Читать книгу: «Minkä mitäkin Italiasta», страница 3

PAAVIN VIISIKYMMEN-VUOTINEN RIEMUJUHLA

Roomassa, 20 p. helmik. 1893.

Tuskin on päästy hurraamasta ja huijaamasta karnevaali-ilossa, kun huomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen olivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään kirkot. Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja klovneja. Tämä viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja pyhiinvaeltajille, joita tapaa kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain on niitä tänne saapunut, varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja Englannista. Ruhtinaita ja hienoa yleisöä, piispoja ja apotteja, maalaispappeja, kerjäläismunkkeja, pikkuporvareita ja tavallisia talonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan että siitä viattomasta uteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin rakennuksia tarkastelevat, on näinä päivinä tulvinut tänne.

Tavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin päätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo XIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon palvelukseen.

* * * * *

Rooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän Pietarin kirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin yksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon kanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki satatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden pilariston ympäröimä avonainen tori.

Katsellessani tätä jättiläisrakennusta, en voinut käsittää, mihin tarpeeseen se sellainen olisi välttämätön. Vasta riemujuhlan paavillisessa messussa ollessani ymmärsin sen aatteen: koota erityisissä tilaisuuksissa sisäänsä kaikki ne, jotka eri maailman ääristä kokoontuvat tänne paavillista messua kuulemaan. Samalla ymmärsin senkin, että kirkko tätä tarvetta tyydyttääkseen nykyisten kulkuneuvojen aikana, joita ei rakentaja ollut lukuun ottanut, saisi olla vielä toista puolta suurempi.

Luulen, että ainoastaan suurten maailmannäyttelyjen juhlatilaisuuksissa saattaa sellainen väenpaljous olla yht'aikaa koolla. Jo kello 6:sta aamulla alkoi kirkkomiesten saapuminen, ja kirjavaa joukkoa se oli. Suuri osa on puettuna tavallisiin vaatteisiin. Mutta ainakin neljäs osa sadastatuhannesta on pappeja pitkissä kauhtanoissaan ja mustissa lierilakeissaan ja munkkeja erivärisissä: valkeissa, mustissa ja ruskeissa kaavuissaan. Näkee siellä tulipunaisiakin kirkollisia pukuja, näkee nunnia ja avojalkaisia ja paljaspäisiä hurskaita. Kaikki kiiruhtavat ne, mitkä tullen raitiovaunuissa, mitkä ajaen ylpeissä ajopeleissä, mitkä jalan kulkien, kirkkotornin keskustaa kohden, jossa on aukko vahtisotamiesten muodostamassa solassa ja jossa edellisinä päivinä jaetut pääsyliput tarkastetaan. Siitä läpi päästyään kiipeää väkijoukko mustana muurahaisjonona pääovea kohden, josta se ainoastaan vitkalleen pääsee sisään valumaan.

Tulen jo tuntia ennen juhlallisuuksien alkamista, mutta saan tuskin enää sijaa kirkossa. Yhdellä silmäyksellä ja yhdestä paikasta on mahdotonta saada käsitystä sen suuruudesta. Vaikka saisi vapaastikin kävellä, kestäisi kuitenkin hyvä rupeama, ennenkuin voisi sen kaikkiin osastoihin ja sokkeloihin pintapuolisestikaan tutustua. Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin saisi selvän käsityksen niistä sadoista seinämaalauksista, veistoksista, kuvapatsaista ja hautakoristeista, joita vuosisatain kuluessa on laitettu ja koottu sekä kirkon keskiosiin että sen kymmeniin sivukappeleihin.

Mutta niihin ei nyt huomio joudu kiinnittymään, minun yhtä vähän kuin muidenkaan. Madonnat saavat itsekseen hymyillä, enkelit lennellä omiksi iloikseen ja jättiläisen suuret apostolit kulmiaan rypistää. Kaikkia läsnäolijoita hallitsee vain yksi ainoa intohimo: päästä niin paljon kuin mahdollista kirkon keskustassa olevan alttarin läheisyyteen, jossa paavi tulee messunsa pitämään tai edes sen sotamiesten muodostaman käytävän luo, jota myöten hän tulee tuolillaan esille kannettavaksi. Se halu on niin voimakas, että kaikki nuo pyhät sivualttarit muuttuvat astinlaudoiksi ja telineiksi, joilta kukin parhaansa mukaan koettaa saada mieleistään näköalaa.

