Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 18

XXII

Kuukaudet kuluivat, Sternsteinin vanha isäntä ja nuori emäntä olivat lukemattomat kerrat, toisiaan etsimättä tai välttämättä, sattuneet toistensa tielle; tosin huomasi isäntä sen epäsuopean katseen, mikä häneen joka kohtaamalla sivultapäin osui, mutta se ei kumminkaan pannut häntä miettimään, miten se aina pysyi samanlaisena ja muuttumattomana sittenkin kun hän julkisesti käänsi yhä ivallisemmin kasvonsa siihen päin. Ompa jo suukopua pidettykin, ja jos sellainen vielä tulisi kysymykseen, niin pitäisi vanhus kyllä huolen siitä, että se jäisi tyhjiin sanoihin; siinä hän on vielä se – vanha.

Oli muuan kirkas ilta, jolloin vanhus omilla vaunuillaan palasi takaisin Schwenkdorfista, jossa hän oli käynyt tapaamassa Olutjuusto-Martelia; hän antoi hevosen mielensä mukaan ravata pitkin tietä, tuprutteli piippuaan ja katseli mielihyvällä verkalleen ohitse siirtyviä majoja, puita ja mäkiä. Kun hän Zwishenbühelissä kääntyi sillalle päin, kahahti pensaikossa jokin, ja vaikkei hän ollutkaan vähääkään taikauskoinen, säikähti hän kuitenkin hämärässä nähdessään vanhan vaimon haahmon, joka piti laihoja käsivarsiaan viittovin liikkein ojennettuna häntä kohden, rientävän ajopelejä vastaan; mutta ääneensä ratkesi hän nauramaan tuntiessaan tulijan vanhaksi Katheliksi.

"Pysähytä!" huusi tämä puolikovaa. "Pysähytä, isäntä!"

"Ptruu, tamma! No, mikä nyt sitten on hätänä? Vääristelethän vallan kuin noitatemppuilija!"

"Minun täytyy sanoa sinulle jotakin. Pyhä Maaria ja Joosef!"

"No, älä nyt huuda kaikkia pyhimyksiä. Mitä on tapahtunut?"

"Oo, isäntä, enkö minä ajatellutkin onnettomuutta; että sinun näin aavistamatta pitää pääsemän sen perille."

"Minkä perille, sinä vanha noita? Älä siinä enää kiertele."

"Huuda kärsivällisyyden enkeliä, niin, kärsivällisyyden enkeliä huuda avuksesi, jotta ei vihan paholainen sinua voittaisi."

"Sinun kanssasi tarvittaisiin jo legioona kärsivällisyyden enkeleitä. No, minä huomaan että jokin on saanut sinut aivan pois suunniltasi; siis rauhotu ja ala jo kerrankin puhua."

"Sinulta on jotain poissa kun kotiin saavut."

"Niinkö?"

"Mutta varastettu sitä ei ole."

"Mitä sitten, piru soikoon?!"

"Herranen aika, älä kiroa, älä nyt vielä ennenkuin mitään tiedätkään."

"Puhu sinä, niin säästän pahat sanani."

"Sinun rautainen raha-arkkusi, – sitä ei ole sinulta varastettu – "

"Luulenpa ettei kukaan sitä säkkiinsä pistä."

"Mutta pois se on viety."

"Oletko järjiltäsi? Kuka siihen olisi voinut koskea?"

"Emäntä – "

"Voi sun vietävä", kivahti vanhus, "se hiiviskelijä, se varas, minun omaisuuteni hän anastaa, se – "

Kathel pani kätensä ristiin. "Jumalan tähden, isäntä, älä huuda niin kovaa, muutoin rientävät ihmiset kylästä tänne tai kuuluu se ylös hoviin asti, ja joku voisi tulla katsomaan mitä täällä tapahtuu; juorujen kantaminen ei ole tapani ja jos joku minut näkisi täällä, ajettaisiin minut vielä vanhoilla päivilläni tuolta pois. Sallihan mieluummin minun kertoa miten se on tapahtunut."

"Puhu", ärjäsi isäntä.

"Sinä olit tuskin lähtenyt, kun emäntä kutsuu Michlin, Vastlin, Heinerin ja Seffin saapuville ja käskee nämä toimittamaan rautaisen raha-arkun pois sinun eläkehuoneestasi."

"Minne? Minne?"

"Siihen sievään kamariin, jossa se ennenkin on ollut ja jonne se kuuluu, kuten emäntä sanoi."

