Читать книгу: «Minkä mitäkin Italiasta», страница 7

KUVAUS KAPRISTA

Olimme Napolissa. Ikkunastamme näimme edessämme tuon meren lahdelman, josta niin paljon oli kuultu puhuttavan, jota oli siihen määrin kiitetty ja kehuttu, että pelkäsimme sen ei enää vaikuttavan. Mutta se kuitenkin vaikutti niin, että menimme mykiksi sitä silmäillessämme. En osaa tehdä selkoa siitä, miksi se niin vaikutti. Eihän siinä ollut muuta kuin aava, päivänpaisteessa kimalteleva sininen ulappa. Eihän siinä ollut kuin muutamia suuria purjeita ja vähän useampia pieniä. Ja tuolla etäällä yksi ainoa saari, jonka jyrkät ääriviivat vain heikosti erotti vedestä kohoaviksi. Siinä kaikki, mihin sana voi turvautua ja saada pohjaa esitykselleen. Mutta se olisi liian vähän, ja sentähden kykenisi se vain kovin heikosti luomaan sitä mielentilaa, jonka tämä näköala synnyttää. Maalari sen ehkä voisi tehdä, mutta vielä paremmin säveltäjä. Sillä se tunnelma, jonka Napolin lahdelma jättää mieleen, se on ennen kaikkea soitannollinen ja sen voi ainoastaan soinnuissa esittää.

Olen sentähden kirjailijan kannalta katsoen iloinen, että tulin Napolista käsin Kaprissa käyneeksi. Sillä siinä on jo äärensä ja muotonsa, se ei ole paljasta taivaan ja veden väriä, ja siinä on niitä pykäliä, joita sana tarvitsee kiinni tarttuakseen.

Se oli näet Kapri tuo saari, joka meren keskestä häämötti edessämme. Eräänä kirkkaana, vähän kylmänä aamuna soudatimme itsemme laivaan, joka Napolin rannasta lähtee kerta päivässä sinisen luolan saareen.

Tuuli oli virkeä maatuuli ja tuli vuorilta, joiden rinteet olivat vaalenneet yöllä sataneesta lumesta. Vesuviuskin oli lumen peitossa, ja sen savu, joka muuten niin uljaasti kohoo korkeuteen, painui nyt sen merenpuoleista rinnettä myöten ja levisi laajana viuhkana vettä pitkin.

Laine, jonka tuuli ajoi telmimään, oli kipakka ja virma. Mutta sen vaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei sen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva kaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko. Kuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät meren nereiideillä ja ilman sefiireillä—tai mitä kaikkia ne ovat nuo vanhojen iloiset haltijattaret! Ne näyttivät olevan kaikki nyt aamukävelyllään, karkelemassa kilpaa delfiinien kanssa, joita tuon tuostakin puhaltausi veden pinnalle laivan kupeella.

Laiva lähenee Kapria. Saaren kallioiset ääriviivat alkavat saada sisältöä. Valkoisia kyliä erottuu ruskean vuoren rinteestä, puita ja puutarhoja astuu esiin ja rannalla kuohuva vaahtovyö näyttää jo liikkuvan. Kierrämme muutaman niemen, jossa kallio nousee sata syltä kohtisuorana ilmaan ja tulemme satamaan parin vuoripilarin välitse, jotka jokin maanjäristys aikoinaan lienee maasta irroittanut ja heittänyt suunnattoman suurina keiloina iät päivät meressä seisomaan.

Rannasta vie vaivalloinen vuoripolku saaren keskessä olevaan pikku kaupunkiin. Se on ihana asuinpaikka valkoisine huoneineen, joitten parvekkeilta näkyy koko Napolin lahdelma, Napoli itse kukkuloittensa rinteille ladottuine huoneineen, Vesuvius ja sanalla sanoen kaiken tämän maailman ihanuus. Sillä saanenhan sen sanoa minäkin, minkä niin monet tuhannet ovat ennen minua sanoneet, että joshan liekin maailmaa muualla, ihanampaa maailmaa ei voi missään olla.

