Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 16

XX

Sunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten oli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin Sepherl hänen seuraansa ja lausui: "Hyvää päivää, Helena, olen kuullut miehesi makaavan hyvin huonona."

Helena nyökäytti päätään.

"Arvelen vain", jatkoi tyttö, "että hänestä voit vielä saada aikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee."

"En tiedä hänen koskaan ennen maanneen kipeänä."

"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään avullisena sairaanhoidossa!"

Helena katsahti häneen tuikeasti.

Mutta Sepherl ei tätä huomannut, vaan puheli edelleen ja ihmetteli yhä enemmän silmillään, ikäänkuin olisi toisen rauhallinen kuunteleminen tai hänen oma puhelunsa hämmästyttänyt häntä. "Ja ellei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin tulisin kernaasti vielä kerran katsomaan häntä ja useamminkin käymään luonanne ja jos haluaisit, niin olisin sinulle apunakin; et suinkaan ajattelisi pahaa tuollaisesta yhdessäolosta?"

"Oletko järjiltäsi?" kysyi Helena. "Jos tahdot tulla häntä katsomaan, niin en suinkaan sitä vastusta. Ja jos haluat avustaa minua hoitamisessa, niin toivon siitä sinulle Jumalalta palkitsemista; pahan ajatteleminenhan olisi synnillistä, mies kun makaa siinä heikkona, ilman mitään huonoja ajatuksia ja saamatta ketään muutakaan sellaisiin."

"Siis tulenkin nyt heti sinun kanssasi."

"Se on oikein. Tule vain."

Heidän molempien astuessa majaan nousi vanha Zinshoferin emäntä ylös pesutuolilta, jolla hän oli istunut. "Hän ei ole koko tänä aikana liikahtanutkaan, ei huutanut, ei halunnut mitään", kuiskasi hän tyttärelleen, sitten vilkaisten ihmettelevästi Sepherliin ja pudistaen tuskin huomattavasti päätään.

Helena teki lyhyen, vihaisen liikkeen, leuallaan osottaen tietä ovelle, ja kun vanhus vastahakoisesti oli hiipinyt pois, painoi nuori vaimo hiljaa säppeä ja huusi puolikovaa sairaan huoneeseen: "Muckerl, nukutko sinä? Matznerin Sepherl olisi täällä ja tahtoisi tulla sinua katsomaan."

Sairas hymyili ja sanoi heikolla äänellä: "Sepä hauskaa, sehän on kauniisti tehty häneltä. Astukoon vain sisälle. Hyvää päivää, Sepherl!"

"Jumala antakoon, Muckerl! No, miten on sinun laitasi?"

"Miten sen pitäisi olla? Loppu tulee minusta!"

"Älä nyt ole tuhma ja kuvittele sellaista."

"Kylläpähän nähdään, kuka on oikeassa."

"Kuuleppas vain!" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle. "Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän uhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!"

"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt, jotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on." [Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla käydessään istu, vie unen toiselta.]

Sillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena oven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.

Näin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän seuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja kärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa ääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan lähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt Helenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein välttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa mitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan juolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani kaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö kömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin seurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä tytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli tehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.

Kun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon, kielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä oli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän "kokoon kasaamisen" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja taitamattomuudelle ja riitelikin usein "oikein aikalailla" hänen kanssaan.

"Ei sinun pidä luulla", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, "että minä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän väärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut kamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään."

"Mutta, rakas Helena", vakuutteli Sepherl, "kuinka voisinkaan sinusta sellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on annettava perään."

Yhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka, että hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän halusi veistellä jotakin, "hyvin pientä" vain, ja Sepherlin täytyi tuoda hänelle työkalut sekä "puunpalikka" – se oli eräs määrätty, jota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö ensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle sattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan kertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot hehkuvan punaisina pitkin majaa.

"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena, etkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän tahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu puunpalikkakin saattaa piileskellä?"

Helena hymyili. "Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt hupsu tule hämillesi", – Helena taputti häntä poskelle, – "äläkä suutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule, etsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme."

Parilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin käteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi vanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli katsellut tuota hyörinää: "Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet kohta aivan mitätön henkilö talossa."

"Mitä sitä tyhjää!" vihotteli Helena. "Jos luulet minun sallivan noin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä sairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan ole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja vaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä molempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin ilo?"

Hyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä; rupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos oli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.

Lapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat kouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä muistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen jälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä? Niinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri haaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten lapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina yhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he asuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman äitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää… mutta se ei ollut niin sallittu.

Muuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen sairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä peite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun Muckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt lopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen, tuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain sylissään; se oli todellakin "oikein loppuun kiusattu" vaimonkuva ja "tuskista kuivettunut" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut omat näivettyneet jäsenensä malliksi.

Sepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: "Se on oikea pyhä kuva."

Muckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. "Ota, se on sinulle. Se on minun morsiuslahjani."

"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai uskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä en ijässäni mene naimisiin!"

"Niinpä minä lahjotankin sen sitten sulhas-antimena."

"Heitä nyt jo tuossa äläkä enää pilojasi puhu! Minulle on kuitenkin mieleistä, että olet noin hyvässä voinnissa."

"En ensinkään, Sepherl, en ensinkään, tilani on tänään huonompi kuin milloinkaan ennen; mutta minulle juolahtaa mieleen, että kun sinä rehellisesti ja kunniallisesti vaellat tämän maailman läpi, niin kuka tietää, emmekö muualla jälleen voisi löytää toisiamme?"

Pitkä hiljaisuus vallitsi sitten tuvassa, kunnes puunleikkelijä ojensi kätensä tytölle ja sanoi: "Mene mieluummin kotiin, Sepherl, tänään en välitä mistään."

Tyttö nousi vitkastellen. Pelosta ja hämmästyksestä saamatta sanaakaan suustaan poistui hän, moneen kertaan puristeltuaan sairaan kättä.

"Hei, Sepherl", huusi Helena, kun tyttö surullisena päätään nyökäyttäen tahtoi astua hänen ohitseen, "mitä sinä viet talosta?" Hän osotti kohollaan olevaa esiliinaa.

Sepherl pysähtyi pelästyneenä, veti verhon pois ja näytti kuvaa. "Hän on sen minulle lahjottanut", tyttö kuiskasi.

Helena katseli sitä hetkisen. "Se näyttää niin rumalta."

"Ei sen tarvitsekaan olla muuta, parempi, hän oli alustapitäen sen sellaiseksi aikonut, koskei kaunis ole tehnyt häneen itseensä mitään hyvää vaikutusta."

Pyhänkuvaintekijän vaimo loi tyttöön terävän silmäyksen, kääntäen sitten katseensa toisaalle. "Voit kenties olla oikeassa."

"Jumalan haltuun!"

"Hyvää yötä!"

Kun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin kuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui, kuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen matkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä kuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen lähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti kiireesti palannut takaisin sisään.

Viileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna kirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja pää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä, tuli hän katsomaan kuollutta miestä.

Päivän perästä he sitten hänet hautasivat.

Kun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit, haudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä ja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi hän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka kerta kun hän sai kaivaa kuopan "jollekin penteleelle", ilahutti häntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.

Ensin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi multa äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka siellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi peitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja niin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain mukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään onnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua suuressa määrin, se on kai myös suuri.

Rehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt vain hyvin pienellä maapalasella, – viettänyt siinä iloiset lapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin vielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin kokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, – viettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman säkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi, tosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut tulemaan varsin pieni, – miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan huonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen äitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, – silloin oli yhtäkkiä kaikki lopussa.

Kovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt pölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään pensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti äkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen kiivetyltä korrelta maahan.

Nyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään ilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti, sadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo tai vähän maailma hänelle tarjosi.

Tuossa ryteikkörivissä, joka kulki pitkin vedenuomaa, Zwishenbühelissä nimittäin, ei osanotto ollut varsin suuri. "Taas yhtä vähemmän" tai "jälleen yksi lisää", sanottiin, aina sen mukaan miten puhujat itse arvelivat olevansa haudasta kaukana tai uskoivat seisovansa sitä lähellä.

Kun Helena pikku Muckerlin ja vanhan Zinshoferin emännän seurassa palasi hautajaisista kotiin, asteli hän arkailevin katsein oman majansa ohi ja seurasi äitiään tämän asuntoon.

Hän istui siellä penkillä niukkasanaisena ja itseensäsulkeutuneena, vain aika-ajoin hiljaa puhellen lapselleen, jota piteli vieressään. Kun ilta alkoi hämärtää, otti hän avaimen taskustaan ja virkkoi: "Äiti, minä pyytäisin sinua olemaan niin hyvä ja tuomaan meille hiukan sänkyvaatteita tuolta ylempää, me laitamme itsellemme vuoteet tuohon lattialle. En voi nukkua siellä."

"Pelottaako sinua?" kysyi vanhus.

"Ei. Mutta on niin hirveätä olla yksin talossa, josta kuollut juuri on kannettu pois. Pienokainenkin vaipuu heti uneen ja minä tuntisin itseni silloin niin hyljätyksi."