"Onko hän niin sanonut?" nauroi vanha Sternsteiniläinen katkerasti.

"Ja onko se nyt siellä?"

Kathel nyökäytti päätään.

"Siitä on lyhyt ilo. Heti kun pääsen tuonne ylös, sanon tuolle suloiselle emännälle mielipiteeni asiasta, ja vielä tänään, nyt heti paikalla, on kaikki jälleen pantava entiseen kuntoon! Ja ne neljä pölkkypäätä, jotka sokeasti koskevat vieraaseen omaisuuteen, ne minä tahdon kelpolailla löylyyttää, niin että toiste muistavat minua; mitenkä voivatkaan he uskaltaa – ?! – "

"Mutta minkä ne sille voivat? Heitä käskettiin siihen. Ompa siinä kuitenkin ollut siksi paljon raahaamista ja ponnistelua että kirkas hiki on juossut pitkin heidän ruumiitaan."

"He-he-he! Sen kyllä uskon. Se on niille oikein ja samaa ne saavat taas heti uudelleen maistaa, sillä ennen en levähdä – vaikkapa siihen tarvittaisiin aikaa puoliyöhön saakka, – ennenkuin kassa jälleen on vanhalla paikallaan."

"Kuulehan, Vastl, katsos, tuo mies parka, oli saanut koko tuon rautamöhkäleen jalalleen, ja mölissyt hän oli niinkuin härkä ja yksijalkaisena hänet sitten oli kannettu paikalta pois."

"He-he-he! Saiko edes yksi kyllikseen? Sepä hyvä ja samalla ikävä että se tapahtui vain yhdelle! He-he-he, se mies kyllä muistaa olleensa mukana! Luulenpa totta vie ihmisen, joka joutuu parin sentnerin painon alle, kuulevan kaikkien enkelien laulavan ja huutavan, vaikkei se juuri varsin kauniilta kuulosta. He-he-he! Ei tuollainen muistutus ole haitaksi Ontukoon nyt ryökäle! He-he-he!"

Mutta kesken äänekästä riemuaan rengin onnettomuudesta muisti vanhus kuitenkin, kuinka kovin lapsellista ja hänen omista tavoistaan poikkeavaa tuo oli, ja hän veti kasvonsa totisiin ryppyihin. "Saakeli soikoon", murahti hän, "niin pitkälle et toki vielä ole tullut. – Sternsteiniläinen – että olisit tästä ymmällä! Oliko toisella oikeus ruveta sinun herraksesi? Ah ei, kaukana siitä!" Hän siirtäytyi hieman syrjemmälle kuskipukilla ja sanoi vanhalle emännöitsijälle: "Astu vaunuihin! Menkäämme heti paikalla emännän silmien eteen!"

"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Kathel kauhistuneena. "Minähän sanoin hänelle meneväni muutamaksi hetkeksi vanhan Matznerin emännän luo, siihen pyysin luvan ja nyt olen jo kuluttanut pitkän aikaa sinun odottelemiseesi! Todistajaksi en sulle rupea etkä sellaista tarvitsekaan. Nyt minun vaan on kiiruhdettava, että kerkiän kylään, jotta sitten voin sanoa siellä käyneeni, jos asiasta tulisi kysymys. Hyvää yötä, isäntä, katso eteesi äläkä toimi ajattelemattomasti." Hän riensi vaunujen ohitse sillan poikki, kylään päin.

Sternsteinin vanha isäntä heilautti ruoskaansa ja läjähytti hevosta; tämä karahutti juoksemaan mäkeä ylös ja tempoi vaunuja perässään. Kartanoon saavuttuaan ajoi vanhus heti pihamaalle, jossa kolme nuorukaista seisoi oven edessä juttelemassa keskenään. Kaksi lähti nauraen käpälämäkeen, kolmas, joka kädet housuntaskussa oli hypähtänyt taaksepäin välttääkseen rattaita, jäi laiskana ja huolettomana paikalleen.

"Miksi nuo pois juoksevat?" ivasi vanhus, viitaten ruoskallaan poisrientäviin.

"Koska ovat pelkureita", vastasi nuorukainen.

"Ja sinä, lurjus, tahdot olla hyvällä omallatunnolla, vaikka otat osaa varkauteen, ja uskallat vielä pöyhistellä siinä vasten kasvojani!?"

Renki kohautti olkapäitään.

