Читать книгу: «Minkä mitäkin Italiasta», страница 5

Шрифт:

KIRKKOJA JA KIRKONMENOJA

En ole koskaan ollut niin uuttera kirkossakävijä kuin täällä Italiassa. Tuskin menee sitä päivää, ettei tulisi jotakuta kertaa kirkossa pistäydytyksi. Siihen on luonnolliset syynsä. Sillä tuskin on sitä kadunkulmaa, jossa ei jokin kirkko kohoisi, ja avarampien torien ympärillä niitä on useampiakin. Sitten ovat kirkkojen ovet auki aamusta iltaan, ja alituinen ulos ja sisään tulviva ihmisvirta vie helposti mukaansa. Kirkoissa on sitäpaitsi kätkettynä suurimmat ja omituisimmat taideaarteet. Se kaikki on syynä siihen, että niihin tulee niin usein poikenneeksi. Kun niihin tulee poikenneeksi, niin tulee niitä katselleeksi, ja kun niitä tulee katselleeksi, niin tarttuvat ne mieleen ja jättävät siihen vaikutuksensa.

Niistä vaikutuksista pantakoon tähän muutamia otteita.

Millainen on italialainen kirkko?

Kysymys on sopimattomasti tehty, sanoo varmaankin kirkollisen rakennustaiteen tuntija, sillä italialaisia kirkkoja on monenmuotoisia ja monenlaisia, jotka varsin monessa suhteessa eroavat toisistaan. Onhan siellä goottilaisia, on renessanssikirkkoja, on antiikin malliin tehtyjä ja onpa niitäkin, joiden muotojen aate on lainattu itämailta. Mutta on niiden ulko- ja sisämuodoista kuitenkin säilynyt mielessäni muutamia kuvia, joiden pääpiirteet ovat sulaneet jonkinlaiseksi kokonaisvaikutukseksi.

Kun me ajattelemme kirkkoa, niin näemme sen tavallisesti seisovaksi joko jollakin avonaisella tai korkealla paikalla, joka on ikäänkuin raivannut oman maansa (hautausmaansa) ympärilleen, minkä keskellä se sitten kohoaa jotenkin loitolla ihmisasunnoista ja mistä se useinkin kivijalkaansa myöten näkyy tietä kulkevan silmään. Alkujaan lienevät kirkot täälläkin seisoneet vapaina. Mutta kun ihmiset vuosisatojen kuluessa ovat samoilla sijoillaan pyörineet kirkko keskipisteenään, niin ovat ne lopulta sitä lähennelleet ja piirittäneet sen omilla asunnoillaan niin, että siitä ainoastaan korkein kupooli ja ylin huippu ylenee kattojen takaa—jos siinä näet on tuollainen huippu ja kupooli. Se kuitenkin puuttuu hyvinkin usein. Olen nähnyt koko joukon suuria komeita kaupunkikirkkoja, varsinkin Roomassa, joihin ovi aukeaa kadulta niinkuin mihin suurempaan hotelliin tahansa ja jota ei ihmisasunnoista erota muu kuin pyhimysten kuvilla tai maalauksilla ja ristillä koristettu pääty. Kirkon ulkopuolinen rakennekauneus, jos sitä alun pitäen on ollutkin, katoaa kokonaan ja ainoastaan muutamissa kaikkein suurimmissa ja kaikkein komeimmissa se pääsee useammilta puoliltaan vaikuttamaan. Mutta niissäkin on tavallisimmasti jokin niihin kiinni muurattu luostari kokonaisvaikutusta häiritsemässä. Usein on kirkon sivuseinillä alikerrassa kauppapuoteja, vaunuliitereitä t.m.s. ja ylemmissä kerroksissa tarjotaan huoneita vuokrattavaksi.

Uskonto ja sen harjoitus on katolilaiselle jokapäiväinen asia ja arkinen toimitus ja se on tehnyt heille kirkon kotoisemmaksi kuin mitä se on meille. Meille se on Herran huone, jonkinlainen sunnuntai-uskontoamme palveleva juhlasali, johon kerran viikossa kokoonnutaan; heille se on jokapäiväinen lepopaikka, niinkuin julkinen puisto tai puutarha, johon he ohikulkiessaan istahtavat nauttimaan varjoa ja viileyttä ja jossa musiikki monta kertaa päivässä soittaa heidän huvikseen.

Ja kaunis puutarha se kyllä onkin. Yhtä vähäpätöinen ja vaatimaton kuin italialainen kirkon ulkokuori on, yhtä suurenmoinen ja ylellinen on usein sen sisusta. Tietysti vaihtelee sisä-asu yhtä monen aikakauden ja taidelajin mukaan kuin ulkoasukin, mutta useat eri vaikutukset yhteensulattamalla syntyy siitä sentään seuraava kokonaiskuva.

Tavallisesti on täkäläinen kirkko latinalaisen ristin muotoon rakennettu. Kun astuu ovesta sisään—jonka pielessä ohimennen sanoen istuu aina joku vaivainen kerjäläinen almua anomassa—on siinä edessä soikea käytävä, tai oikeammin kolme sellaista: kaksi laitimmaista ja kapeampaa ja yksi keskimmäinen ja leveämpi, jotka pilarien tai kaarien kautta eroavat toisistaan.

Tuo keskimmäinen on kirkon avarin osa, josta silmä kantaa kirkon perille saakka, missä ovat alttari, kuori ja kupooli. Se on yksi ainoa suuri lattia, useinkin kuin autio tori, jossa vain siellä täällä on pieni rukouspenkki, mihin kirkkomies kuoria kohden pyrkiessään vain hetkeksi polvistuu jatkaakseen sitten matkaansa eteenpäin. Kirkon varsi on sen molemmilla seinämillä ja sen risteyksistä lähtevissä sivuhaaroissa. Sillä siellä ne ovat nuo kaikki pienet eri kappelit, nuo niin sanoakseni varjoiset lehtimajat, jotka antavat katoliselle kirkolle sen varsinaisen luonteen, jossa varsinaista hartautta harjoitetaan ja jossa varsinaiset kirkonmenot tapahtuvat. Sinne kääntyy tavallisesti aina sekin, joka vain matkailijan ja taiteenharrastajan silmillä katselee.

Sillä se on kokonainen taidemuseo tuollainen yksi ainoa kirkon sivuseinämä. Sen kappaleista muodostaa useinkin jokainen erityisen pienoiskirkon. Näissä kappeleissa on oma alttarinsa, omat alttaritaulunsa, ja seinät ovat peitetyt joko veistoksilla tai freskomaalauksilla. Elleivät ne ole jonkun vanhan, kuuluisan, rikkaan suvun erityistä omaisuutta, ovat ne omistetut jollekin merkilliselle madonnalle tai jollekin pyhimykselle, jonka elämä ja ihmetyöt ovat siihen kuuluvissa taideteoksissa esitetyt. Kullakin kirkossakävijällä on hänen sukunsa traditsionien tai yksityisten taipumustensa mukaisesti oma lempikappelinsa, johon hän poikkeaa polvistumaan, rukoustaan lukemaan ja vahakynttilänsä sytyttämään. Ja kun koettaa asettua hänen kannalleen, niin ymmärtääkin sen varsin hyvin tämän omituisen tavan, sillä kirkko kokonaisuudessaan korkeine holveineen ja laajoine muotoineen hajoittaa mieltä ja hartautta, jotavastoin tuollainen pikkukammio sitä kokoo ja keskittää. Tuolla suuressa kuorissa ja ison pääalttarin ympärillä asuu kaukainen, ankara, suuri Jumala; täällä ovat hänen pienet, enemmän inhimilliset välittäjänsä, joiden puoleen on turvallisempaa ja kodikkaampaa kääntyä.