Odotus kestää ja kestää. Juhlatunteet ehtivät haihtua ja väsymys tulee yhä painavammaksi. Naisia pyörtyilee ja kannetaan ulos. Ihmiset puhelevat keskenään kuin markkinoilla ja yksi ainoa suuri humina nousee ylös kupooleihin, missä muutamassakin pyhä henki kyyhkysen muodossa levittää siipiään. Tavallisten ihmisten päitä vähän ylempänä heilahtelee siellä täällä valkoisia töyhtöjä vartijasotamiesten kypäreistä, heidän kulkiessaan edestakaisin käytävää pitkin.

Mutta yht'äkkiä leimahtaa muutamasta kirkon kolkasta kiihkeä riemuhuuto ja tuossa tuokiossa räiskää sama tuli kaikkialla. Eräästä sivukappelista, joka on ollut punaisella veralla vaatetettuna, ilmestyy päivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava seurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan näe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi mahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi, näen kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes ja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän pikku pojalta, joka on puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen kirkon päämiehen, puolijumalansa—Paavin.

Tuntuu siltä kuin etelämaisen luonteen kaikki intohimot olisivat päässeet liikkeelle. Innostus on todellakin »rajaton». Eläköön-huudot— »Viva il Papa Re!» s.o. eläköön paavi-kuningas—käsien taputukset, liehuvat liinat, sadantuhannen yhdenaikainen mielenosoitus—siinä on todellakin katsomista ja kuulemista. Kuta keskemmä kirkkoa hän etenee, sitä suuremmaksi kasvaa melu. Soittava orkesteri ylhäältä lehteriltä ei kuulu mihinkään sen rinnalla. Päät tutisevat, posket pullistuvat, silmät ovat päästä pudota noiden riemun huutajain. Enkä kadu ollenkaan, että tulin tuota näkemään. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo uskonpuhdistajat, joiden uskonnollisia tunteita loukkasi tällainen ihmisen jumaloiminen. Kuinka oudolta sentään tuntuu nähdä, että tavallista ihmistä sotamiesten ja hoviherrain muodostamassa käytävässä kannetaan juhlakulussa kirkon läpi ja asetetaan alttarille, joka meikäläisten käsitysten mukaan on niin kokonaan toisia tarkoituksia varten rakennettu. Mutta heikäläisistä siinä ei tietysti voi olla mitään loukkaavaa, ovathan he joka päivä tässä samassa kirkossa tottuneet näkemään kymmenien paavien komeat hautakappelit, jotka ovat yhtä ylellisesti koristetut kuin se alttari, mikä on Vapahtajalle vihitty.

Kun kulkue on päässyt ohitseni ja vaeltanut kirkon päästä päähän, lasketaan kantotuoli maahan ja paavi nousee suurelle kirkon keskessä olevalle alttarille. Silloin lakkaa myöskin melu ja messutoimitus alkaa. En siitä kuitenkaan voi mitään nähdä, tiedän vain ohjelmasta, että paavi kaikkine kardinaaleineen ja läsnäolevine arkkipiispoineen toimittaa messunsa, rukoilee, polvistuu ja jakelee siunauksiaan toisessa päässä kirkkoa. Soitto ja kuoripoikain laulu sitävastoin kuuluu kaikkialle. Se on kyllä kaunista ja vaikuttavaa, tuntuu kuin tulisi ylhäältä pilvistä tänne, missä seison paksun pilarin juuressa. Ja minä koetan asettua kaikkien niiden kannalle, jotka tästä löytävät sisältöä elämälleen.