"Enkö ole mielestäsi puhuttelemisen arvoinen? No, odotappas, kyllä opetan sinulle itsepintaisuutta!"

Ukko oli jo kohottanut ruoskansa iskeäkseen ja renki torjuen ojentanut käsivartensa, kun emäntä astui porstuasta ulos. "Vaikka hän löisi sinua kuinka paljon tahansa, Heiner", huusi tämä, "niin lyö sinä vain takaisin! Ei sinun tarvitse alistua. Sinä olet tehnyt vain sen, mihin sinua käskettiin."

Silloin antoi vanha isäntä ruoskan pudota takanaan olevan puupinon päälle ja kapusi raivosta tärisevin jäsenin vaivaloisesti alas vaununistuimelta. "Sinä – sinä – ", ähkyi hän tukahtuneella äänellä, "kiihotatko sinä palvelijoita tekemään väkivaltaa miehesi lihalliselle isälle! – Missä on Toni?!"

"Ylhäällä omassa kamarissaan, avoimen akkunan kautta hän kuulee joka sanan minkä täällä puhumme, ja jos hän tahtoo minua jostakin estää tai kieltää, niin tarvitsee hänen vain pistää päänsä ulos. Sen kunnioituksen, joka sinulle minun mieheni lihallisena isänä on tuleva, antaisin sinulle mielelläni, ellet tahtoisi täällä hovissa suuremmasta käydä, mutta toista herraa en tunne, ja sitä en kärsi että sinä tahdot rangaista niitä palvelijoitamme, jotka tottelevat käskyä!"

"En tunne – en kärsi – ", matki vanhus pilkaten. "Voi sinä – ! Mutta oletpa oikeassa, mitä minun tarvitsee ensinnä käydä käsiksi tuohon mieheen? Yksinomaan sinuun minun on vihani kohdistettava. Ja nyt kysyn sinulta, en toisena herrana, vaan omaisuuteni herrana ja omistajana, mitä sinulla on ollut hakemista tuolta ylhäältä ja mitä sinulla on sieltä raahaamista?"

"Kuuleppas vaan, sinä tiedät sen jo ennenkuin vielä olet katsonut ympärillesikään huoneessasi! No, sitä arvoitusta ei ole vaikea arvata; sitä tietä, jota sinä tulet, ei ole kulkenut kukaan muu kuin vanha Kathel, se juorukello."

"Hän on kunniallinen nainen ja täällä hovissa vanhaksi tullut."

"Ja jos minä tahdon, ei hän täällä enää tule päivääkään vanhemmaksi!"

"Ajatko hänet pois?!" tiuskasi vanhus hampaitaan kiristäen.

"Jos hän olisi sanonut sinulle sellaista, mitä sinun ei tarvitsisi tietää, niin en hetkeäkään epäröisi, mutta koska hän on sinulle sanonut vain sen, mikä pysyy julkisena asiana, niin ei asia minusta ole niin suuren melun arvoinen. Aika lailla minä häntä kovistan petollisuutensa vuoksi, en enempää."

"Niin, ole niin armollinen ja myöskin niin hyvä ja toimita heti huomisaamuna minun rautainen raha-arkkuni jälleen sinne, mistä sen tänään olet pois raahauttanut."

"Se on juttu. Se jää sinne missä se on."

"Tahdotko pidättää sen minulta, varas?!" ärjäsi vanha isäntä, kohottaen nyrkkinsä vaimoa vastaan, joka peräytyi askeleen, ei uhkauksen vaan häväistyksen vuoksi. Isäntä antoi kätensä vaipua alas ja lausui pilkalliseksi: "Luuletko siitä mitään hyötyväsi, tyhmä? Eikö sinulta puutu avain? Sitä minä en sinulle luovuta!"

"Pidä se vaan hallussasi", virkkoi Helena ylpeästi. "Minä tahdon järjestystä, en sinun omaasi! Arkku on hyvässä säilössä meidän luonamme ja avain sinun luonasi. Sinä olet vanha mies, sinä voisit helposti joskus jättää sen lukitsematta, hukkaisit siitä jotakin tai anastaisi sieltä vieraan käsi; silloin täytyisi päällimäisten kääntyä alimaisiksi, santarmit tulisivat taloon ja palvelijat joutuisivat ikävän epäluulon alaisiksi. Parempi katsoa kuin katua! Me emme koske sinun omaasi, mutta eihän se ole muuta kuin kohtuullista, että tiedämme mihin sinun rahasi joutuvat. Voisithan sinä muistamattasi tehdä ostoksia ja kauppoja ilman kirjallista kuittia, antaa petkuttaa itseäsi, ja lopulta et enää tietäisi mihin rahat ovat joutuneet, ovatko velkojat, jotka ilmottautuvat, myös oikeat ja mistä velalliset on etsittävä. Senvuoksi kuuluu arkku sinne, missä se nyt on, eikä se ole viimeinen mikä talteen on otettava, jos tuolla tavoin edelleenkin menettelet. Katsohan tuota hevosparkaa tuossa, siinä se vielä seisoo nääntyneenä hurjasta ajosta mäkeä ylös; jos sinä hevosia ja härkiä tuolla tavoin pitelet, niin en voi sallia viattomain eläinten kärsiä sellaista, vaan on nekin pian siirrettävä meidän navettoihimme ja talleihimme."

"Ottaisitko sinä vielä karjanikin minulta?!" Emäntä käänsi hänelle selkänsä ja astui porstuaan; yhden katseen hän vielä loi vanhukseen olkansa takaa, ja vaikkei tämä sen ilmeen hämäryydestä voinut mitään erottaa, käsitti hän sen kuitenkin yhtä varmaksi kuin pilkalliseksikin kysymyksensä myöntämiseksi. "Oh, sinä!!"

Vanhus huudahti ja sitten, heristellen molempia yhteenpuristettuja nyrkkejään poislähtevän jälkeen, huohotti. "Kaikkiko – kaikki – ottaisit minulta?! – Siitä hyvästä minä otan siunaukseni pois – talosta ja tavarasta, maasta ja mannusta! Talosta – ja tavarasta – maasta ja mannusta!"

Horjuen asteli hän eläkerakennukseensa. Kun ruskea tamma hetkisen oli miettiväisenä seissyt paikallaan ja tämän jälkeen voimallisesti pudistanut päätään, kuten kärpästen kiusaamana, seurasi se hitaasti perässä vaunuineen.

* * * * *

Oli kolmas yö tämän jälkeen, kuu paistoi makuukamariin, Sternsteinin nuori isäntä haukotteli vuoteellaan ja emäntä kysyi omalta vuoteeltaan: "Kuuleppas Toni."

"Mitä?" kysyi tämä.

"Oletko viime öinä nukkunut hyvin?"

"Niinkuin pölkky."

"Etkö ole kuullut mitään?"

"En äännähdystäkään. Mitä se sitten olisi ollut?"

"Ehkä se oli vain minun kuvitteluani."

"Niin kai."

"Tai yksinomaan minun kuultavakseni aijottu."

"Se on taas vain luulottelua. Nuku pois, älä valvoskele, niin et kuule mitään. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, Toni."

Molemmat kääntyivät seinään päin, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin emäntä jälleen käännähti, kohotti päätään, tuki sitä käsivarrellaan ja katseli ympärilleen huoneessa; maidonvalkealta paistoi nurkkaus, jossa hienon teräslankaverkon ympäröimänä sänky sijaitsi. Siinä nukkuivat kuusivuotias Muckerl ja puolitoistavuotias Juliana; täysikuu valaisi lasten kasvot. Helena nousi nopeasti ylös, riensi vuoteen luo ja verhosi teräslankaverkon peitteillä, jotta eivät lapset näkisi pahoja unia tai tulisi unissakävijöiksi.

Lapset olivat potkineet peitteen pois päältään ja makasivat paljaina. Helena katseli voimakkaasti kehittynyttä, tervettä poikaa ja kosketti hiljaa hänen poskeaan. "Olet minun pulska poikani, sinä", virkkoi hän; pikku tyttö veti sattumalta samalla hetkellä suunsa itkuun ja pani kätösensä silmilleen, jonka nähtyään Helena jatkoi hyvitellen: "Ei, ei, olet sinäkin minun kaunis tyttöseni." Hän levitti peitteen molempien päälle ja asteli takaisin vuoteelleen. Sängyn viereen päästyään hypähti hän äkkiä siihen ja istui kuuntelemaan.

Se se oli taas, mikä hänet jo kahtena yönä oli tehnyt levottomaksi, mikä varmaankin oli määrätty vain hänen kuultavakseen, koskei kukaan muu hiiskunut siitä mitään. – Ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä kuului rapinaa ja koputusta, hiljaa mutta kuitenkin selvästi, aivankuin kajahtaisi se seinien sisäpuolelta, lyhyeksi hetkeksi hereten, sitten taas sitä kovempana jatkuen; mutta nyt oli jyskytys äänekkäämpää kuin molempina edellisinä öinä.