Mutta näköala ei kuitenkaan voi kauan puolessaan pysytellä. Saari itse vaatii kaiken huomiomme. Vaikka kaupunki onkin jo korkealla selänteellä, on se kuitenkin vain laaksossa niihin vuoriin verraten, jotka saaren molemmissa päissä selkäänsä köyristävät. Sinne alkaa mieli hillittömästi vetää. Ne ovat kuin kaksi toisistaan revennyttä jättiläiskiveä, yhtä ainoata kivimassaa, ja niiden kupeilla kasvavat puut ovat alhaalta katsoen kuin kiveen takertunutta sammalta. Täällä alempana on viinitarhoja ja vihertäviä puistoja, tuolla ylhäällä on karu erämaa, niin karu, autio ja jylhä, kuin se voi olla ainoastaan Italiassa, missä luonto tuskin ehtii huulensa hymyyn vetää, kun se jo samassa otsansa rypistää.

Kaprin kaupungista vie vuoren kylkeen hakattu ajotie toiseen pieneen kaupunkiin, Ana-Kapriin. Mutkitellen loivissa poimuissa kohoo se kohoamistaan. Sen alla kuohuva meri jää sitä mukaa yhä alemmaksi. Ei kuulu enää aallon kuohu kiviseen rantaan; hetken kuluttua näyttää siltä kuin ei meri enää lainehtisikaan. Se on vain kuin suuri sininen silkkipeite, mihin on lukemattomia valkeita pumpulikukkia kiinni ommeltuna. Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon ihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. »Kuolla kauneudessa»– siinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus…

Meillä oli kuitenkin matkamme määränä pyrkiä yhä ylöspäin. Matkakirjastamme olimme lukeneet, että viisisataa metriä merenpintaa ylempänä yhdellä näistä haaveellisista vuorenhuipuista, jotka mereltä päin tänne tullessamme olivat alituisesti huomiotamme kiinnittäneet, asuu erakko yksinäisessä majassaan. Ja sinne meidän mielemme veti.

Sen suuren tien päässä, jota olimme nousseet, satunnaisella tasangolla, joka on kuin hylly vuoren kyljessä, on Ana-Kaprin pikku kaupunki. Se on yksi lajiaan noita italialaisia maakyliä, joissa asuu melkein vain pelkkiä talonpoikia viinitarhojensa ja hedelmäpuistojensa keskessä, joita he kaupungista käsin viljelevät. Nyt on sunnuntai ja kaikki väki kotosalla. Toiset viettävät sitä kirkossa kuunnellen messupappien hyminää, toiset istuskelevat pienissä ravintoloissa viiniä juoden ja katsellen nuorta väkeä ja lapsia, jotka kadulla mellakoivat.

Muutama satakunta askelta kirkkotorilta alkoivat jo viinitarhat. Porras portaaltaan, lava lavaltaan kohoten ne lekottivat siinä päivänpaisteisella rinteellä. Multa oli vasta muokattua, rungot ja oksat huolellisesti puhdistetut ja sidotut niitä tukemaan asetettuihin keppeihin. Pujottelimme niiden välitse aina vähän päästä istuutuen nurmipenkereille ja nauttien siitä omituisen hienosta tuoksusta, jonka aina tapaa Italiassa ja joka luultavasti osaksi saa alkunsa näistä jaloista köynnöksistä, joiden hedelmäkin kätkee niiden kukkien hyvää hajua.

Sitä mukaa kuta ylemmä tulemme, alkaa kuitenkin viiniviljelys harveta. Sijaan tulee hedelmäpuita, kunnes nekin lopulta katoavat ja niitä seuraa melkein pohjoismainen kasvivyöhyke. Onhan siinä yhä kivikkoisemmaksi käyneellä rinteellä meidän kotoinen petäjä, kunnes sekin lakkaa olemasta ja me ainoastaan noin tunnin verran kohottuamme olemme täydellisessä vuorierämaassa.