Mutta huolimatta siitä, että valo tulee kattoikkunoista kuin avonaisesta taivaasta, että sopusointuinen taiteellinen »väreily» väreilee ympärilläni ja hieno vahakynttiläin ja pyhänsavun tuoksu lemuaa, ei tunnelma kuitenkaan ota oikein tullakseen. Sitä häiritsee se yleisö, jota varten kaikki tämä on aiottu. Sillä niin pian kuin kulkue meni näkymättömiin, näytti sen lumous kadonneen. Siellä täällä polvistuu joku harva lukien rukoustaan ja sormien helminauhaansa. Kaikki muut liikkuvat, työnneskelevät, puhelevat, haukottelevat ja näyttävät aivan välinpitämättömiltä. On kuin välinäytös teatterissa esiripun laskettua.

Pari kertaa kiinnittyy huomio ja virkistyvät mielet, kun tulee sellainen paikka messussa, että seurakunta voi siihen äänellään yhtyä. Ja kerran painuvat päät rintoja vastaan, kun ohjelmasta tiedetään, että paavi nyt siunaa kaikki syntiset ja antaa heille anteeksi.

Vasta sitten, kun pitkänlainen messu on päättynyt, ja paavi uudelleen kannetaan kirkon läpi, leimahtaa taas innostus ja puhkeaa vielä rajummin esille kuin äsken, sammuakseen taas siihen heti, kun tuo »kaunis näky on kadonnut».

Siinä oli paavin riemujuhla syrjästä katsottuna. Jotenkin samanlaisia lienevät kaikki muutkin suuret juhlametkut Pietarin kirkossa. Ja siinä se päätapaus, jota varten niin monet merien ja maiden takalaiset olivat tänne saapuneet. Missä määrin matkan vaikeudet ovat maksetut, sen laskenee jokainen itsekseen. Ehkäpä tulopuoli sentään on suurikin, kun ajattelee, että paitsi riemujuhlasta ja Pietarin kirkosta voipi pyhiinvaeltaja nauttia Roomastakin ja kaikista sen merkillisyyksistä. Ja siitä tungoksesta päättäen, joka on ollut kaikissa museoissa, katakombeissa, vanhoilla raunioilla ja monissa kävelypaikoissa, eivät nykyaikaiset pyhiinvaeltajat näy unohtaneen, että tänä käytännöllisyyden aikana voi varsin hyvin sovittaa yhden tien kahteen asiaan.

Mutta saaneehan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka mukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin edessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista uskollisuuttaan.

Paras todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat kirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina lahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet viiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!

PYHÄN PAAVALIN KIRKKO ULKOPUOLELLA MUURIEN

Kaikki katsottavat paikat Roomassa ovat kaupungin laidassa. Siellä ovat melkein ulkomuureissa kiinni Pietarinkirkko ja Vatikaani museoineen, toisaalla on taas aivan portin luona Lateraanin kirkko ja museo ja laitapuolilla ovat myöskin Forum ja Kapitolium ja siihen kuuluvat kokoelmat. Samoin monet vanhimmat kirkot, joissa vanhinta taidetta on kätkettynä. Tuon sijoituksen sanotaan kirkkoihin nähden syntyneen siitä, että kristityt kaikkein ensimmäisinä alkuaikoinaan saivat pysytellä syrjässä ja rakentaa sananharjoituspaikkansa niin loitolle kuin suinkin, usein ulkopuolelle kaupunkiakin, jonne sitäpaitsi useat tarun- ja historiantakaiset merkkitapahtumat sijoitettiin. Sillä tavalla on myöskin yksi Rooman komeimmista kirkoista, Pyhän Paavalin kirkko, ulkopuolella muurien joutunut usean kilometrin päähän kaupungista.

Kulkuneuvot Roomassa eivät siihen aikaan, kun tämä käynti tapahtui, olleet kehottavat. Pyhän Paavalin kirkolle vie kuitenkin raitiotie. Sen rakentamiseen on luultavasti antanut aihetta se suuri pyhiinvaeltajain joukko, joka tälle paikalle tulvii, sillä paikkaa pidetään yhtenä katolisen maailman pyhimmistä.

Hyppäämme mekin vanhan Forumin kohdalla raitiovaunuun, joka uudenaikaisuudellaan tekee omituisen vastakohdan vaikutuksen tässä antiikkisessa ympäristössä. Vaunu vyöryy matkallaan ikivanhoja historiallisia seutuja. Se sivuuttaa Palatinon kukkulat, joilla vielä näkyy keisarivallan aikuisten palatsien raunioita, se kulkee Aventinon alitse, jossa asui alhaisempi kansa, vaikkei sen asunnoista ole juuri mitään jäljellä, ja menee ohi Sirkus Maksimuksen, jonka sijan nyt osaksi peittää—kaasutehdas. Sitten ajetaan vähän matkaa keltavetisen Tiberin rantaa, missä näkyy muutamia »saaristolais-jaaloja», lastattuina viinitynnöreillä. Kun on päästy jykevätekoisen porttiholvin alitse ulkopuolelle muurien, nousee siinä tien vieressä eteen yht'äkkiä omituinen rakennus, jota ei olisi odottanut täällä näkevänsä. Se on pieni pyramiidi, vaikkei olekaan kovin vanha, ainoastaan vuodelta 12 ennen Kristusta, ja kantaa nimeään jonkun Sekstiuksen mukaan, joka arvellaan sen alle haudatuksi. Kun on tämä merkillisyys jäänyt jäljelle, ei tie enää tarjoa mitään erityistä nähtävää, se kun kulkee tasaista viljeltyä Campaniaa.

On sitä hauskempi katsella sitä seuraa, joka istuu raitiovaunussa. Ne ovat kaikki pyhiinvaeltajia ja niistä suurin osa pappeja. Puhutaanhan me välistä pappisvallasta meilläkin, mutta ei se todella maksaisi vaivaa, kun ajattelee, millaista pappisvalta on ennen ollut pappisvallan pääpaikassa Roomassa. Eikä se nytkään liene vähäksi arvattava, sillä vaikka Italiassa ei olekaan julkisessa valtiollisessa elämässä edustettua pappispuoluetta, toimii se kuitenkin hiljaisuudessa sitä sitkeämmin. Nyt oli paavin riemujuhlan aika, eikä täällä tähän aikaan näyttänyt muita miehiä paljon olevankaan kuin pappeja. Mihin vain kääntyy, näkee kauhtanoita, ja munkkikaapuja ei ainoastaan kaduilla ja kirkoissa, vaan myöskin ravintoloissa ja kahviloissa, varsinkin Vatikaanin läheisyydessä, joissa niitä päiväkaudet istuu ja syö ja nuuskaa—sillä papit nuuskaavat, vaikka eivät näy saavan polttaa. Kaikki maat ovat edustettuina tässäkin vaunussa. Tuossa on ensiksikin hyvin maallikon näköinen englantilainen, jonka tuntee laihuudestaan ja pituudestaan sekä punakantisesta Baedekeristään. Häntä vastapäätä istuu saksalainen, jonka vaaleaverisyys ja hyväntahtoisuus heti pistää silmään. Hänen vieressään on vilkas ranskalainen—kaikki samaan pukuun puettuina, päässä matala lierilakki ja yllä musta, kaiken muun puvun peittävä kauhtana. Ne ovat maallikkopappeja, ulkopuolella luostarin eläviä, ja ihmeellistä, kuinka sama ammatti kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa muodostaa pääpiirteiltään samat kasvonjuonteet. Suutarit ja räätälit tuntee kaikkialla suutareiksi ja räätäleiksi, ja näiden pappien tuntomerkkinä on tuo alituisesta parranajosta tiukoittunut poski- ja leukanahka sekä jonkinlainen hyvää suopa laupeus silmissä.