Hiljainen vilunväristys puistatti emäntää.

Mikä kummitus tahtoi sinne pesiytyä ja turmella hänen kotinsa? Elämöikö siellä vanha oljenpunojatar, jonka kuolemaa hän oli toivonut, vai Muckerl, joka soimasi häntä uskottomuudesta, vai Sali, jonka tilalle hän oli asettunut?

Tosin oli hän saapunut päämaaliinsa näiden kolmen yli, mutta hän ei ollut kulkiessaan ketään jalallaan koskettanut, tuntenut vain heidän olevan tiellään, ikäänkuin jonkinmoista tuskaa tuottamassa; kuka tai mikä tahtoi nyt yhtäkkiä, saattaa sanoa vähäpätöisen jäännöspalan vuoksi, kiusata häntä?

Ei, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut "liikkua" täällä Sternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet; heidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, "harhailla" kirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat, ei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta minkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi, tullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli viettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?

Kova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui pois vuoteeltaan.

Kummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan eikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi ja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet tahtoo saada!

Ei ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin tahtoen tai tahtomattaan mennä sitä "katsomaan", mikä se sitten lieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi väkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka päivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka ihminen tiedä. – Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava, onko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa, onko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja kateudestako hän noin "hoveeraa". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi ja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta jyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa tiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään entiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi elävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon vaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin nyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän vielä on järkensä ja kielensä herra.

"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun vaatimuksesi?"

Vielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi hän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat jalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden laatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään sieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa makuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen korviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän tulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian yläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa veteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän tuvasta.

Kynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa jalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän riensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja astui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.

Porstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä seuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.

Koiran ulvontaa kuului pihalta.

Hän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan asti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta eteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen, kuutamon valaisemaan yöhön.

Vähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka piti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin pitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.

"Tiikeri", huusi emäntä puoliääneen.

Eläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä heilutellen, lähemmäksi.

Helena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan, mutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään ja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä ainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka eivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset arkailemaan.

Tiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä valmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.

Helena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei ollut tiellä, "elävät" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja varmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata koiran käytöksestä ja liikkeistä.

Hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän kuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten, ikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti perätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen ohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.

Helena astui nopeasti kokonaan alas ja tuli kellariholviin.

Rohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa yksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön pantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat vapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja toisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka oli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti poikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.

Nyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut pää ja häränniska tuli näkyviin…

Nyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli tikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli lyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka oli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi vasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.

Mikä hänellä oli tarkotuksena?

Astuen aivan lähelle kysyi emäntä: "Mitä sinä siellä teet?"

"Jeesus, Maaria", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja työkalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää vasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.

"Minä kysyn, mitä sinä teet siellä?" toisti tämä.

Sillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili ilkeästi Helenalle. "Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen."

"Pitäisi."

"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, – mitäkö minä täällä toimin? Niin, he-he", – hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen, poikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka kekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, – "no, onnen kaivan teiltä tässä pois."

Helena katsoi häneen suurin kysyvin silmin.

"Millä tavalla, arvelet kai?" jatkoi vanhus ja katseli häneen värähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että kiiltävät hampaat tulivat näkyviin. "Tähtikiveni otan pois perusmuurista." [Sternstein = tähtikivi.]

"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!" huusi vaimo. "Sen saat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä, sen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus voisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!"

"Ikäänkuin pitäisin kiirettä sinun sanoistasi!"

"Oikeuteen sinä voit siitä joutua, ymmärrätkö?"

"Oikeuteenko, niinkö luulet?" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja läjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.

"Taukoa vielä hetkiseksi", huusi emäntä, "kuule vain pari sanaa! Sinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi itsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä osaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi."

"Kutsut ehkä Tonin tänne", nauroi vanhus, "ja katselette sitten kahden toimiani."

"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni." Näin sanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon, otti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen nurkkaan. "Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois mukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä etsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää siihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen haltuuni."

Vanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja sanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta raivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot käsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.