Mutta paitsi madonnia ja pyhimyksiä, jotka asuvat noissa kappeleissa ja joiden läsnäolon katolinen niin elävästi luo eteensä vilkkaan mielikuvituksensa avulla, asuu kirkoissa paljon muitakin »henkiä». Suuri joukko suuria miehiä, hurskaita kirkon ystäviä ja sen hyväntekijöitä on haudattu kaikkien kirkkojen seinämiin. Se osa kirkon seinästä, joka jää kahden kappelin väliin, on tähän tarpeeseen käytetty. Köyhemmissä ja pienimmissä kirkoissa on vain marmorilaatta kirjoituksineen leposijaa merkitsemässä ja sen päällä kenties vainajan rintakuva. Mutta vähänkin suuremmissa on siinä sillä sijalla kokonainen hautakivi-taideteos muistuttamassa vainajasta. Ja nämä n.s. sarkofaagit ne ovat useinkin mitä suurinta ja hienointa taidetta. Kuuluisimmat taiteilijat ovat monestikin niissä luoneet elämänsä etevimmän mestariteoksen.

Niitä silmäillen siirtyy katselija hiljalleen kirkon varsinaista ristikkoa kohden. Kupoolin alla tapaa hän kuorin, joka on joko koko- tai puoliympyrä ja jossa kirkon kaikki komeus kokoontuu kuin polttopisteeseensä. Siinä on pääalttari, joka hohtaa kultaa ja hopeaa ja jonka katosta kannattavat ylellisesti silaillut pilarit ja johon useinkin on asetettu kirkon kaikkein pyhin muistomerkki: jokin kuuluisa taideteos tai ihmeitä tekevä pyhä esine. Alttarin edessä kirkon sillan alla on joskus hautakammio, mihin on—tai ainakin sanotaan olleen— kirkon suojeluspyhimys haudattu ja missä vahakynttilät yötä päivää palavat. Jos kirkko on oikein vanha tai muuten kuuluisa ja jos sen alttarikammioon haudattu suojeluspyhä on joku apostoli, esim. pyhä Pietari Pietarinkirkossa Roomassa, niin muuttuu tällainen kammio varsinaiseksi pyhiinvaelluspaikaksi, jossa päivät päästään näkee äänettömiä rukoilijoita.

Sen edustalla toimitetaan myöskin pääjumalanpalvelus eli n.s. messu.

Matkamies, joka ei jouda kauan aikaa yhdessä paikassa viipymään ja jolla ei ole erityistä halua tutkia monimutkaisten katolisten kirkonmenojen merkitystä, ei saa siitä suurtakaan vaikutusta mukaansa, varsinkin kun hän ei ole pakotettu pysähtymään sitä kuullakseen, vaan saapi vapaasti kulkea ja katsella sitä, mikä häntä huvittaa.

Seuraava kuva on siitä kuitenkin jäänyt mieleeni.

Alkaa kuulua kirkossa laulua, milloin heleitä lasten ääniä, milloin karkeita miesten bassoja, joiden rinnalla vakavimmat M.M:n bassot ovat kuin lampaan vuonan valitus vihastuneen härän mörinään verrattuna. Yht'äkkiä lakkaa laulu ja kuuluu lukemista, jonka jälkeen taas sata ääntä yhtyy yhteen virteen. Silloin tällöin soittavat jossakin kätketyt urutkin jonkin sävelen.

Mistä ne tulevat nuo äänet?

Kuljen niitä kohti ja näen, että kirkon peräseinä muodostaa alttarin takana puoliympyräisen holvin—sekin ylhäältä alas asti koristettu maalauksilla, usein mitä etevimmillä—mikä on kehyksellä erotettu muusta kirkosta. Siellä istuu tai seisoo suurilla, mukavilla, seinään kiinnitetyillä tuoleilla tai penkeillä kokonainen hiippakunta pappeja pikkuisine poikineen. Suuret kirjat edessään ne lukevat vuoron ja toisen vuoron veisaavat ja kolmannen—haukottelevat. Sill'aikaa toiset papit alttarilla tekevät melkein samaa ja sen lisäksi heiluttavat pyhää savua suitsuavista astioista, lankeilevat polvilleen ja jakavat siunauksiaan alttarin ympärillä seisovalle kansalle.

Nämä tällaiset suuret juhlamessut, joissa kirkon koko varusväki astuu aseisiin, joissa kaikki sen ulkonainen loisto esiytyy ja jotka eivät ole muuta kuin »kirkkoparaateja», jättävät katselijan enimmäkseen kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Ainoastaan soitto ja laulu, kuunneltuna jostakin kirkon etäisestä kulmasta, jonkin hautakiven suojassa, jonne vain pääsävelet tunkevat eikä mitään näy, saattaa sentään välistä jäädä pysyväiseksikin vaikutelmaksi.

Paljon enemmän rakastan noita pienempiä kotikemuja, joita kirkoissa niin usein pannaan toimeen milloin mistäkin syystä. Ne eivät esiinny millään totisuuden tai syvyyden vaatimuksillakaan eivätkä siis vaikuta vastenmielisesti, jos eivät voi niitä täyttää.

Niitä näkee melkein joka päivä, ja tavallisesti pannaan ne toimeen jonkun pyhimyksen kunniaksi. On esim. joku madonna, josta on se maine, että hän on tehnyt sen tai sen hyvän työn, parantanut sen taudin t.m.s. Hänellä on oma aikansa, jolloin hän mielellään vastaanottaa kiitollisia uskovaisiaan. Joku munkki, pappi tai kirkonpalvelija, jonka erityisenä toimena on tämän madonnan ja hänen kappelinsa vaaliminen, nähdään juhlan aattona olevan suuressa hommassa. Hän puhdistaa alttaria, kiilloittaa kulta- ja hopeakaluja, pystyttää kokonaisen metsän kynttilöitä alttarin ympärille, häärii niinkuin emäntä, joka odottaa vieraita luokseen. Tulen toisena päivänä samaan paikkaan ja näen, että odotetut vieraat ovat saapuneet. Suuri joukko naisia, lapsia ja siellä täällä joku vanhempi mieskin piirittävät nyt paikkaa. Madonna loistaa kynttiläin keskellä kaikessa komeudessaan. Hänen kuvansa kehys on verhottu köynnöksillä ja kukkasilla (sekä luonnollisilla että papereista tehdyillä), ja sen ympärille on ripustettu uhrilahjoja jos jonkinlaisia. Siinä voi nähdä lasisia sydämiä, helminauhoja, ristejä, sormuksia, mutta siinä voi myöskin nähdä puusta tai paperista tehtyjä sormia, korvia, varpaita, jopa vatsankin jäljennöksiä—ne ovat pantuina merkeiksi niistä ruumiinosista, jotka kaikkein äitien esikuva on joistakin niihin kuuluvista taudeista ja vammoista vapauttanut.

Kun näkee sen totisuuden, millä kaikkien näiden pikkulahjain antajat lukevat rukouksiaan kappelin edustalla ja miten tosissaan he pienille lapsilleen osoittavat Kristuslasta Marian sylissä, niin ei tälle kaikelle voikaan vetää suutaan nauruun niinkuin ensin oli tehnyt mieli, vaan täytyy se ottaa semmoisena kuin se on: yksinkertaisen, lapsellisen hartauden naiivisena ilmauksena.

Tällaisista näkemistäni pikkukemuista vielä pari esimerkkiä. Niinpä näin pitkänä perjantaina erään kappelin edustalla Firenzessä kokonaisen ryytimaan, joka arvatenkin kuvasi Getsemanen yrttitarhaa. Lattia oli peitetty valkealla pellavalla ja pumpulilla. Tässä lattiassa kasvoi punaisia ja valkoisia ruusuja, lehdet kulta- ja hopeapaperista. Keskellä tarhaa oli läpikuultava Vapahtajan pään kuva orjantappurakruunuineen ja veripisaroineen ja kahden puolen sitä kaksi paitaa, toinen veripunainen, toinen lumivalkoinen. Ja kaikkialla kynttilöitä sekä pienen pieniä että suuren suuria. Tällä esityksellä oli loistava vaikutus niihin pienokaisiin, joita varten se oli aiottu. Ne juoksentelivat siinä kuin joulukuusen ympärillä ja taputtivat käsiään, kun äidit osoittivat heille tätä ihmettä. Olihan se vähän omituinen tapa esittää Kristuksen kärsimyksen historiaa ja hänen verisovitustaan. Mutta lapsille aiottuna tuskin olisi sopivampaa voinut keksiä.