On niin outoa ja omituista yht'äkkiä kavuta kiveltä kivelle mutkittelevaa polkua, jonka vieressä ei edes kanervakaan kasva. Olen nähnyt vain kuvissa Lapin tuntureita, mutta minusta tuntuu kuin eivät nekään voisi olla sen tylymmät kuin tämä maisema. Toisessa polttavat pohjoisnavan viimat heinän juuren, toisessa polttaa sen aurinko, mutta seuraus on sama.

Tie näyttää kuin kiirehtivän päämaaliaan kohti: yksinäisen erakon maailmaan. Ainoastaan lyhyitä mutkia tehden se melkein kohtisuorasti kapuaa ylöspäin. Hetken päästä se jo johtaa solaan kahden kallioharkon välissä, jossa se ikäänkuin heittää hyvästinsä myhäilevälle maailmalle tuolla alhaalla, lähteäksensä sitten kivistä uomaa pitkin viemään poikki saaren sen toiselle rannalle. Ja siinä näyttää olevan kahden maailman ja kahden maailmankatsannon raja.

Tuolla alhaalla … siellä ovat kyllyydestään hehkuvat hedelmä- ja viinivainiot, siellä on se äskeinen meri ja sen vaahtopilkut, siellä heloittaa vielä Napoli … ja sieltä kuuluu vielä silloin tällöin Ana-Kaprissa karkelevien lapsien sointuisia huudahduksia. Täällä ylhäällä … ei muuta kuin kiveä kiven päällä niin ylös kuin silmä kantaa. Ja tässä rajalla, tässä on rajapatsaskin.

Se on kivistä laitettu komero, joka on muurattu vuoreen ja johon on kätketty itkevän madonnan kuva. Taideteos se ei ole, ei ole muuta kuin lasin taakse puisen kehyksen sisään sovitettu puupiirros. Mutta vaikutus, minkä se tekee, on suurempi ja syvällisempi kuin ikinä minkään Rafaelin tekemän kaunottaren. Sen sydän on nuolella lävistetty, sen silmästä vuotaa kyynel. Lohdutukseksi on joku ohi kulkeva uskovainen kantanut sille kimpun tuoreita tuoksuvia kukkia. Se katselee solaa pitkin ulos avaraan maailmaan, se kuontuu näkemään sekä sinisen meren että valkean iloisina heloittavat Napolin talot. Se on pantu siihen kuin vertauskuvaksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta, jotka aina taistelevat vallasta katolilaisen sydämessä: täydellisestä elämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä, samalla kun se on vertauskuva siitä kahdenlaisesta luonnosta, joka meitä tässä parhaallaan ympäröi.

Meille pohjolan lapsille on tuo karu luonto ja sen herättämä mielentila yhtäkkiä kotoisempi ja tutumpi. Olemmehan me siellä erämaidemme keskessä ja autioiden metsäjärviemme rannoilla oikeastaan vain erakoita kaikki ja ikävöimme sinne takaisin, jos sieltä joskus lähdemmekin, ja voimme siis täysin ymmärtää sen halun, joka melskeisinä aikoina pakotti niin monet maailmaan kyllästyneet joko yksikseen tai suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vetäytymään luostarimuurien hiljaisuuteen tai kätkeytymään erämaisiin majoihinsa.

Ja me alamme yhä uteliaammin hakea sitä erakon asuntoa, joka piankin pitäisi täältä löytyä.

* * * * *

Kauan emme tarvitsekaan seurata matkakirjan osoittamaa tietä, kun vuoristossa, jossa ei nyt näy muuta kuin tätä vuoristoa itseään, erotamme sen harmaan ruskeasta seinämästä vähän helakammin paistavan muurin. Sen takana, niin sanoo matkakirjamme, asuu erakko Anshelmus, joka tarjoo vieraalle viiniä ja leipää ja ottaa heiltä kiitollisin mielin pienen lahjan, jos he suvaitsevat sen antaa.

