Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 17

XXI

Minkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se näyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden tapahtumien johdosta.

Karkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen rikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen molempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen täytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista puolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet yksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes ihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat välinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä – tulkoon sitte uusia virheitä tai ei – leimahtaa tosin vihanliekki jälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen voimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä vaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä armahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana tuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta jolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen tunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on järkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta jos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden mukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka sekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa täksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka alustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.

Kun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri tuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän majassa, nousi mieliala voimallisesti tuota "hurskasta, surevaista" isäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan hyvää; ja aivan "tavattoman häpeällisenä" pidettiin sitä, että isäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa hänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin "puhtaaksi marttyyriksi". Mutta isäntä saattoi kuitenkin "hiton lailla nipistää" yhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, – ja itse teossa hänellä oli sairas vaimo – niin – niin kyllä – mutta Helenan olisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä karkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin, paljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo asiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin oli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset olleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä hyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan suoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, "melkein niinkuin ottaneen hengiltä nuo toiset kaksi." Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin nyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle parhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan, oli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti voivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan olisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi ja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen tapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää – Sternsteinin vanha isäntä!

Tuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät lujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin kappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei hän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin vanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota "rumaa juttua", – että senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! – veti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien päätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta syyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja tuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta näkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä! Hänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka tieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka ei tahtonut "antautua" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.

"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl", virkkoi hän kiivastuneena nuorelle pappismiehelle, "opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä! Teillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt toimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville vahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!.. Tuhannenvietävän tulimmaista!" Tämä "kirottu lauseparsi" ei millään tavoin kohdistunut kappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut etusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen tupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein kynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi: "Ptyh, – hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi sydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen, ja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla ja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä tulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja maailmalle huono palvelus!"

"Teidän korkea-arvoisuutenne", virkkoi kappalainen nousten ylös ja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen tutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, "en tahdo väitellä, mutta tuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä."

"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä riittää", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja ojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden. "Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja syntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet johdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa tuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa pohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta – mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin armahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!"

"Yhdestäkö rikoksesta?" sammalsi kappalainen.

Vanha sielunpaimen puristi nuoren miehen kättä. "Kenties kahdestakin." Hän nyökäytti tälle vakavana päätään ja meni pois.

* * * * *

Pahimmin kävi vanhalle Zinshoferin emännälle. Häntä eivät ihmiset ensin syyttäneet, vaan olivat julkisesti vihoissaan hänen "avustuksestaan"; häntä välteltiin ja oltiin karttelevia ja lyhyitä hänen seurassaan, ja itse Sternsteinin hovissakin, jossa hän kuitenkin odotti osakseen kaikkea kiitosta, kohdeltiin häntä epäystävällisesti.

Eräänä iltana, jolloin hänen selittelyjään ja valituksiaan taas ei otettu kuuleviin korviin ja hän katkeroituneena riensi hovista pois, tarttui hän käteen Sternsteinin vanhaa isäntää, joka sattui hänen tielleen. "Isäntä", huudahti hän, "nyt saan minä kokea sitä, mitä sinä jo aikoja sitten olet saanut, ja siinä suhteessa olemme täydelleen yhdenvertaiset!"

Vanhus veti kätensä pois ja pyyhkäisi nuttunsa hihaa, ikäänkuin kosketus olisi sen tahrannut. "Älä nyt kiinni tartu", sanoi hän tylysti. "Sinun vertaisesi en tiedä missään suhteessa olevani."

"Etkö siis ehkä tunnekaan lapsen kiittämättömyyttä?!" kivahti vaimo.

"Ilman kiitosta – olkoonpa niinkin! Kiittämättömyyttä vastaan olen hyvästi varustautunut. Toisaalta sinä saat itsellesi kumppanin hakea." Näin sanottuaan käänsi hän vaimolle selkänsä.

Kaikki mitä tuo korskea tuleva vävypoika teki vanhuksen hyväksi supistui siihen, että hän antoi tälle talven tullessa luvan muuttaa ränstyneestä hökkelistään pyhänkuvaintekijän majaan. Siellä hän nyt istui siistimpien ja lujempien seinien sisällä kuin muulloin ja oli kylmissään kuten ennenkin, sillä puukuorma, jota hän oli toivonut ja johon hän oli luottanut, jäi tulematta. Hän kärsi siitä niin kauan kunnes se – kuten hän sanoi – kävi liian joutavaksi.