Vielä hupaisemmalta tuntui minusta se, minkä näin itse pääsiäispäivänä eräässä saman kaupungin suurimmista kirkoista, Santa Crocessa eli Pyhän Ristin kirkossa. Kun se on vastapäätä asuntoani, kaitainen katu vain väliä, menin sinne tietysti päasiäiskirkkoon. Suuri messu siellä kävi parhaillaan. Syistä, joita yllä olen esittänyt, ei se kuitenkaan suuresti minua huvittanut. Sen sijaan herätti huomiotani joukko naisia, joita yhtä mittaa puikkelehti sakastin ovesta ulos ja sisään. Kaikilla oli niillä pieni myttynen kädessään. Uteliaana menin heidän mukanaan ja tulin sakastiin. Se on suuri kuin pienen pitäjän kirkko, ja sen seiniä koristavat kuuluisat vanhat freskot. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa niitä katsella. Paitsi lukuisia kuoripoikia, jotka täällä telmivät ja hilskasivat, näin siellä useita pappeja pienten tilapäisten alttarien edessä lukemassa siunauksia ja sirottelemassa elämän vedellä naisia, jotka heidän edessään polvistuivat. Tietysti otaksuin, että heitä kirkoteltiin. Pian kuitenkin huomasin, että toimitus ei tarkoittanut naisia, vaan niitä myttyjä, joita he olivat tuoneet mukanaan. Mytyissä oli kätkettynä pääsiäismunia. Ja kun palasin ruokapaikkaani, pieneen ravintolaan lähellä kirkkoa, oli minulla ilo saada aamiaisekseni niitä munia, joita ruokarouvani vähän ennen oli käynyt sakastissa siunauttamassa.

Uskonto ja sen menot tuskin voinevat tulla kodikkaammiksi kuin minkä tämä esimerkki osoittaa. Kun keittiö on niin likeisesti liittynyt kirkkoon, niin on samalla kirkkokin liittynyt yhtä likeisesti keittiöön, ja tätä ystävällistä suhdetta, jota vuosisatain kuluessa on osattu niin taitavasti kehittää, saanee katolinen kirkko kiittää siitä, että se kaikista »puhdistuksista» huolimatta niin kauan on voinut säilyä miltei rikkomattomana etelän herkkämielisten, lapsellisten kansojen keskuudessa.

1893

PISAN CAMPO SANTO

Paikka, mihin vainajain viimeiset jäännökset sijoitetaan, antaa useinkin selvän käsityksen siitä, millaiseksi kuolemaa missäkin ajatellaan.

Suomalainen ja yleensä pohjoismainen hautausmaa on aina suruvoittoinen ja totisen alakuloinen. Synkkäoksainen kuusi, joka pienimmänkin tuulen henkäyksen siihen puhaltaessa kohahtaa raskaasti, on tavallisin koriste haudoillamme. Haapa, jonka lehvät lepattavat niinkuin kuolleiden henget niissä kuiskaisivat, on toinen yhtä suosittu puu vainajain haudoilla. Nuo puiset ristit, jotka piipottavat niin avuttomina talvisten hankien keskestä, lisäävät vielä sitä haikean mielen tunnetta, joka niin likeisesti liittyy meidän käsityksiimme kuolemasta. Uskonnolliset käsityksemme kuolemasta estävät meitä yleensä rakentamasta komeita muistomerkkejä poismenneille sukulaisillemme. Se, joka on meidät jättänyt, on maasta tullut ja maaksi on hän jälleen tuleva. Meillä ei ole mitään yhteyttä hänen kanssaan ylläpidettävänä, sillä vasta viimeisenä päivänä on hänet kuolleista herätettävä. Sille, jolle hautausmaa on jotakin muuta kuin kamala, kummitteleva »kalmisto», sille on vainaja vain muistutus omasta katoavaisuudesta. Häntä, joka siellä on maaksi muuttunut, eivät toisten rukoukset eivätkä kunnianosoitukset ja uhrit enää voi auttaa.

Ei edes sekään, että me jälkeenjääneiltämme toivoisimme näkyviä muistomerkkejä itsellemme, kehoita meitä tekemään mitään heille, jotka ovat ennen meitä mailleen menneet, sillä meistä on yleensä yhdentekevää, miten meitä kuoltuamme kohdellaan. Hetikohta kun on viimeinen huokaus rinnastamme lähtenyt, on korkein oikeus meistä peruuttamattoman tuomionsa julistanut.

Katolilaisten käsitys kuolemasta on hiukan toinen. Syntisen sielu ei mene suoraan kadotukseen, se vaeltaa vielä kauan sen etehisessä, Haadeksessa, Purgatariossa, josta se voidaan pelastaakin esirukouksia lukemalla ja uhreja tekemällä. Siitä seuraa, että kuolema ei ole niin kammottava ja ettei se siirrä vainajata niin kauaksi sukulaisistaan ja ystävistään. Elävien ja kuolleiden välit pysyvät läheisinä vielä kuolemankin jälkeen. Tuohon elävien ja kuolleiden läheisyyteen vaikuttanee vielä sekin, että katolinen uskonto tunnustaa lukemattoman joukon pyhimyksiä, jotka hyvinä henkinä vaeltavat elävien seurassa, välittävät yhteyttä kahden maailman välillä ja auttavat ihmisiä heidän pienimmissäkin huolissaan. Mutta siitä johtuu helposti, että muutkin kuin pyhimykset ajatellaan ikäänkuin »elävän» kuolemansa jälkeen. Rakas sukulainen, uskollinen ystävä muuttuu häntä kaipaavan suojelushengeksi.

Tämä käsitys kuolemasta esiintyy jo vanhoilla roomalaisilla. He eivät näy pelänneen aaveita, sillä he sijoittivat kuolleittensa tuhkat aivan keskelleen, useinpa omiin huoneisiinsa. Rooman vilkasliikkeisin valtatie Via appia, joka toi etelästä päin maailman pääkaupunkiin, on niin sanoaksemme samalla hautausmaa. Sen varrella on vieläkin kosolta raunioita, jotka osoittavat, että niiden alle oli kätketty kuolleita. Eikä tämä hautausmaa suinkaan ollut mikään surullinen, alakuloisuuteen kehoittava paikka. Nyt se kyllä, hävitettynä kun on ja kun kulkee aution, myrkyllisen Campanian halki, voi tehdä sen vaikutuksen, mutta silloin hohti siinä kahden puolen tien valkoinen marmori, ympäristö oli vihreää, asuttua viljelysmaata ja läheinen vuoristo oli silloinkin sen ihanana kehyksenä.

Sama käsitys kuolemasta ja vainajista näkyy säilyneen tähän päivään saakka kaikilla klassillisilla alueilla. Hautausmaat, missä heitä käyneekin katselemassa, ovat kaikkein kauneimmilla paikoilla, ne ovat aina taiteellisesti, jopa ylellisestikin koristetut ja tekevät vaikutuksen, joka ei ole ainoastaan lohduttava, vaan milteipä iloinenkin.

* * * * *

Vanhemmista hautausmaista on epäilemättä kuuluisin Pisan Campo santo. Se on kaikkien matkustajain käymäpaikka yhtä hyvin kuin saman kaupungin kallistuva torni ja tuomiokirkko. Sen se ansaitseekin, sillä se on täydellinen taidemuseo, täydellinen taulukokoelma.

