Читать книгу: «Minkä mitäkin Italiasta», страница 2

NÄKÖALA PIETARINKIRKON TORNISTA

Siirtäisin ja siirtäisin mielelläni ottamasta kuvatakseni itse Roomaa, joka lepää tuossa jalkojen alla. Mutta uudestaan ja aina uudestaan kääntyy siihen silmä ja takertuu sen yksityiskohtiin. Näin täältä katsellen ei se kuitenkaan ole se, miksi sitä olin kuvaillut ja joksi sitä luultavasti kaikki muukalaiset kuvailevat. Sillä se ei tee ollenkaan sen »vanhan» Rooman vaikutusta, jota siltä odottaisi. Vanha on täälläkin, kaiken vanhan pesäpaikassa, peittynyt uuden alle. Uudet palatsit, uudet kivimuurit ja vähän vanhemmat kirkon tornit, joita on kuin seipäitä suuressa pieleksessä, peittävät ne rauniot, joita niin mielellään näkisi. Forumista ei löydä kuin muutamia pilareita tarkalla etsimisellä. Riemuportit ja voittajakeisarien kunniapatsaat peittyvät laaksoihin. Ainoastaan muuan pyöreä lasikatto ilmaisee, missä seisoo Panteon, johon kaiken maailman jumalat olivat kokoontuneet nauttimaan suvaitsevaisuudesta, mihin maailma kerran oli päässyt, mutta mistä se nyt taas on niin kauaksi eksynyt. Mutta on kuitenkin yksi raunio, jota eivät vuosisadatkaan ole saaneet alleen haudatuksi. Se on Kolosseum, flavilaisten keisarien vanha sirkus, jossa gladiaattorit taistelivat, jossa jalopeuroja ruokittiin kristittyjen lihalla, joka on saanut palvella keskiajan paroonien linnoituksena ja josta on vedetty suunnattomat määrät rakennusaineita palatseihin ja kirkkoihin. Mutta ei sittenkään ole siitä saatu lohkotuksi kuin puolet. Toinen seinä seisoo vielä miltei entisensä korkuisena, se on kuin vuori rotkoineen, on jättiläispääkallo onteloineen, on niinkuin vanhan maailman valtiaan aivokoppa, josta sisältö on juossut kuiviin ja jonka silmän reiät tuijottavat loistottomina ja aatteettomina tyhjyyteen. Kaikista päivän häikäisemistä valkoseinistä huolimatta erottuu sen ruskea ryhmä, joka, kun päivän säteet siihen sattuvat, on kuin hehkuva tiilikoko. Olen nähnyt sen toisessakin valossa, ilotulien hehkussa. Karnevaalin aikana se valaistiin bengaalitulilla. Silloin oli se, kun tulta ja tulikiviä näytti syöksyvän kaikista sen aukoista, kuin maanalaisen tulivuoren, kuin itsensä helvetin hehkuva kita.

Kolosseumin luona on Konstantinin riemuportti, ja sen alitse alkaa ikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia. Alkuosa sitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä Campanian laidassa ylenee pyöreä, linnoituksen tapainen Sesilia Metellan hautahuone, alkaa erottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana juoksee läpi koko Italian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä Roomalaisten hautakammioista, kolumbaarioista. Siellä on myöskin Karakalla-keisarin rakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui kolmetuhatta uimamiestä ja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja Kolosseumille. Mitä ovatkaan kaikki nykyajan mukavuudet tämän saunarakennuksen rinnalla. Viileäin palatsimaisten holvien alla voivat siellä vapaat kansalaiset viettää päivät päästään kylpien, kävellen, voimistellen, lukien ja keskustellen päivän tapahtumista. Nykyaikaiset klubiolot ovat vain heikkoa jäljittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla jo oli kehitytty.

Tuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan mainion Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi testamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt museoksi muodostettu vanha Vatikaani, joka yksinkertaisuudellaan muistuttaa niitä aikoja, jolloin katolinen kirkkokin vielä oli yksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisällisellä mahdillaan. Aivan lähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän saman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuugin. Siellä ovat pyhät portaat eli scala santa, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin temppelistä tuodut ja joita myöten polvillaan nousevalle suodaan vuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi aikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti ympäri päättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät ainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä nykyaikaistenkin syntisten pyrkivän autuuttaan kohti.