Vanhus teki työtä käskettyä. Myöhemmin, kun kaikki jo olivat kotvasen olleet makuulla, paneutui Helena äkkiä pitkälleen olkipatjalle ja sanoi: "No, nyt olen sitten kumminkin jälleen tässä, – oljilla, – ja kuten minusta tuntuu, tilani ei ole paljoakaan parempi kuin kerjäläisen, ja jos minulle olisi niin käynyt, että minun vielä vuosikausia olisi täytynyt asua tuon miesparan kanssa, niin olisin tässä nyt aivan kuin vanha kerjäläisvaimo."

"Niinpä tietenkin", virkkoi vanhus haukotellen, "ei sinun tarvitse valitella siitä mitä on tapahtunut, ja hänenhän on hyvä olla taivaassa."

—

Siitä pitäen meni Sepherl joka vuosi Pyhäinmiestenpäivänä kirkkoon ja polvistui erään sivualttarin eteen lasten joukkoon, jotka siellä enemmän huvin vuoksi kuin hehkuvasta hartaudesta polttivat sieluparoille vahakynttilöitä; hän uhrasi pienen kynttilän Muckerlin hyväksi ja rukoili hänen sielunsa autuudeksi siksi kunnes sydämenpää vaipui sulaneeseen taliin ja räiskähtäen sammui. Muckerlin haudalla rukoileminen kuului hänen vaimolleen; Sepherl ei tahtonut näyttäytyä siellä, ei itsensä vuoksi, sillä mitä se häntä liikuttaisi? Mutta se olisi voinut – ihmisethän pian luulevat pahaa – herättää kuolleesta pahoja jälkipuheita, ja niitä ei toki hän ole ansainnut.

* * * * *

Sternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä ruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.

Pyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan kalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti puhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän Sali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään, miten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta saakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut voinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.

Nyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa todellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa pahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan toivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten pelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla hänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!

Mutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni välittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi tulla elettäväksi!

Tämän pelon osottivat tapahtumat liiankin pian varsin oikeutetuksi.

Kun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin kotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan tähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta eikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi kaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin puolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen elämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua puunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä osanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä työ ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas emäntä melkein hurjistuneena pystyyn. "Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot tänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa rinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon kiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei koskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!"

"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi", sanoi isäntä loukkaavalla tyyneydellä.

Vaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein mittaillen häntä: "Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä – ? Ja mitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan tänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?"

"Saat sen heti tietää", vastasi isäntä levollisesti. "Vanha Kathel ei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta pyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia, hän hoitaa sinua."

"Sekö? Minua? Hän!?" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja katsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja sammalsi: "Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?"

"Älä ole tuhma", virkkoi mies tylysti. "Kun minä sen kerran tahdon, niin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun täytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun turha kuvittelusi – "

"Kuvitteluko!?" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä häntä kohden. "Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!"

Mies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. "Omat sanani! Todellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin panet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin täytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin sanonut sen sinne pistäneeni!"

"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä olen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule mitään!"

"Sepähän nähdään", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni.

Ja nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi alas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi kuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten oli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui sen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja julkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on mahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä aivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen sattuessa – ainakin osaksi – olisi ollut parempi, että kumpainenkin olisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.

Ei kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman suojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai hyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin maailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa seurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus ja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa sielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin loukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.

Ei tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama ärtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä oli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan ihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen, jossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa osakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!

Helena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan ottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli tuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua vuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin vanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar kokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein tuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä oikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä hänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin piteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja Helenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat antoivat hänen kätensä liukua alas, – oi, kuinka syvälle!

Kun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli pihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen, niin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen ohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa lyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta se tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta halveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin suuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.

Se oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä vietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen käyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden välillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä toipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi koetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin laiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä tuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien säilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa. Mutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin tuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei ollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta loppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi muistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä asiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi. Niin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan olivat olleetkin – satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä oli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa Helena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä esiliinallaan ja sitten poistui ovesta, – niin tästäpuoleen väitteli hän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska hän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä nyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi tuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin arastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä tahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti ollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään juoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja vaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli "sysätty pois", ilmestyy hän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova pää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti on. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän parhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava on, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän tähtää! – Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta osakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut autettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus pysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä päivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti kolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka kerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina tuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa hänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja hitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta myöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin kun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon kauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli, silloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja hehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä, eivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin nämä silmät – täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää, pistävää sydämentuskaa – sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne kiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.

"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut", virkkoi vanhus. "Olit tosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen levätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen."