Читать книгу: «Minkä mitäkin Italiasta», страница 6

KÄYNTI GENOVAN HAUTAUSMAALLA

Kuvailkaa mielessänne kahden vuoren välissä oleva syvä laakso, jonka pohjaa kostuttelee kirkkainta, sinisintä vuorivettä vuotava virta, jota ympäröivien alempien rinteiden vierteillä on viinitarhoja ja sypressimetsiä, ja jota ylinnä taivasta kohti rajoittavat kaljut, vanhojen ritarilinnojen koristamat vuorten huiput. Kuvailkaa tämä laakso ulkopuolella suurta kaupunkia, jonka siitä erottavat korkeat kukkulat siten, että kun kaupunki on niiden mereen päin viettävällä rinteellä, laakso jää maan puolelle. Astelemme tämän laakson pohjaa, etenemme kaupungista ja kadotamme vähitellen kuuluvistamme meren kohinan, laivain huudot ja kärryjen ja raitiovaunujen kolinan. Jätämme vielä esikaupunginkin jäljellemme ja olemme maaseudulla. Silloin, eräässä tien käänteessä, avartuu laakso, joki tekee polvekkeen ja sysää ulomma toisistaan vuoren rinteitä. Nostamme silmämme ja siinä on edessämme maailman kenties ihanin hautausmaa, kenties kaikista viehättävin vainajain lepopaikka, Genovan kaupungin kirkkomaa.

* * * * *

Loitolta sitä katsellen sattuu silmäämme toisella noista vastakkain olevista rinteistä, juuri siinä, missä se alkaa laaksosta kohota, valkoinen marmorinen kirkko ja sen ilta-auringon paisteessa kimmeltävä kupooli. Kahden puolen tätä pilarien ympäröimää kirkkoa kulkee hiukan alempana marmoripylväitä kahdessa siivessä ja sen edustalla on neliskulmainen, suuren suuri, vihreä, tasainen pihatto, sekin marmoripilarien rajoittamana. Tämä pilaristo ja tämä pihatto se on hautausmaa, se on tuo kuuluisa »kuolleitten kaupunki».

Kuinka sopusointuisa se on muodoiltaan, kuinka puhdas suhteiltaan, kuinka taiteellisesti kaareutuvat nuo pilariviivat keskustaansa, tuohon kirkon kupooliin, tuohon hautauskappeliin, missä vainajien tomu siunataan ja ruumissaarna luetaan! Kuinka viattomalta, kuinka puhtaan puhtaalta näyttää tuo marmorin valkoisuus vihreää vuorta vastaan! Se on kuin kaunis kangastus, se on kuin aaveiden kaupunki—niinkuin se kyllä onkin—jonne ohikulkijaa vetämällä vetää ja jota kaukaa katsellessa tuntuu siltä kuin hennoisi sinne tulla jo eläessään haudatuksi.

* * * * *

Olemme tulleet sisään portista, jonka edustalla on ainainen vartija ja hänen asuntonsa. Olemme kääntyneet tuohon pilarikäytävään, joka ympäröi suurta nelikulmaista pihattoa, minkä keskessä, teiden risteyksessä, seisoo jättiläiskokoinen Suruttaren kuvapatsas.

Pilarikäytävä on katettu, ulkopuoleltaan on se vahva muuri, johon kuolleet ovat haudatut, mutta sisäpuolelta pihattoon päin on se aukinainen.

Alamme tarkastaa hautoja, joita täälläkin, niinkuin Pisassa, on sekä seinässä että lattiassa. Melkein kaikki hautakivet ja -patsaat ovat marmoria, mustaa tai valkoista, ja melkein kaikissa on veistettyjä kuvioita. Harvoin vain näkee siellä täällä jonkin yksinkertaisen sileän kiven. Kaikkein tavallisin hautakoriste on murrettu pilari, itkevä enkeli, surun jumalatar tai jokin muu samanlainen vertauksellinen kuvio. Nuo kuviot ovat asetetut kuin vartioimaan seinässä olevaa kiinni muurattua aukkoa, jonne arkku on kätketty.