Ja kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä rististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen Rooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian. Eikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden rakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa hautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut rukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat siitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi, suuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana Pietarin kirkon kupoolia syleilemään.

Jo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva, jonka muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät, vaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine ikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta suippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka solakan varren päässä oleva tuuhea latva on kuin aukaistu sateenvarjo.

Mutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin kirkon edustori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa on suippo obeliski, Egyptistä tuotu, ja kaksi suihkulähdettä, jotka eivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat toisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä taampana korkeiden muurien ympäröiminä paavin yksityiset puutarhat, jonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piireistä ei astu ulos maailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin hallitsija. Tornin vartija viittaa sinne sormellaan ja näyttelee, mitä teitä hän siellä ajelee ja käyskentelee kahden kardinaalin tukemana. Olisimme hänet nähneet mekin, jos tulimme aikaisemmin aamulla. Mutta nyt hän luultavasti istuu tuon ikkunan takana, josta joka ilta tuikkaa tuli puoleen yöhön, jossa hän silloin tällöin itsekin näyttäytyy ja josta on näköala yli sen Rooman, mikä ei enää ole hänen, mutta mitä hän ei vieläkään ole lakannut toivomasta. Onnistuneeko se koskaan, mutta on se ainakin toiveiden arvoinen, vaikkeivät ne toteutuisikaan—ja tuskinpa on ihminen kauniimman näköalan edessä milloinkaan turhempia haaveillut.

1893.

ROOMAN KATAKOMBIT

Olimme laskeutuneet alas Pietarin kirkon kupoolista ja käyskennelleet kirkossa itsessään. Siellä kristityn maailman mahtavimmassa ulkonaisessa huippupaikassa, sen komeimmassa temppelissä tuli mieleemme ajatus mennä sinne, missä ovat tämän saman maailman matalimmat majat, ja me päätimme mennä katakombeja katsomaan.

Tiemme sinne kulki vanhan Forum romanumin kautta, läpi tuon maan sisästä kaivetun laakson, jossa ei enää ole paljon mitään jäljellä siitä, mitä se ennen aikaan oli. Ainoastaan joitakuita pystyssä säilyneitä pilareita, vähän useampia pilarien jalustoja, jotka osoittavat, missä se ja se temppeli ennen seisoi. Sitten muuan jotenkin säilynyt riemuportti myöhemmiltä ajoilta ja lyhyt palanen Via sacran (pyhän tien) kivitystä—siinä kaikki. Mutta on siinä kuitenkin tarpeeksi voidakseen karttain, kuvain ja etenkin ympäristön avulla täydentää, mitä puuttuu, ja ainakin likimain saada esille, millainen tämä roomalaisen maailman keskipiste on mahtanut olla. Ja kaunis paikka se lienee ollut. Tuolla toisessa päässä Kapitolium temppeleineen ja marmorisine jumalankuvineen, toisessa päässä riemuportti, josta kaikki voittajat tulevat sisään, vasemmalla Palatinon kukkula ja siinä sijaitsevat keisarien palatsit, oikealla taas temppeleitä, kaikki luultavasti marmorista tai ainakin marmorilla vuoratut. Kokoontua sellaiseen ympäristöön, Italian sinisen taivaan alle, kuuntelemaan sellaisia puhujoita kuin Cicero ja Cato ja vapaana kansalaisena päättämään koko maailman asioista—se mahtoi olla miehen arvoista tehtävätä. Ja sehän se olikin sitä ihannoitua antiikkia, jota me vielä tänäkin päivänä haikealla mielellä kuvittelemme sen raunioita kävellessämme.

Mutta samaan aikaan kuin Forum oli komeimmillaan ja Rooma mahtavimmillaan, alettiin sen perustuksia jo hiljalleen jäytää ja sitä sitkeästi piirittää lopullista valloitusta varten. Alettiin kaivaa noita maanalaisia vallihautoja, jotka kerran koko vanhan maailman pohjan kovertaisivat ja saisivat sen siihen paikkaansa luuhahtamaan. Ruvettiin kaivamaan katakombeja.

Katakombit ovat kaukana ulkopuolella kaupunkia. Sinne on pitkä ikävä tie kahden yksitoikkoisen muurin välissä ja tuntuu sitä kävellessä kuin todella olisi vuosisadat kuljettavana yhdestä aikakaudesta toiseen. Tien varressa tapaa vain muutamia harvoja muistomerkkejä, joista suurimmat Karakallan rakentaman kylpylaitoksen rauniot ja kolumbaariot, vanhat roomalaiset haudat. Sitten alenevat muurit ja Campania alkaa aueta eteen. Siinä, missä se varsinaisesti alkaa, on Pyhän Sebastianon luostari ja kirkko. Tämän kirkon alla on yksi katakombiryhmä, jonne mennään itsensä kirkon kautta. Siellä varustetaan meidät ja muut samaan seuraan sattuneet vahakynttilöillä, ja pieni rähjäinen munkki lähtee oppaaksi, varoitettuaan ensiksi, että pysyisimme tarkkaan hänen kintereillään, sillä kuuluu välistä tapahtuneen, että oudot ovat tänne eksyneet.

Varoitus onkin hyvään tarpeeseen, sillä munkki, jolla ei ole muuta tehtävää kuin luotsata muukalaisia, kiiruhtaa minkä ennättää meidän edellämme joutuakseen uusia tulijoita vastaanottamaan ja uusia juomarahoja ansaitsemaan.

Ei voi juuri olla jyrkempää vastakohtaa kuin se näky, mikä äsken oli silmäimme edessä, ja tämä, jossa nyt olemme emmekä näe mitään. Täytyi varmaan olla vankka usko niillä, jotka sen tähden vaihtoivat elämän Italian sinitaivaan alla näihin komeroihin ja ahtaisiin käytäviin, vaikkapa vain lyhemmäksikin ajaksi.

Alussa on aivan mahdoton saada mitään selkoa siitä, missä ollaan ja mitä nähdään. On täysi työ varoessa, ettei jalka joka hetki kompastuisi johonkin kynnykseen ja pää kolahtaisi matalaan kattoon. Mutta kun silmä vähän alkaa tottua heikkoon valaistukseen, näemme me kulkevamme kaitaista, mutkittelevaa käytävää, joka parahiksi on kahden olkapään levyinen. Käytävän seinissä on molemmissa tuon tuostakin koverrus tai kolppero, johon aikoinaan on ollut haudattuna joku ensimmäinen kristitty, mutta jonka kirstu ja ruumis tai jokin jäännös niistä nyt lepää jonkin luostarin tai kirkon seinämässä tai sillan alla. Aikoinaan kuuluu seinissä myöskin olleen kivilaattoja kirjoituksineen ja maalauksineenkin, joita ensimmäiset kristityt maalarit ovat niihin sommitelleet, mutta ne kaikki ovat jo aikoja sitten irti revityt. Raakalaiset ovat kultaa ja kalleuksia etsiessään olleet osaltaan hävitystyötä tekemässä, mutta suurimman osan siitä ovat kuitenkin kristityt tehneet pyhäin luita etsiessään ja pois viedessään. Jäljelle jääneet ovat paavien pois korjaamia, ja suurin osa hautatauluja on paavillisissa museoissa. Jos niitä jokin määrä olisikin vielä paikoillaan, ei niitä oppaan hätäisyyden tähden ehtisi tarkastaa.

Vihdoin hän kuitenkin pysähtyy. Hän on tullut pienelle mustalle aukolle, josta antaa meidän astua sisään. Kun kaikki olemme tulleet muutamia rappuja alemma, näemme seisovamme pyöreän huoneen keskessä.

Niinkuin tunnettua, rakennettiin katakombit alkujaan haudoiksi. Kristityt, jotka kaikessa tahtoivat erottautua pakanoista ja jotka uskoivat ruumiinkin ylösnousemiseen kuoleman jälkeen, eivät tahtoneet polttaa kuolleitaan. Kun maanpäälliset hautausmaat eivät olisi saaneet olla rauhassa, tehtiin ne näin maan alle, ja siten syntyi kokonaisia maanalaisia kuolleitten kaupunkeja, joiden yhteenlaskettu hautaluku noussee ainakin kuuteen miljoonaan. Mutta tulivat sitten vainojen ajat. Kristityitä ajettiin takaa kuin koirat ajavat saaliitaan. Silloin olivat katakombit mainioita lymypaikkoja, silloin siellä tarvittiin vähän väljempiäkin suojia, ja yksi niitä sellaisia on se, mihin nyt laskeuduimme.

Alkujaan lienee tämä tällainen huone ollut perhehauta, koska seinissä on vieläkin kirstujen sijoja. Sitten ovat sitä pakolaiset käyttäneet lymypaikkanaan, eläneet täällä luolassa ja jumalansanaa harjoittaneet paossa esivallan tieltä. Mutta keisarilliset verikoirat osasivat tännekin tien, tulivat tuosta samasta aukosta, mistä mekin, tuli soihtuineen sisään niinkuin mekin, ja tuolla seinämällä kertoo opas sen ja sen marttyyrin saaneen surmansa. Mutta siitä paikan maine vain kasvoi. Se muuttui pyhäksi merkkipaikaksi, se laitettiin kappeliksi ja siihen pystytettiin alttari ja risti. Kun vainot olivat ohitse, kun ruumiit uskallettiin haudata maanpäällisiin hautausmaihin eikä katakombeissa enää tarvinnut turvaa hakea, tultiin tänne kuitenkin messuja pitämään ja rukoilemaan. Silloin sai katakombien maine varsinaisesti alkunsa, ja pyhiinvaeltajia ovat sitten seuranneet matkailijat.

Mutta matkailijoilla on kiire, ne eivät jouda kauan viipymään kuolleitten haudassa, vaan kömpivät jo ulos, herrat silkkinallejaan suojellen ja naiset hameitaan käärien, estäen niitä koskemasta kosteihin seiniin. Täytyy joutua mukaan, sillä vaikka usko olisi kuinka luja, ei tänne tuntuisi haluttavan jäädä eksyksissä vaeltamaan maanalaisessa miljoonakaupungissa.

Eikähän siellä ole juuri enempää nähtävääkään. Sillä vaikka käydään kahdessa kolmessa kerroksessa, noustaan rappuja ja lasketaan niitä, ja pistäytään vielä muissakin kappeleissa, niin eivät ne ainakaan myöhemmin muistellen eroa suuresti toisistaan.

Mutta vaikutus, minkä hätäisestäkin käynnistä katakombeissa saa, on pysyvä ja omansa antamaan aihetta monenlaisiin mietteisiin. Täällä, näissä ahtaissa komeroissa kehittyi ja kasvoi siis se valta, joka repi alas nuo temppelit ja patsaat, joista äsken näimme surkeat rauniot Forumilla. Täällä istutettiin veriin se tulinen innostus, joka pani koko vanhan maailman ylösalasin, mutta joka samalla rakensi sen päälle uuden, ulkonaisestikin melkein yhtä ehon. Jupiterin temppeli jaoitettiin maan tasalle, mutta ei kaukana siitä seisoo nyt Pietarin kirkko. Keisarikunta kukistui, mutta paavikunta nousi sen tuhkasta. Niiden jälkeläiset, jotka ennen täällä alhaalla huoneettomina piilivät, istuivat maailman valtiaina kultaisten kupoolien alla Rooman muurien sisässä, ja Rooma oli heidän.

On niillä siellä vieläkin monet vallat hallussaan. Lähes puolen maailman asioita Jumalan kanssa välittää vielä paavi Vatikaanissaan. Harppaus on ollut huimaava täältä alhaalta sinne ylös. En sano, että suuri asia olisi tästä vallan siirtymisestä voittanut. Mutta voittohan se sittenkin on, voitto, joka itsessään kantaa tappion siementä. Eihän tiedä, ilmaantuuko vielä jokin uusi ja suurempi ja puhtaampi ja kristillisempi aate, joka kovertaa kristikunnan perustuksen ja sen oppien pohjalle rakennettujen yhteiskuntien suhteen tekee saman työn kuin kristinusko antiikin maailman suhteen. Tulleeko ehkä kerran vielä aika, jolloin kristityn Rooman raunioita kävellään niinkuin me nyt kävelimme pakanallisen Rooman raunioita? Mahtanevatko tuon aatteen edustajat vainoja paossa jo itselleen katakombeja jossakin kaivaa?

1893.

ROOMAN KARNEVAALI

Roomassa, helmikuulla 1893.

Suuresti on karnevaali menettänyt entistä loistoaan. Ennen aikaan oli se koko kansan juhla ja muodostui niin komeaksi varsinkin siten, että siihen ottivat osaa rikkaimmat ylimykset tuhlaten tuhansia suurenmoisiin valmistuksiin. Ne ajat olivat niitä, jolloin paavit hallitsivat maata yhdessä ylimysten kanssa ja jolloin kirkko melkein kaikkina vuoden aikoina pani juhlakulkueita toimeen. Nyt on Italiakin muuttumassa länsimaiseksi, kansanvaltaiseksi valtioksi, jossa hyöty asetetaan ensi sijaan ja huvi toiseen. Viimeisten vallanmuutosten jälkeen on aatelisto joko köyhtynyt tai vetäytynyt palatsiensa rautaporteilla suljettujen holvien taakse. Niinpä luin eräässä sanomalehtiuutisessa, että muutaman ruhtinas Lancelottin toimeenpanemat tanssiaiset hänen palatsissaan kyllä olivat olleet komeat, mutta että vieraiden oli pitänyt kulkea sisään ja ulos pienestä takaportista, »sillä syyskuun 20 p:n v. 1870 jälkeen on pääovi ollut ainaiseksi suljettuna vastalauseeksi nykyistä hallitusta vastaan». Papisto taas on sekin vetäytynyt nahkaansa samoinkuin paavikin, joka kuten tunnettu tekeytyy vangiksi Vatikaanissaan. Kaikista näistä syistä tarjoo karnevaali samoinkuin yleensä muutkin juhlimisyritykset jotenkin surullisen nähtävän.

Nykyinen hallitus koettaa kuitenkin noudattaa entisiä tapoja ja tarjota kansalle sekä leipää että huvituksia. Mutta sen toimeenpanemilta karnevaaleilta puuttuu niiden onnistumisen ensimmäinen ehto: yksityisten osanotto. Demokratia on täällä niin uusi, ettei se vielä ole ehtinyt kehittää varakasta keskisäätyä, joka esim. Pariisissa tekee paljon karnevaalien hyväksi. Varsinkin suuret kauppahuoneet, teatterit y.m.s. siellä rakentavat mahdottoman ylellisiä juhlavaunuja, jotka, vaikka ovatkin ainoastaan vain ilmoituskoneita, kuitenkin suuresti elähyttävät laskiaisjuhlaa. Mutta niitä sellaisia ei ole Roomassa tai eivät ne ainakaan näy välittävän edustaa itseään tässä vanhassa kansallisjuhlassa. Eivät auta suuret palkinnotkaan, joita luvataan parhaista ryhmistä.

Rahaa niihin muuten näytään saatavan hyvin omituisella tavalla. On, arvattavasti korkeimman vallan suojeluksen ja valvonnan alla toimiva, osakeyhtiö, joka johtaa karnevaalipuuhia. Se toimeenpanee kahden viikon kuluessa koko joukon iloja niinkuin naamiohuveja erityisissä teattereissa, yöllisiä tanssiaisia, sirkusnäytäntöjä y.m.s., joihin pääsymaksut ovat jotenkin korkeat niille, jotka eivät ole yhtiön osakkaita, mutta joihin osakkaat pääsevät kolmea neljännestä halvemmalla kuin muut. Kun osakkeita saa ostaa kuka tahansa eli toisin sanoen lunastaa itselleen helppohintaisia ennakkopilettejä, niin tekevätkin sen useimmat, jotka aikovat karnevaalin aikana huvitella, ja siten saa yhtiö rahoja palkintojensa jakamiseen.

Niitä on useita kymmeniä, joitakuita kutakin päivää varten, ja nousevat ne 50 markasta aina 1,500 markkaan. Suuremmat niistä annetaan onnistuneimmista vaunuista ja parhaiten koristetuista parvekkeista Korsokadulla, joka on juhlakulkueitten ja varsinaisten karnevaali-ilojen karkelopaikka; pienemmät annetaan yksityisille naamioitetuille ja sirkus- y.m. kilpailussa esiintyville. Mutta näistä houkutuksista huolimatta eivät ilolinnut näy oikein tahtovan laulaa.

Piatsa del Popolo-nimisellä kaupungin pohjoispäässä olevalla torilla on karnevaalielämän keskusta. Se on laitettu suuren suureksi kesäsirkukseksi. Kun on kaunis ilma, niinkuin täällä melkein aina on, niin tekee kyllä paistava aurinko, helakka taivas ja aistikkaasti muodostunut Pintsio-kukkulan rinne uusine kuvapatsaineen parastaan silmää viihdyttääkseen. Mutta lautasirkus on aina lautasirkus, jota väkisinkin tulee vertailleeksi niihin entisiin sirkuksiin, joista, niinkuin esim. Kolosseumista, on vielä säilynyt niin isot tähteet, että mielikuvitus helposti voi luoda eteensä siinä tapahtuneet leikit. Vertailuun vie sitten vielä väkisinkin se, että täällä nyt yritetään uudistaa entisajan leikkejä. Täällä on m.m. kaksipyöräisiä kilpakärryjä, joiden eteen valjastetaan kaksi hevosta ja joihin mies nousee seisomaan ja ajamaan. Mutta hevoset ovat näöltään tavallisia ajurihevosia ja ajajat vanhoiksi roomalaisiksi epäonnistuneesti naamioituja tallirenkejä. Hauskempia ovat irtaallaan laukkaavat kilpahevoset, jotka huimaavalla vauhdilla kiitävät soikeaa rataa pitkin, kunnes heidät otetaan kiinni eteen asetettuun esirippuun. Parhaiten vastasivat karnevaalin aatetta muutamat talonpojat, jonkunlaiset italialaiset kasakat, jotka laihoilla, mutta nopeilla hevosillaan saapuvat tänne karnevaalin aikana ratsastamaan ja pieniä palkintoja voittamaan.

Useampia kertoja oli kahden karnevaaliviikon kuluessa n.k. Korso s.o. juhlakulkue samannimisellä kadulla. Katsojia varten oli siinä toreille ja muille väljemmille paikoille rakennettu istumasijoja. Suuri joukko ikkunoita oli myöskin vuokrattavana. Entiseen kultaiseen aikaan kuuluttiin yhdestä ikkunasta maksetun satoja markkoja. Nyt ei menekki kuitenkaan näkynyt olevan sen suurempi kuin että ikkunain omistajat itse saivat niitä käyttää omiksi huvikseen. Vasta viimeisenä karnevaalipäivänä eli laskiaistiistaina olivat ne jotakuinkin täydet.

Silloin näkyi koko Rooma tai ainakin puolet siitä laskeutuneen seitsemältä kukkulaltaan tälle jotenkin ahtaalle kadulle. Päästä päähän on se ainakin kilometriä pitkä ja nyt se oli väkeä niin pakaten täynnä kuin suinkin sopi. Liika väki sai vuotaa sivukaduillekin. Suurin osa näkyy kuitenkin tulleen enemmän toisia katsomaan kuin itse osaa ottamaan. Katsominen ei kuitenkaan erittäin suurta huvia tuottanut. Olisiko ollut kaikkiaan kymmenkunta juhlavaunua liikkeellä. Onnistunein ja vanhoja loistoaikoja enin muistuttava oli ehkä muuan venetsialainen jättiläissoutuvenhe, jossa kulki komea doosi loistavan seurueensa ympäröimänä. Siinä kiilsi kultaa ja hohti silkkiä ja samettia ja osanottajain hienoista kasvonpiirteistä päättäen olivat ne »hienompaa» väkeä. Tämä ryhmä saikin ensimmäisen palkinnon. Toisista herätti eniten huomiota muuan päivän tapahtumiin, valtion varkauksiin, liittyvä vaunu, jossa karnevaalin alkupäivinä nähtiin joukko hienoja herroja heittelemässä kaikelle maailmalle makeisia, mutta jotka viimeisenä päivänä olivat suljetut omaan huoneeseensa—rautaristikkojen taa. Sille taputti yleisö käsiään.

Nämä ja jotkut muut vaunut vielä lisäksi hankasivat edestakaisin Korsoa pitkin, heittäen ja vastaanottaen kukkaiskimppuja, joita yhtä mittaa lenteli ilmassa. Välistä ne olivat kiinnitetyt värillisiin paperiliuskoihin, jotka muodostivat kuin raketteja lentäessään katujen poikki ikkunasta ikkunaan ja usein jääden telefoonilankojen päälle riippumaan. Joissakuissa vaunuissa ja joillakuilla parvekkeilla oli aika sieviä tyttöjä, toisissa kasvoiltaan ja vartaloltaan jotenkin virheettömiä nuorukaisia. Näiden kesken oli kukkaissade vilkkain, ja ne näkyivät kyllä nauttivankin karnevaalistaan.

Katupojat siitä kuitenkin enimmin nauttivat. Niitä on Roomassa ehkä enemmän kuin missään muualla, ja täällä ne parhaiten aatettaan vastaavatkin, sillä ne ovat sekä likaisempia että äänekkäämpiä kuin muualla. Heidän tehtävänään oli kerätä kaikki murut, joita rikkaiden pöydältä putosi. Niin pian kuin ilmassa suhahti jokin kukkaiskimppu tai tuli vaunuista tai ikkunoista alas jokin konvehti, heti hyökkäsi tämä lauma sinne ojennetuin käsin. Kun monta oli ottamassa ja harva antamassa, syntyi siinä suoranainen pelikiihko. Ne, joilla oli jotakin alas heitettävää, näkyivät nauttivan siitä niinkuin nauttii kananpoikain syöttäjä joka murusta, minkä hän nakkaa syötettävänsä eteen. Tuon leikin katsominen oli syrjäisistäkin hauskaa, ja ihme kyllä, ettei siinä koskaan syntynyt tappelua tai epäsopua, vaikka kasvoista ja säihkyvistä silmistä päättäen intohimot olivat ylimmillään.

Iloisin ja todellakin onnistunein osa karnevaalissa oli sen viimeinen vaihe. Tuskin oli ilta tullut, kun kaikissa vaunuissa, kaikissa ikkunoissa ja kaikilla parvekkeilla pantiin toimeen ilotulitus. Koko tuo pitkä katu hohti milloin sinisenä, milloin viheriäisenä. Jos voisi sanoa, että tällä karnevaalilla on ollut paisteinen päivänsä—jota ei kuitenkaan voi sanoa—niin voisi tätä viimeistä näkyä kutsua sen iltaruskoksi.

Ja hetkeksi näkyi yleisökin saaneen esi-isiltä perimänsä karnevaaliluonnon nousemaan. Vanhan tavan mukaan päättyvät nämä ilot n.k. moccoli-(kynttilä)iloilla. Ostetaan pieni vahakynttilä, sytytetään se ja lähdetään kulkemaan katua pitkin. Samassa kiiruhtavat muut jäljestä ja koettavat tulta sammuttaa. Siinä syntyy paljon naurua ja paljon viatonta pilaa, varsinkin kun siihen ottavat yhtä suurella innolla osaa sekä vanhat että nuoret. Sammutuskokeita tehdään jos jollakin tavalla. Mitkä puhaltavat, mitkä heilauttavat hatullaan ilmaa, mitkä huiskuttavat nenäliinojaan, joita korkeammalle ylettääkseen kiinnitetään keppien ja pitkien riukujen nenään. Sammuneita kynttilöitä on turha yrittääkään sytyttää ylhäällä ilmassa. Hetikohta on siinä joku liinaansa liehuttamassa. Sentähden liittyy aina useita yhteen, kuukistuvat maahan ja koettavat toistensa turvissa tulta virittää. Mutta juuri kun se on onnistumaisillaan, puikahtaa joku poika takaapäin säärien lomasta, puhaltaa tulen sammuksiin ja tekee tyhjäksi yhteiset vaivannäöt.

Se oli tämä hauskinta koko karnevaalissa. Mutta siinäkin näkyi olevan enemmän sammuttajia kuin sytyttäjiä, joka sekin mielestäni on merkki siitä, että karnevaali itsekin on sammumaisillaan.