"Jos ne minulle sanovat yhdenkin sanan, silloin minäkin levitän kitani suureksi", murahti hän, tarttui kirveeseen, hakkasi autuaan pyhänkuvaintekijän puuvaraston pieniksi paloiksi ja poltti sen. Kun siitä sitten ei enää ollut siruakaan jälellä, pani hän puolivalmiin uhrikuvan kuviot saha- ja hakkuupölkylle. Ilkeydestä värähtelevin silmin katseli hän leiskahteleviin liekkeihin ja tuumi: pyhimykset palavat yhtä hyvin kuin puukin.

Hän pääsi aivan auttavasti yli talven; vähän sen jälkeen oli Sternsteinin nuoren isännän suruvuosi täysi; silloinhan pitäisi kuitenkin jotain tapahtua ja kaiketi hänenkin tilansa muuttua. Pidellen molemmin käsin päätään oli hän menossa kotiin, kun sai kuulla, – vierailta piti hänen sekin tieto saada, – että notario jo oli siksi ja siksi päiväksi tilattu Sternsteinin hoviin avioliittosopimusta tekemään ja panemaan kaiken muun tarpeellisen kirjoihin ja vahvistamaan nimellään.

Mutta sinä päivänä, jona notario – Toni oli hankkinut sen saman "kekseliään miehen" kuin isänsäkin – ylhäällä kartanossa pani asioita kuntoon, vaivasi vanhusta kiduttava uteliaisuus ja tuskallinen levottomuus, hän syöksyi huoneesta ulos ja tuli jälleen sisälle, meni ullakkokamarista kellariin ja tästä kosteasta pohjakuopasta jälleen ylös. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla kärsivällinen ja vasta illan tullen näki hän jonkun kiireisesti rientävän majaa kohti; tulijan lähemmäksi saavuttua tunsi eukko hänet Zwishenbühelin pormestariksi.

Tuolla kylän korkeimmalla virkamiehellä oli pitkät sääret ja ihmeellisen lyhyt yläruumis, jonka leveiltä olkapäiltä taas kohosi silmäänpistävän pieni pää. Molemminpuolisen, lyhyen poskiparran yläpuolelta työntyi kaksi mahtavan suurta korvalehteä melkein "päätä paeten" esiin. Vaikkakin hänen suuret silmäteränsä olivat hieman esiinpistävät, olivat ne kuitenkin varustetut riittävän suurilla kansilla, joita hän sitten ensinmainittujen suojaksi tavallisesti pitikin aina miltei suljettuina, mikä teki hänen ulkomuotonsa sekä miettiväisen että lempeän näköiseksi. Mutta kasvojen alemman osan, joka oli ikäänkuin litistynyt ryppyisten poskien väliin, suun ja lyhyen leuan varjosti kauas ulottuva nenä, jota zwischenbüheliläiset helposti ymmärrettävistä syistä nimittivät "lyhdyksi"; kun nenä oli näin suuri ja suu pieni, ei hän voinut estää puhuessaan useain äänten kulkemista mukavampaa tietä nenän läpi.

"Oletko sinä Zinshoferin emäntä?" honotti hän. "Luulen sinun toki minut tuntevan", virkkoi tämä myrkyllisesti.

"Vaikka sokeakin olisin, niin voisin tehdä valan, että sinä olet se, sillä minä tunnen sinut kärnytyksestäsi, mutta se mikä pitää tulla toteennäytetyksi, se pitää tulla toteennäytetyksi, sillä minun on puhuttava kanssasi virka-asioissa."

"No, tule sitten sisälle, tulehan toki sisälle." Vanhus juoksi ripeästi edellä ja pormestari kompuroi perässä. Vaimo kuivasi tuolin ja asetti sen keskelle tupaa.

Pormestari teki kädellään torjuvan liikkeen. "Me selviämme asiasta pian."

"Ah, ei! kuulehan nyt kumminkin!" virkkoi eukko kiihkeästi, vihanpunan kohotessa poskille. "Kun ei kerran kukaan noista tuolla ylhäällä katsonut maksavan vaivaa kutsua minua sinne tai tulla tänne alas, ja kun ne vieraalla ilmotuttavat minulle asiansa, niin tahdon toki tietää niin paljon kuin vieraskin tietää, ja ennenkuin sanot minulle kaikki mikä uteliaisuuttani herättää, ennen en päästä sinua tuvasta ulos, kestäköön se sitten vähäsen tai kauan aikaa!"

"Mitä sitten tahdot tietää?"

"Mitä tapahtuu?"

"Mitä pitäisi sitten tapahtua? Tyttärestäsi tulee Sternsteinin emäntä. Sen kai hyvin tiedät."