Usein tapaamme myöskin vainajan muoto- tai vartalokuvan ja sen alla hautakirjoituksen, jossa useimmiten mitä ylistävimmällä tavalla tehdään selkoa vainajan avuista ja hyvistä puolista. Nämä tällaiset hautapatsaat eivät vielä eroa tavallisista, muuallakin nähtävistä hautapatsaista. Mutta aivan omituisia Genovan hautausmaalle ovat eräänlaiset hautapatsaat, jotka siellä myöskin ovat lukuisimmat.

Ne ovat niitä, joissa esitetään tuota likeistä yhteyttä vainajan ja häntä suremaan jääneiden välillä, mistä jo edellisessä kuvauksessani huomautin. Suremaan jääneet sukulaiset eivät ole hennoneet jättää rakastettuaan yksin kuolon käsiin, vaan ovat seuranneet häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa ja jääneet sinne. Tämä on tapahtunut siten, että kun esim. rakastetun miehen kuva on hakattu keskelle suurta marmoritaulua, on hänen puolisonsa, joka patsaan pystytti, antanut samaan marmorilohkareeseen hakata omankin kuvansa joko maahan vajonneena tai vainajata seppelöivänä. Toinen muistomerkki esittää vainajan lepäävässä asennossa suuren marmorilohkareen päällä, jonka sivuihin on hakattu koko hänen perheensä suremassa. Perheen jäsenet ovat kuvatut marmoriin täysissä vaatteissaan, joka nappi, jokainen pitsi on siihen kaiverrettu. Kolmas taas näyttää meille vainajan kohoamassa taivasta kohti, siivet hartioilla, mutta muuten hänen näköisenään, ja enkeli laskeutuu häntä vastaan saattaaksensa eteenpäin. Alempana patsaan juuressa on realistinen ryhmä, kohtaus hänen elämästään. On tahdottu jälkimaailmalle säilyttää muisto hänen hyväntekeväisyydestään, ja hänet on pantu siihen, ojentamaan täyttä kukkaroa köyhälle vaimolle, joka lastensa ympäröimänä ottaa sen vastaan. Neljäs ryhmä, joka on jäänyt mieleeni monista sadoista samanlaisista, antaa kuvan isästä, joka on haudannut ainoan poikansa: poika on astumassa ovesta sisään kuoleman huoneeseen. Hän on parhaassa iässään oleva nuorukainen, puettuna viimeisen muodin mukaan, silinteri päässä, redangotti päällä, kaulus ja kaulahuivi kaulassa. Hän ojentaa isälleen, joka on palttoo yllä ja hänkin yhtä tarkasti marmoriin veistetty, kätensä hyvästiksi hattuaan kohottaen. Ja siinä ne seisovat nuo jokapäiväiset ihmiset, mitä hienoimpaan marmoriin ikuistettuina!

Ei voi kieltää, että se vaikuttaa hiukan naurettavasti eikä oikein sovellu ainakaan meidän käsityksiimme kuoleman totisuudesta ja vainajain kunnioittamisesta. Meistä tuntuu oudolta varsinkin se, että sekä näissä että myöskin monissa muissa samanlaisissa vainajan sukulaiset, ne, jotka ovat tuon komean, kallisarvoisen patsaan pystyttäneet, näyttävät muistaneen itseään enemmän kuin kuollutta. Heillä on näet muistopatsaassa yhtä huomattava, usein huomattavampikin paikka kuin sen takana lepäävällä. Tulee kuitenkin muistaa, että patsaan tarkoitus on osoittaa sitä surua ja kaipausta, jonka poismennyt on jättänyt eläviin, ja luonnollistahan on, että sitä on tahdottu tehdä niin näkyvässä muodossa kuin mahdollista.

Jos tämä oman itsensä esillä pitäminen ja tunteillaan loisteleminen eräissä mauttomissa, suuren suurissa marmoriryhmissä vaikuttaakin vastenmielisesti, on kuitenkin toisia hyvin naiivia ja yksinkertaisia tapoja tämän tunteen ilmaisemiseen, jotka lapsellisuudessaan tekevät liikuttavan vaikutuksen. Köyhäin haudoilla, joiden päällä on vain yksinkertainen risti tai hautakivi, riippuu näet usein lasisten kehyksien sisässä vain vainajan valokuva sekä suremaan jääneiden perheen jäsenten valokuvat. Vaikka tuolle ensin tekisi mieli hymähtää, ei sitä kuitenkaan voi tehdä, kun ajattelee, että tämä ei suinkaan ole tapahtunut turhamaisuudesta eikä pöyhkeilemisen halusta.

Olemme kävellessämme kulkeneet pilariston läpi aina siihen paikkaan, mistä portaat alkavat nousta tuohon kupoolikirkkoon hautausmaan perällä. Aiomme ruveta sinne nousemaan, kun käytävän kulmassa tapaamme hautakuvan, joka on kaikista kummallisin niistä, joita tähän saakka olemme nähneet. Siinä on luonnollisessa koossaan vanha rypistynyt ämmä, talonpoikaispuvussa, rinkelinippu kädessään. Hautakirjoituksesta saamme tietää, että hän on leipurin leski, joka jatkoi liikettä miehensä kuoltua ja itse jo eläessään teetti tämän muistomerkin omalle haudalleen asetettavaksi. Kun ajattelee, että hän itse on seisonut mallina taiteilijan edessä, nähnyt ryppyiset kasvonsa, koukkuisen vartalonsa ja jokapäiväiset vaatteensa asteettain astuvan esiin marmorin peitosta, kun ajattelee hänen mielihyväänsä päästä ikuisiksi ajoiksi seisomaan rikkaiden pohattavainajain keskelle, hautausmaan näkyvimmällä paikalla, vaikuttaa tuo kuva niin puhtaan humoristisesti, että se on melkein liikuttavaa. Turhaan koetamme saada vastausta kysymyksiin, luuliko hän todellakin luovansa itsestään jotakin erityisen komeaa, vai tekikö hän hautapatsaansa sellaiseksi vaatimattomuudesta, vai paneutuiko hän siihen mielenosoitukseksi noita komeita pöyhkeileviä suurporvareita ja aatelisia vastaan, jotka eläessään eivät olisi häntä seuroihinsa huolineet? Itsenäinen, erinomainen eukko hän vain mahtoi olla.

Sanoin jo äsken, että tämä hautausmaan rakennus vihreän vuoren rinteellä tekee kaukaa katsoen sopusointuisen kokonaisvaikutuksen. Hautausmaan rakennusta laativalla arkkitehdillä on nähtävästi ollut verissään vielä kansansa vanhaa taideaistia. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa siitä suuresta yleisöstä, joka edellä kuvaamillamme hautapatsailla on käynyt tuota kehystä yksityiskohdissaan täyttelemään. Taide on siinä suurimmaksi osaksi tusinataidetta ja antaa liiankin selvän käsityksen siitä alennustilasta, jossa nykyaikainen italialainen taide ja sen viljeleminen elää. Harva on näet se hauta, jossa puhdas tyyli tulisi näkyviin. Jo yksistään se seikka, että marmoriin hakataan pitsejä, että siinä koetetaan jäljitellä verkaa, trikoota ja harsoja ja kaikenlaisten vaatteiden pienimpiäkin poimuja, osoittaa dekadanssia ja pilaantunutta makua. Sentähden siihen kyllästyykin pian ja ajattelee sitä suuremmalla ihastuksella niitä yksinkertaisia, arvokkaita uurnia ja sarkofaageja, joita antiikki loi ja joita on säilynyt niin monessa muussa paikassa Italiassa. Yksi hyvä puoli tällä taidelajilla kuitenkin on, se, että se on tulevia sukupolvia varten luonut muistomerkkejä jokapäiväisestä elämästä ja jokapäiväisistä ihmisistä. Kun kerran kaikki painettu ja maalattu ja kirjoitettu on kadonnut, kulunut tai palanut, pysyy vielä marmorin kuva.

* * * * *

Mutta ettei taiteen ja hienon, puhtaan runouden kotimaassa kuitenkaan runollisuus ole kokonaan unohtunut nykyiseltäkään sukupolvelta, se käy sentään vielä esiin eräästä viehättävästä ilmiöstä Genovankin hautausmaalla.

Sisus siinä suuressa neliössä, jota kaikilta puolin rajoittavat nuo pilaristot, joiden välissä olemme vaeltaneet, ja jonka neliön keskessä kohoaa ennen mainitsemani Suruttaren kuvapatsas, on, samoinkuin Pisassakin, vihreä niitty. Tälle niitylle, korkeaan ruohistoon, loitolla toisistaan kasvavien sypressien väliin, on pystytetty ainoastaan pieniä valkoisia ristejä, jotka pistävät sieltä esiin kuin elävät kukkaset. Tässä ei ole mitään ylpeilevää komeutta, ei mitään liioiteltua tunteellisuutta. Lapset saavat eläessään olla ja elää ja leikkiä aikaihmisten puuhain ja pyrintöjen keskellä, niihin sekoittumatta, niitä käsittämättä, niistä kärsimättä. Kuoltuaankin on niille samanlainen sija annettu, ja siinä näyttää niin oikeaan osatun.

Risteissä ei ole suuria koristeita eikä kovin ylisteleviä kirjoituksiakaan. On niissä kuitenkin useammassa riippumassa jokin pieni värillinen lamppu. Kun isät tai äidit yhteisinä surupäivinä, niinkuin esim. pyhäin miesten päivänä, saapuvat haudalle kukkasia tuomaan, täytetään lamppu ja sytytetään palamaan. Siinä se saa palaa sen päivän, sen illan ja vielä sen yönkin. Kun sukulaiset ovat poistuneet, palavat nuo korkeaan heinään kätkeytyneet tulet yksinään hiljaisella hautausmaalla, tumman taivaan alla, korkeiden vuorien välissä, kunnes öljy loppuu ja tulet sammuvat toinen toisensa perästä niinkuin lapset, jotka hengen hiiskumatta nukahtavat siihen, missä sattuivat olemaan silloin, kun uni heidät saavutti.

1893

LAULULINTUJA

Oltiin Veronassa, tuossa Italian etehisessä, jossa tämän maan luonnon ja taiteen ihanuus meitä tänne tullessamme ensi kerran tervehtää. Siinä on Piazza dell' Erbe ikivanhoine rakennuksineen, lorisevine kaivoineen, tori, jossa aamuisin on kukkais-, hedelmä- ja vihannesmarkkinat somien telttojen alla, jossa liikkuu soreita, hauskoja ihmisiä ja kuuluu sointuvia huutoja ja—lintujen lauluakin.

Olin jostakin lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua, ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja, sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä—sokean linnun. Niiltä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten, että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea, nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon. Laulaa halusta ja ikävästä ja toivosta sitä nähdäkseen. Ja kutsuu siten näkevät luokseen.

Sillä nyt on täällä niinkuin muuallakin metsästysaika käsissä ja ne ovat nämä häkkeihin suljetut sokeat linnut myytäviä houkuttelulintuja, eläviä kuvia, joilta toisia ammutaan. Houkuttelulintu maksaa parikymmentä markkaa. Miksi niin kallis? Siksi, että niitä kuolee monta ennenkuin yhden operatsiooni onnistuu.—Toisessa myymälässä riippuu ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia, kauloistaan kimppuihin sidottuina—osoitteena siitä, että sokeat laulajat eivät ole turhaan säveliään virittäneet.

