia, valkoisia, ja muuankin pelkkiä sinisiä muistikukkia. Värit välkkyvät, tuoksut temmeltävät ilmassa ja noiden liikkuvien kukkaismaljojen sisässä istuu onnen ja iloisen elämän poutaperhosia: nuori ihana äiti kahden pienen tyttärensä kanssa, toisessa yksinäinen pieni prinsessa, kokonainen perhe, kaksi rakastunutta…

Ne jäivät sinne karkelemaan liputettuja katuja pitkin, ja täältä sinne katsellessa näyttää siltä kuin aurinko heijastellessaan ja varjoja ja valoja vaihdellessaan ottaisi sekin osaa ihmisten iloihin ja niinkuin koko tuo lakeus olisi ihanuuden meri, jossa värejä lainehtii ja karehtelee kauneutta.

Mutta me täällä—me istumme kuin erämaassa. Ei ota luostari osaa maallisiin menoihin, ei näy se tietävän eikä tahtovan niistä tietää. Sen ikkunat ovat suljetut, sen asukkaat vaikenevat, ja ainoastaan sypressi kuiskaa jonkin salaperäisen sanan vierustoverilleen, kun heikko tuulahdus tästä kautta kulkiessaan sitä koskettaa.

Mutta se ajattelee, miettii omia mietteitään, ja kun se niistä herää, tulkitsee se ne omalla tavallaan. Kello pienen tornin huipussa heilahtaa ja alkaa soida, luostarin ovi aukeaa ja sieltä sisältä kuuluu messua. Hetken kuluttua ja kellon yhä soidessa tulee jono munkkeja ulos, ne tekevät kierroksen pienellä pihatolla, laskeutuvat tietä alas ja katoavat. Vienevätkö viimeistä voitelua jollekin kuolevalle, käynevätkö siunaamaan jotakin kuollutta vai laskeutunevatko laaksoon rukoilemaan sadetta vainioille, joita madonna viime aikoina on poudalla rasittanut? Kellon soitto saattaa heitä heidän retkelleen, ja kun messun nuotti on lakannut kuulumasta, vaikenee kellokin.

Mutta luostarin ovi on jäänyt raolleen, ja minä hiivin siitä sisään. Ei näy portinvartijata eikä kukaan tule estämään. Tulen holvin alatse neliskulmaiselle pihamaalle, jota reunustaa pilarikäytävä ja jonka seiniä hienoväriset, ujosti esiintyvät freskomaalaukset koristavat. Jotkut ovet ovat auki, ja yhden ohi astuessani näen pienen kappelikirkon, jonka perällä lepattaa vahakynttilä palamassa alttarin vieressä. Toiset ovet veivät munkkien kammioihin. Ne ovat ahtaat ja matalat, ikkunat pienet kuin vankien kammioissa, yhdellä seinämällä rukouspöytä ristiinnaulitun kuvan tai madonnan kanssa, toisella kaitainen rautavuode. Tulen rohkeammaksi ja kuljen edemmä toiselle neliskulmaiselle pihalle. Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on kaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki nostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa. Takaportista tulee toinen ajaen edellään aasia, joka kantaa itsekokoistaan risukimppua.

Joudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella rinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä. Kaikki äskeinen ihana hempeys on luonnosta kadonnut. Alhaalla on hedelmätön laakso, jonka pohjassa on punaiselle hiedalle kuivunut jokivirta. Taampana toisella puolella laakson on erämainen vuoristo, kovaa karua kalliota, jonka kasvullisuus on heikkoa ja kuihtunutta. Mitä aurinko ei ole kärventänyt, sen on vesi vienyt muassaan uurtaen pitkiä syviä naarmuja vuorten rinteisiin. Jyrkkää polkua alas laaksoon siellä täällä kasvavien piiniain välissä vaeltaa äskeinen munkkien jono hitaasti kulkien selät koukussa.

Mutta täällä puistossa on varjoisia tammia, kukkivia mantelipuita, myrttilehtoja, oliiveja, oranssipuita ja lehteviä viikunapuita. Täällä on nurmikkoa ja hyvin hoidetuita polkuja ja niiden varrella mukavia, kiveen hakatuita istumapaikkoja. Vähän väliä on rakennettu huvimajoja madonnalle ja hänen pienelle »bambinolleen». Yksinäinen munkki käyskentelee tuonnempana puitten välissä ja noukkii kukkasia, jotka hän sitten vie madonnan huvimajaan. Hän huomaa minut, mutta ei tule häiritsemään. Painun vielä syvemmälle metsän sisään, jonne ei näy luostaria. Luostarissa aletaan soittaa iltakirkkoon. Ja samalla kuuluu toisen luostarin kello vastaavan jostakin laakson yli. Hetken aikaa ne juttelevat siinä niinkuin kaksi uskovaista, jotka ymmärtävät toisensa ja ovat yhtä mieltä elämän suurimmissa kysymyksissä. Vuosisatoja ovat ne kai sillä tavalla ajatuksiaan ja tunteitaan vaihtaneet niitä aina samaan äänilajiin ja samaan sointuun ilmaistessaan.

Sitä kuunnellen, tuota iltasoittoa, alkaa näyttää siltä kuin katoliset legendat muuttuisivat todellisuudeksi, kuin tämä metsikkö kansoittuisi, kuin enkeli liihoitteleisi maahan Marialle ilmoittamaan, että hän on löytänyt armon Jumalan tykönä, ja madonna nojaa, Jeesuslapsi käsivarrellaan, tammea vastaan, ja tietäjät itäiseltä maalta saapuvat lahjoineen. Kaikki ne monet taulut, joita joka päivä on nähnyt kirkoissa ja luostareissa ja joita mielikuvitus ja muisto on täynnä, alkavat elää. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo näyt, joita hurskaat munkit ja taiteilijat näkivät ja esittivät sekä sanoin että värein. Kuinka se täällä näyttää luonnolliselta tuo likeinen yhteys taivaan ja maan välillä, täällä, josta ei tunnu olevan kuin lyhyt askel ja pieni hyppäys avonaiseen taivaaseen. Tämmöisestä luostarista, siitähän jo näkyy kuin matkan määrä ja se on vain viimeinen pysäkki. Sellaisena sitä ainakin sen omat asukkaat pitävät ja semmoisen vaikutuksen se hetkellisenä miellyttävänä tunnelmana tekee satunnaiseen matkamieheenkin.

1893