"Mitä muuta?"

"No, minun mielestäni siinä olisi kylliksi! mutta päällepäätteeksi ottaa isäntä vielä hänen poikansa, autuaan pyhänkuvaintekijän Muckerlin omaksi lapsekseen."

"Oikeinko hän siihen itsensä pakottaa?" Vanhus veti suunsa irviin, mutta kun hänen edessään oleva mies pysyi vakavana ja ihmetellen avasi silmäluomensa, malttoi hän mielensä ja sanoi: "No, kauniisti hän siinä tekee."

"Tietysti, tietysti, Jumalalle kiitos siitä! Holhoojaksi kun olin asetettu, ei se ollut minulle vähäinen ilo. Uskothan toki etten minä ole vastustellut holhokkini pääsemistä kerran herraksi ja omistajaksi yhteen maan suurimmista kartanoista!? Niin. Mutta vaikkakin onni jo aivan kukkuramitalla on tullut pojan osaksi, täytyy minun kuitenkin vielä pitää kiinni yhdestä seikasta, jotta täytän kaiken vastuunalaisuuden ja voin puhtaalla omallatunnolla ruveta holhoustoimeen. Tämä mökki tässä on isän kuoleman jälkeen lapselle – "

"Mitä", ärjäsi Zinshoferin eukko lyöden nyrkillään pöytään, "aivanko ne ajaisivat minut ulos täältä, ja sinä, vanha kuokkavieras, autat heitä siinä?! Mutta kuulostaapa se totisesti kauniilta noiden kahden työksi, joille kyllä kaikkeen pahuuteen kelpasin ja nyt olisin liian huono siihen mikä oikein on, mutta sinä huolekas holhooja, sinä saat vielä nähdä, että teen tuumanne kokonaan tyhjäksi! Minä avaan kitani ja näytän, ettei mökki kuulu tuolle kirotulle mukulalle, minä teen valani siitä sen päälle, ettei sillä ole vainajaan mitään oikeutta ja ettei tuo toinen häntä ottolapseksi…"

Pormestari oli hyppinyt jonkinlaista piiritanssia toruskelevan vanhuksen ympärillä, – kuvaannollinen esitys, joka ei millään tavalla herättänyt aistillisuutta, – jolloin hän kerran toisensa perään rauhottavasti kohotti käsivarsiaan ja herkeämättä mutisi: "suus kiinni! pidä kirottu kitasi kiinni, sanon minä". Mutta kun ei eukko siihen taipunut eikä näyttänyt milloinkaan tahtovan taipua, keksi hän itse oikean keinon ja sulki omin käsin hänen suunsa. "Sinä tuhannen peevelin kyykäärmeensikiö, ennenkuin oksennat tyhjiin myrkkysi ja sappesi, salli toki ihmisen puhua asia selväksi, enhän minä vielä ollut lopussa. Sitten – sitten saat hakea aihetta haukkumiseen, tottahan sinun joku sellainen pitää löytää!"

"No, puhu sitten", kivasi vanhus, "puhu puhu."

"Koska tämä samainen mökki kuitenkaan ei mitään merkitse, niin olin minä sitä mieltä, että se pitäisi myydä ja myyntisumma panna pojan nimiin. Isäntä oli samaa mieltä, mutta teki heti itse tarjouksen, joka käy mökin arvon ylitsekin, no jaa, sehän tulee kuitenkin lapsen hyväksi. Niin oli nyt sitten Sternsteinin väki sen omistajia ja Sternsteinin väki lahjottaa sen jälleen sinulle, ja toimiin on ryhdytty, että sinä näinä päivinä tulet maakirjoihin merkityksi sen omistajana. Nyt sen tiedät. Oletko sinäkin ymmärtänyt asian?"

"No voi hyvänen aika, kyllähän minä tietenkin, helppohan se nyt on ymmärtää. Mökki on nyt minun!"

"Se on sinun – ja nyt kai kadut äskeistä epäkohteliasta puhettasi."

"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai sinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin melusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle! Olisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista tyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin! Pormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi muistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole mitään, – "

"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi vähempäänkin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, pormestari!"

Se mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista ylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus, vaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt oli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän riensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään iloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä hetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen ollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän oli kaiken omakseen saamansa – rehellisesti ansainnut.

* * * * *

Hiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen vietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle morsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen avioliiton.

Kovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon zwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä. Että Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt toisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi kerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä lähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan kuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti olisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin kainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta kateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja vaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi hiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän katseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen, jonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei ainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi syntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita onnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea saattoi, nimittäin: "saavutettu!" ei myöskään värisyttänyt jäseniä pidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen, itsetyytyväiseen ilmeeseen.

Ihmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin itsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän ohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja Zinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa mieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta "pikku hairahdusta", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo kuulemanmatkan ulkopuolella.

Kutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa saattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta eikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden päästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää hylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä – mitä parempaa, sitä mieluummin – ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi, vain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi. Mutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin kun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä kartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin pysytteli tilaisuudesta poissa.

Kun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki hän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän astui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti jonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen, jonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli vastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle kätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen kuluttua hiljaisella äänellä: "No, nyt minä sitten kuitenkin olen täällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?"

Vanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi Olutjuusto-Marteliin päin. "Taas yksi. Olenpa utelias tietämään, kuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä."

Hiusmartoon saakka punastuen läksi Helena pois hänen luotaan.

Kun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori emäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi takaisin puutarhasta. "Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni", virkkoi Helena.

"Niinkö?"

"Älä ole olevinasi sokea! Kyllä sinun täytyi se huomata."

"Ehkäpä."

"Sinä kieltäysit ojentamasta minulle kättäsi."

"Etpä sinäkään ole sokea."

"Ihmisten nähden, kaikkien!"

"Entäs sitten?"

"Se on tylyyttä."

"En minä olekaan hienotunteinen."

Vanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä tien ja huudahti: "Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on sinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä talossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan minut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus mieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja asianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi kantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni, en kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että sinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys selviäisi."

"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala, minä en mene kumpaankaan."

"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain haluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen kunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä sinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin minäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja niinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan minussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen paloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja puolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä aikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi asettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt siihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan tarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena kuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme, että hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa takaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä tahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!"

Vanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. "Mitä sinä sitten minulle tahdot näyttää? Sinä?"

"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen mitättömäksi."

"Sinäkö uskaltaisit – ?!"

"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun ei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!" Ja Helena käänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan Sternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret raivosta täristen ja raskain askelin.

Mutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen ruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän kumpaakin, sillä hänelle ei maistunut pienet palat eikä kohtalaiset siemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä, valittavalla äänellä selitti, että "jalkani jo tahtovat pettää ja silmäni hämärtää". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin totuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen ijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat arvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän tai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin avustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti auttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki; hänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa merkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti ystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea vastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen, syöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain vääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana kompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä "ennätystä" ja toista "lankeemusta" lukuunottamatta saapuivat he onnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel talon kynnyksellä: "Mikä sinä olet – kun nyt vanhoilla päivilläsi – järjetön mies – pitäispä – sinut vielä tänäänkin – pis – pistää – vau – vaununkopan taka…"

Vanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle yhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta suuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että hänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja niinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin kuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita ylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi Olutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. "Sternsteiniläinen" – huusi hän puoliääneen, – "Sternsteiniläinen! Missä sinä olet? No, sano nyt riivattu, oletko siellä!" Vasta hetkisen kuluttua vastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. "Vai niin", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään vuoteeseen arvellen: "Olisipa se kumminkin synti", ja paneutui pitkäkseen siihen.

—

Varhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, ja

Helena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.

Kevyt usva leijaili vielä alhaalla.

Verkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla kävi kaikki valoisaksi.

Pienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja jotkut akkunat kimmelsivät.

Raikkaasti leyhähteli aamuilma.

Emäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois otsaltaan.

Kun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt ilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän oli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden muisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta täältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat asunnot kuitenkin yhdeksi valoisaksi riviksi ja taustana olevine viheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine taivaineen yhdeksi hymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät ajatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois ja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut huipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten hän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.

Olipa siis kuitenkin niin käynyt!

Kiitollinen, melkeinpä harras tunne valtasi hänet; kiitollinen, hän ei itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan; aurinkoako kohtaan, joka valaisi kaikkea niin lämmittävästi ja ystävällisesti, ilmaako kohtaan, joka kaikkialla leyhyi ja liikehti, kylääkö kohtaan, kukkulaa, sinistä taivasta, koko tuota ihanaa, säteilevää maailmaa kohtaanko – ? —

Hän pani kädet ristiin rinnalleen. Kauan pysyi hän tässä asennossa, mutta sitten äkkiä kavahti nauraen ja huudahtaen ylös. Nuori isäntä seisoi hänen takanaan ja oli molemmin käsin ottanut häntä kainaloista kiinni.