Täytyy jättää pois kaikki käsitykset meikäläisistä hautausmaista ymmärtääkseen, miten hautausmaa voi taulukokoelmaksi muuttua. Pisan hautausmaa ei olekaan hautausmaa, vaan katettu hautauspilaristo. Kun näet tullaan ovesta sisään, joka aukeaa korkeaan muuriin tuomiokirkkoa ympäröivältä kentältä, ollaan suuressa soikeassa rakennuksessa, joka on seinämiltään katettu, mutta keskeltä avonainen. Tämä avonainen paikka on vihreä nurmikko, jota sade aina pääsee kostuttamaan. Siinä kasvaa useita solakoita sypressejä, jotka hiukan muistuttavat meidän kuusiamme, tai paremmin Etelä-Suomen solakoita katajoita, mutta ovat keveämpiä ja ystävällisempiä silmälle nähdä. Multa siihen on ristiretkien aikana tuotu pyhästä maasta, Palestiinasta. Joitakuita hautoja on tällä nurmikollakin. Useimmat ovat kuitenkin tuon katoksen alla, marmoriseinissä ja marmorilattiassa, joissa niiden paikkaa merkitsevät lukemattomat kirjoitukset ja taideteokset.

Taideteokset ovat usein symboolisia kuvauksia kuolemasta, mutta yhtä usein tapaa hautoja kattavissa marmorilaatoissa niiden alla lepäävien vainajien muoto- ja vartalokuvia, jotka milloin ovat pystyssä olevia rintakuvia milloin taas kohokuvia.

Nämä eivät kuitenkaan anna tälle hautausmaalle sen varsinaista merkitystä. Pisan Pyhän kentän suurin viehätys on niissä maalauksissa, jotka sen seiniä kaunistavat. Useat niistä ovat näet Italian vanhimpia freskomaalauksia, ja ovat ne niinmuodoin jo taidehistoriallisestikin suuriarvoisia. Mutta varsinkin aiheidensa vuoksi ne minua huvittivat. Kun en voi kaikkia maalauksia luetella, kerron vain muutamasta.

Viimeistä tuomiota on usein maalattu ja maalattu paljon taiteellisemmin kuin Pisan hautausmaan seinässä. Vähän väliä tapaa tämän suurenmoisen aiheen esitettynä katolisissa kirkkomaalauksissa, ja kuuluisin niistä on Mikael Angelon mainio fresko Vatikaanissa. Mutta liekö tuota tapausta sentään koskaan esitetty niin pöyristyttävän vaikuttavasti kuin Pisan hautausmaalla?

Eri osastoissa, jotka kukin ovat niin suuria, että esineet esiytyvät luonnollisessa koossaan, on kuvattu itse tuomio, autuaiden taivas ja kadotettujen helvetti. Viimemainitusta on jäänyt mieleeni pari taulua. Yksi näistä kuvaa sitä hetkeä, kun pikku pirut eli »pahat enkelit» ovat saaneet luvan ottaa kadotukseen tuomitut haltuunsa. Mitä kauheimmasti irvistellen lentävät ne ilmojen halki kantaen kynsissään ja hampaissaan syntisparkojen sieluja, jotka ovat kuvatut pienten lasten muotoisiksi. Keskellä taulua on ryhmä tulivuorien huippuja, jotka suitsuttavat tulta ja tulikiveä ja jonne pirut kantavat saaliitaan kuin petolinnut pesiinsä, työntäen niitä noista aukoista sisään kuin savutorvista. Aivan selvästi on tässä kuvassa ajateltu oikeita tulivuoria niiksi lakeistorviksi, joiden kautta liika kuumuus maanalaisesta pätsistä suitsuaa ulkoilmaan. Ajatus on todellakin nerokas, olkoonpa se sitten taiteilijan oma keksimä taikka vain illustratsioni kirkon tai kansan omasta käsityksestä. Hyvin ymmärrettävä onkin, että se on syntynyt maassa, jossa tulivuoria suitsuaa ja jossa maanjäristykset kuuluvat päivän tapahtumiin.

Toinen helvettitauluista kuvaa itseään helvettiä ja sen haltijaa. Kattiloidensa keskellä ja pikku pirujensa ympäröimänä istuu pimeyden ruhtinas jättiläisen kokoisena hirviönä keskellä taulua. Kuka ei olisi kerran elämässään koettanut mielessään kuvitella, miltä tuo mies näyttäisi! Taiteilijat ja kirjailijat ovat koettaneet keksiä hänelle mitä kauheimpia muotoja. Ei kukaan ainakaan niistä, joita minä olen nähnyt, ole kuitenkaan mielestäni osannut paholaisen aatetta kuvaannollisemmin esittää kuin nyt puheena oleva. Piru on kuvattu sielujen syöjäksi ja syöminen tapahtuu mitä realistisimmalla tavalla.

Hän on osaksi härkä, osaksi petoeläin, osaksi apina. Hänellä on päässään sarvet, suu on tiikerin, vartalo gorillan. Hän on jotakin vihreän keltaista ainetta, paikoitellen läpikuultavaa kuin veden mädännys, tuollaista muodotonta vesihyytelöä. Parhaallaan on hän aterialla. Kummallakin kädellään on hän kiehuvasta kattilasta, jossa porisee sekaisin päitä ja jalkoja, ottanut lapsen ja puree vasemman suupielen hampailla toiselta päätä, oikean suupielen hampailla toiselta jalkaa. Hän on ahne ja nälkäinen, ja samalla kun hän toisia puree, näkyvät ennen puremansa luistavan alas kurkusta.

Ne valuvat kurkusta vatsaan ja kiemurtelevat siellä päällekkäin ja poikittain (kaiken sen voi kuvassa nähdä), jatkaakseen sitten matkaansa yhä eteenpäin aina maahan saakka (jonka senkin voi nähdä). Mutta kaikista kamalin on hänen katseensa. Silmät ovat kierot ja seuraavat katsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin yliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua viikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin.

Kun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa katsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa olevasta todellisuudesta. Kaikkialla olisi sellainen kuva syntisten elämästä kuoleman jälkeen vaikuttanut pöyristyttävästi, mutta vaikutus oli varmaankin moninkertainen tuossa ympäristössä, hautojen ja kuoleman keskellä. Ja tietysti oli se tehtykin siihen havainnolliseksi parannussaarnaksi ja muistutukseksi mahdollisesti niillekin aiotusta kohtalosta, jotka tänne toivat sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Tästä kamalasta taulusta huolimatta ei hautausmaa kokonaisuudessaan kuitenkaan tee kaameaa, ei edes surullistakaan vaikutusta. Ihmeen viihdyttävältä tuntuu se, ettei tästä kuolleitten huoneesta näy mitään muuta kuin korkea sininen taivas. Ei sinne kuulu melua kaupungista, ei koskaan revi tuuli noiden uinuvien sypressien latvoja. Ainoastaan kellojen ääni läheisen kellotapulin korkeasta tornista tunkee sinne kuin yläilmoista tullen. Kaikista miellyttävimmin liikuttaa kuitenkin mieltä tieto siitä, että elävät ovat ehdoin tahdoin tämän tällaisen tyynen lepopaikan kuolleilleen valmistaneet. Kunkin aikakauden parhaat taiteilijat ovat olleet sitä koristamassa siveltimellään ja taltallaan. Kaupunki on mahtavuutensa aikana siihen tarpeeseen suuria summia uhrannut, ja yhäkin hoitaa sitä nykyinen sukupolvi mitä hellimmällä huolenpidolla.

1893.

Возрастное ограничение:
0+
Дата выхода на Литрес:
16 ноября 2018
Объем:
100 стр. 1 иллюстрация
Правообладатель:
Public Domain
Формат скачивания:
epub, fb2, fb3, html, ios.epub, mobi, pdf, txt, zip

С этой книгой читают

Новинка
Черновик
4,9
177