Vähän erilaisia ovat munkit, joita niitäkin on useita mukana. Heidän kasvoissaan ja silmissään on aivan erityinen leima, ja se ei suinkaan ole naivisuutta. Näyttää siltä kuin he tuntisivat maailmansa ja tietäisivät ihmishengen kaikki salaisuudet ja toimisivat jonkin erityisen hengen johtamina. Kun tuokin fransiskaani, joka istuu vaunun perällä, katsahtaa meihin, niin tuntuu siltä kuin hän siinä silmänräpäyksessä olisi selvillä siitä, mitä me olemme. Se herättää jonkinlaista pelon ja harmin sekaista kunnioituksen tunnetta. Jos nuo kaikkien uskovaisten uskotut miehet voisivat ja saisivat ilmaista, mitä kaikkea he rippituolissaan ovat kuulleet, mitä ihmissielujen ja niiden salaisuuksien syvyyksissä ovat nähneet, se olisi sielunelämän kuvausta, jonka rinnalla n.k. psykologisten kirjailijain analyysit olisivat aloittelijain kokeita. Kirkko ja kirkonmiehet eivät julkaise tutkimuksiaan, vaan pitävät tietonsa omina tietoinaan ja perustavat niihin valtansa ihmisten yli.

Kuinka tyylikäs hän on ulkonäöltään tuo munkki! Yksi ainoa ruskea kaapu on hänellä yllään kesänsä talvensa, karkealla nuoralla keskeltä sidottu, josta riippuu hänen »henkensä» miekka: ristiin kiinnitetty rukousnauha. Pää on paljas, sen laki kaljuksi ajettu, jalat myöskin paljaat, ainoastaan ohuet sandaalit alla. Eri munkkikuntain pukujen kuosi ei suuresti vaihtele. Väri vain vaihtelee ja voi välistä olla ihan lumivalkoinen, jolloin se tuollaisen suurikasvuisen, mustaverisen luostariveljen päällä, joka istuu rinnallani, tekee kerrassaan komean vaikutuksen. Hän on oikea Kristuksen sotamies, vieläpä vanhinta kaartia, temppeliherra, kalpaveli, luulisi hänen millä hetkellä hyvänsä voivan tapparaan tarttua.

* * * * *

Raitiovaunu pysähtyy kuin asemalle kirkon ulkopilariston reunaan. Näyttää kuitenkin siltä kuin olisi tullut johonkin tehtaaseen tai kasarmiin, sillä ulkopuoli ei ainakaan anna mitään selitystä siihen maineeseen, jonka tämä paikka on saavuttanut.

Mutta kun astut sisään…

Sanotaan, että tämä temppeli ennen paloaan, joka tapahtui v. 1823 ja jolloin sen katto putosi sisään, oli Rooman kauneimpia kirkkoja. Mitenhän lie silloin ollutkaan, mutta ei se nytkään ole mikään sydänmaan kappeli. Suuruudeltaan lienee se lähinnä Pietarin kirkkoa ja on siinä kävelemistä, ennenkuin ehtii isolta ovelta alttarille. Ja kun on sinne ehtinyt, huomaa, että matka on vasta puolessa, että se vasta on ristin keskusta, johon olemme tulleet.

Nämä avarat alat ovat pilarien välissä, jotka ovat pitkät kuin korpikuuset, ja jotka latvoillaan kuin taivasta kannattavat. Ikkunoita siellä ylhäällä lie satoja, kaikki erivärisistä laseista, joissa esitetään lasimaalauksissa yhtä monta pyhimystä tai raamatullista aihetta. Kaikki hohtaa kullalle ja hopealle tuolla ylhäällä ja lattia on hienointa kiveä ja mosaikkia. Alttarin edessä kohoo jättiläissuuria marmoriveistoksia apostoleista, jotka yksinkertaiset kalamiehet eivät koskaan liene aavistaneet kerran tämmöisessäkin kunniassa täytyvänsä esiintyä. Heidän ympärillään on pilareita, jotka ovat tehdyt puhtaimmasta alabasterista, porfyyristä ja malakiitistä. Mihin vain katselee, tuntuvat miljoonat säteilevän vastaan. Kuuluu ehkä oudolta näin rahassa arvostella pyhää paikkaa. Mutta kun kulta ja hopea ja kalliit kivet tulevat vastaan, täytyy väkisinkin puhua kullasta ja hopeasta. Ei siitä pääse sivu muissakaan kirkoissa, mutta täällä se pistää silmään enemmän kuin muualla. Sillä ensiksi se kiiluu ja hohtaa, kun tämä kirkko on valoisampi ja luultavasti juuri sitä varten valoisampi kuin muut kirkot. Sitten on kaikki täällä uudenaikaista, ja korjattua eikä vuosisatain kuluessa keräytynyttä ja ränstynyttä. Syy paikan pyhiinvaeltajatulvaan näkyy olevankin juuri tämä komeus. Mitä pyhimysten luita ja muita kirkollisia muistoaarteita alttarin alla säilytettäneekin, ainoastaan ohimennen näkyvät hurskaat niiden kohdalla polvistuvan ja silmiään ristivän ja sitä suuremmalla hartaudella ja uteliaisuudella antautuvan oppaiden kuljetettaviksi, jotka vievät heitä yhdestä kalleudesta toiseen ja puhuvat kaikista niistä miljooneista, joita nämä kaikki ihanuudet ovat maksaneet. Paavilla kuuluu olevan mosaikki-, kuvanveisto- ja muita kirkollisia koristetöitä varten erityiset tehtaansa, jotka toimittavat niitä kaiken maailman pyhättöihin. Ja senpätähden tuntuukin tämä paikka enemmän suurenmoiselta pysyvältä näyttelyitä kuin Herran huoneelta.