Jo näkyykin valkoisen muurin yli pienoinen kupooli ja risti, ja portti ja sen rautaristikko ja sen läpi pieni pihatto.

Mutta portti näyttää olevan kiinni. Jos on kiinni, niin kolkutetaan.

Seisomme ristikon takana, kolkutamme, mutta ei kuulu vastausta. Olisiko asukas kyllästynyt yksinäisyyteensä ja laskeutunut alas maailmaan. Mutta piha on ruohoittunut, niinkuin ei siellä pitkään aikaan olisi kukaan liikkunut. Keskellä pihaa on hautaristi, nähtävästi vasta pystytetty. Olisiko hän kuollut? Olisiko tuo hänen hautansa? Niin onkin, saamme sittemmin tietää. Vanha erakko on muuttanut pois, eikä ole uutta ilmestynyt hänen sijalleen.

Ulkopuolella porttia on kiveen hakattu penkki. Istuudumme siihen ja tarkastelemme rautaristikon läpi erakon entistä asuntoa.

Se on kuin kotkan pesä kiinnitetty melkein kohtisuorasti mereen putoavalle kallion kielekkeelle. Oli hän kuitenkin saanut siihen sopimaan kokonaisen pikku luostarin. Toiselta puolen luonnollisen, toiselta tekemällä tehdyn muurin keskessä oleva pihatto on vain muutamia syliä laidasta toiseen, mutta on siinä ollut tarpeeksi tilaa hänen pienille viljelyksilleen. Pihaton takana on pieni porstua, josta yksi ovi näkyy vievän kirkkoon, toinen hänen majaansa sen kupeella. Emme pääse näkemään, millainen lienee hänen kirkkonsa. Mutta on siinä pieni tapulikin ja tapulin aukinaisessa luukussa pieni kellokin—joka kaikki nyt kuitenkin on muuttunut siksi, miksi se oikeastaan lienee ollut aiottukin, hänen hautapatsaakseen.

Liekö hän saanut rauhansa tässä, liekö ollut tyytyväinen elämäänsä ja tehtäväänsä, kun ne molemmat päättyivät? Niinpä melkein luulisi.

Sillä voihan olla, että hän, niinkuin monet muutkin erakot, oli mies, joka aikoinaan oli kaiken maailman ilot iloinnut ja tyhjentänyt kaikkien nautintojensa maljan tuolla alhaalla tuon Napolin lahdelman aina iloitsevalla rannalla, mikä alusta ei näytä olleen muuhun kuin iloon aiottukaan ja mihin melkein kaikki maailman kansat ovat kuin sitä varten pyrkineet.

Hän kyllästyi siihen, niinkuin kaikki muutkin ovat kyllästyneet.

Hän vetäytyi pois siitä, työnsi ulos purtensa, souti saarehen merellisehen, kiipesi läpi viinimaiden ja hedelmäpuistojen, tunki kiviseen erämaahan, heitti viimeiset hyvästinsä siinä, mihin on itkevän madonnan kuva pystytetty, löysi suojaisan paikan kalliossa ja rakensi siihen majansa.

Maailman huumaavasta melusta ei tänne mitään kuulunut. Mutta tänne näkyi kuitenkin kaikki, näkyi kaikki se, missä hän oli elänyt ja nauttinut: Napoli, Vesuviuksen rinteet, Kastellamare, koko Kapri ja sitä ympäröivä ääretön sininen meren pinta.

Mutta se näkyi kuin kaukaisena muistona, niinkuin ihanana unelmana, jota hän ei enää kaivannut takaisin, kun oli varma toivossaan herätäkseen siitä toiseen, hänen tietääkseen vielä ihanampaan todellisuuteen.

En tiedä, liekö hän eläessään näin ajatellut. Mutta siltä minusta ainakin tuntui istuessani hänen minulle suljetun majansa edustalla, jonka rautaristikossa sunnuntai-illan hiljainen tuuli humahteli kuin harppua soitellen.

1893.