Tällä Piazza dell' Erbellä, vanhalla roomalaisella forumilla, josta Baedeker sanoo, että se on yksi Italian kauniimpia paikkoja—»einer der malerischsten Plätze Italiens»—on sen keskellä ikivanha marmorinen kaivorakennus, jonka muutamassa patsaassa on miehen korkeudella miehen kaulan paksuinen ruostunut rautarengas. Se on vanha kaakinpuu, häpeäpaalu, jossa ennen muinoin pahantekijöitä seisotettiin… Tietäisin, kenen siihen seisomaan kytkisin, jos minulla olisi se valta…

* * * * *

On ihana paikka Firenzessä, vähän matkaa kaupungista: auringonpaisteinen mäenrinne, joka alhaalta ylös laelleen saakka on viini- ja hedelmäpuutarhana. Siinä kasvaa omenia, viikunoita, persikoita, päärynöitä, siinä nuokkuu sinisen ruskeita rypäleitä. Ylempänä mäen laella kuvastuvat tumman vihreät sypressit ja vanhan linnan katonharjat sarastelevaa aamutaivasta vastaan. Ihailen sitä näköalaa ikkunastani, katselen sitä kuin kuvaa luonnon ja kulttuurin kihlautumisesta, sillä tuolla toisaalla on Firenze torneineen, kirkkoineen, kupooleineen. Ihmeellinen tuoksu täyttää ilman, hedelmäpuiden hengitys tunkee keuhkoihin hurmaavalla lemullaan.

Nyt siellä visertää lintu puutarhan keskessä, visertää niinkuin parhaana pesimisensä aikana, niinkuin majaa rakentaessaan suomalaisessa lehdossa. Jo kuuluu vastauksia, arkoja, epäileviä, aivan ikkunain alta viikunapuusta, sen oksain sisästä. Yksinäinen viserrys tuolla tuonnempana siitä kiihtymistään kiihtyy, on epätoivoisen houkutteleva: »tulkaa, tulkaa! auttakaa, auttakaa! täällä olen, minä olen täällä!» Viikunapuun lehdissä hurahtaa ja pieni lintuparvi lentää ääntä kohti. Olivat varmaankin tulleet Suomesta koko perhe, pienoinen poikue, matkalla tänne ja tästä vielä edemmä, kuulivat tutun äänen, ymmärsivät oman kielen, joka vierailla mailla niin soreasti korvissamme soi, lensivät sitä kohti, kohti—kuolemaansa. Pamahti ja pölähti savupilvi ampumamajasta, kivisestä hökkelistä keskellä viinimaata. Jokin putosi maahan, liekö pudonnut parikin, toiset lensivät toiseen viinitarhaan, siellä pamahti myös kaksi laukausta peräkkäin—tuolta tulevat ne takaisin, ei ole enää kuin kolme linnuista jäljellä—lentävät suoraan surman suuhun, sillä taas putoo heitä kaksi ja yksi on enää vain perheestä jäljellä.

Hieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa syöksee ulos ampumamajasta, savuava kaksipiippuinen haulikko kädessä, ja häärii kiihkein liikkein edestakaisin nurmikolla, hedelmäpuiden alla. Saalis nähtävästi pakenee, on haavoitettu—nyt hän saavuttaa sen, on kaatua nenälleen, oikaseikse, kiikuttaa jotakin räpyttelevää kädessään.—»All's todt!»—sinä uljas metsästäjä, sinä suuri Nimrod!

Yksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään vastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee saaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen ja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka ympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä esteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen päälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää tikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.

Bravo, signore, bravo bravissimo!—vastaukseksi hymyilee hän ystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja näyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle mukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä koukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin…

* * * * *

Söin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman viinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan, joka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan hoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien syyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain iloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin elämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.

Hienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean tammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen ja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla oleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta porvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä hallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen. Heillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta katsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä hänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.

–Lintupaistia, hyvät herrasväet!

–O-ooh!

Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.

–Ei kiitoksia!

–Ette syö lintupaistia?

–Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.

Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.

–Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.

–Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.

–Joka on liian lihavaa.

Sen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö eikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on »hygieenistä» ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että—. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.

Yhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä, silmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa jossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan kirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.

Mutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen herkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin. Ja yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että makoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat—satakieli ja leivonen.

1903