Väsyttämään rupeaa sentähden piankin kaikki tuo komeus ja suuruus. Siinä on jotakin amerikkalaista kehuskelevaa ja on sentähden oikein helpotus, kun sattumalta löydän aukinaisen oven, joka kuin taikavoimalla vie minut aivan toiseen maailmaan ja aivan uuteen ympäristöön.

Melkein kaikkien keskiajan kirkkojen yhteydessä on ollut luostari, ja sellaiseen tuo pieni portti minut nyt veikin. Me seisomme luostarin sisäpihalla. Se on neliö, joka on muodostunut rakennusten keskeen ja siitä menee ovia suoraan munkkien kammioihin. Kun ne siellä pienissä komeroissaan olivat uupuneet työskentelemään, tulivat ne tälle pihalleen vilvoittelemaan ja lepuuttamaan aivojaan. Mikä rauhallinen, viihdyttävä kävelypaikka! Räystäät ovat ympäriinsä levennetyt katoksiksi, joita pylväistö kannattaa. Ja mikä pylväistö kirkon pylväistöön verrattuna! Pilarit ovat hienoja, solakoita ja keveitä, niissä ei ole mitään muuta ylellisyyttä kuin tekotavan puhtaus ja tyylin somuus, mutta juuri sen vuoksi on niissä oma henkensä ja kuin oma tahtonsakin, ja ne näyttävät kuin itsetietoisesti kattoa kannattavan. Hienot freskomaalaukset pylväskäytävän katossa ja seinissä lisäävät mielen kevennystä ja ylennystä. Avonainen paikka seinien välissä on pieni puutarha, ja sen keskessä on ikivanha kaivo, jonka kansi on kellastuneesta marmorista ja kohokuvilla koristettu. Ja kaikkeen tähän tulee päivänvalo ylhäältä eikä koskaan kuonnu pylväistöä kuumentamaan, jossa helteisimpänäkin vuodenaikana on viileää ja varjokasta istuskella, astuskella, miettiä ja nukahtaakin—jopa ikuiseen uneenkin.

Sillä tänne näkyvät ihmiset pyrkineen kuolemansakin jälkeen lepäämään. Lattiassa ja seinissä tapaa hautoja, tiiviisti kiinni muuratuita, joiden sijan ilmaisee ainoastaan marmoriin hakattu kirjoitus, kohokuva tai pieni veistos. Samalla kun tuollaiset kohokuvat tekevät paikan kuin taidekokoelmaksi, luovat ne niihin totisuutta ja viehkeää surumielisyyttä.

Tuo suuri kirkko kalleuksineen on unohtunut, ja kun sen läpi taas on mentävä ulos päästäkseen, tuntuukin se enää vain eteiseltä, joka haihtuu mielestä, silloinkun pysyväksi vaikutelmaksi jää luostarin yksinkertainen pihamaa.

1893.