Kummastuneena astui emäntä askeleen lähemmäksi. "Oletko lapsi? Älä nyt toki ole niin itsepäinen kuin lapsi silloin kun sitä kielletään pahaa tekemästä. Oliko sinun työsi muullaista? Ajattele sitä aikaa, jolloin Sternsteinin hovia ei vielä siksi nimitetty ja jolloin sinä, ollessasi vielä nuori, sait sen haltuusi isältäsi, tuskin nimeksikään suurempana ja rikkaampana kuin sadat muut; että siitä sittemmin on tullut yksi maan suurimmista kartanoista, siitä saa se kiittää sinun työtäsi ja sinun toimeliaisuuttasi, ja nytkö tahtoisit repiä alas sen, mitä omin käsin olet rakentanut? Senkö voisit sinä tehdä, kun sitävastoin minä en tunne mitään muuta surua kuin sen, että Toni on pikemmin valmis hävittämään kuin enentämään, eikä mitään muuta ajatusta kuin sen, että kaikki ainakin on pysytettävä sen verran koossa, ettei tuleva omistaja kerran saa vakoakaan vähemmän maata, kappalettakaan vähemmän karjaa; yhtä ainoata kattotiiltäkään ei pidä puuttuman siitä, mitä sinä olet luovuttanut pojallesi, hänen isälleen! Sinun pitäisi edes minun – vaimoihmisen – edessä hävetä, ellet sitäkään syntiä pelkäisi, että otat talosta sen mikä sille on onnea tuottanut ja, kuten itse uskot, vieläkin tuottaa!"

Emäntä näytti siis kuitenkin, huolimatta äskeisestä ajattelemattomasta puheestaan, panevan jonkun verran arvoa "tähtikiven" hyville ominaisuuksille.

Vanhus seisoi yhä vielä kuopassa pää kumarassa; nyt huokasi hän raskaasti ja sanoi hitaasti: "En häpeä enkä syntiä pelkää, mutta" – hän tunki sen hampaittensa välistä esiin – "mene edeltä!"

Lyhyitten tikapuiden nappulat olivat loitolla toisistaan ja horjuvin säärin raahasi hän itsensä vaivaloisesti niiden astuimille. "Älä koske minuun", huusi hän, kun Helena ojensi hänelle käsivartensa.

"Älä ole hupsu", sanoi Helena, "salli nyt auttaa itseäsi. Ei se tapahdu sinulle mieliksi eikä häpeäksi. Sinun jäsenissäsi on vielä äskeistä kauhua ja ne eivät tahdo lähteä liikkeelle, mutta minulla ei ole tuhlata enempää aikaa ja sinäkin tulet hyvillesi, kun pääset pois tästä paikasta."

Autettuaan vanhuksen ylös kuopasta otti Helena vasaran, lapion ja lyhdyn haltuunsa ja meni edellä; kellarinportailla piteli hän kynttilää hieman takanaan ja huomautti vanhukselle porrasten vaarallisuudesta.

Porstuassa puhalsi hän kynttilän sammuksiin. "Pitääkö minun kantaa nämä sinun luoksesi?" kysyi hän, kohottaen kapineilla sälytettyä käsivarttaan.

Vanhus pudisti päätään, otti häneltä kaivamisvehkeet ja lyhdyn ja asteli hitaasti pois.

Helena telkesi kellarinoven.

Muutaman askeleen päässä seisahtui vanhus paikalleen, katsahti taakseen emäntään ja murahti: "Hm?"

"Mitä niin?"

"Kuka luo kuopan umpeen?"

"Minä sen kyllä toimitan."

"Sinä?"

"Voit luottaa siihen."

"Etkö myöskään puhu kellekään mitään?"

"En kellekään."

"Et Tonillekaan?"

"En Tonillekaan. Ei kenenkään tarvitse tietää siitä mitään."

Vielä kerran kohotti vanhus päätään ja katsoi Helenaan suurin silmin; sitten hän kääntyi menemään.

Lapio ja vasara löivät kalahdellen toisiaan vastaan vapisevassa kädessä hänen astuessaan pihan poikki ja nopeasti pakenivat hänen edeltään talon vahti Tiikeri ja sen toveri Turkki kartanon toiseen päähän.

Kun emäntä oli antanut vanhan Sternsteiniläisen tuntea etevämmyytensä ja tämä oli saanut kokea syvän nöyryytyksen, jota ei mikään harkinta, vaan ainoastaan suotuisa tilaisuus voisi korvata, niin ei kumpikaan enää tästäpuoleen asettunut toisensa tielle, vaan syntyi heidän välillään aselepo; mutta että he – ja lisäksi vielä niin pian – tulisivat solmimaan keskenään täydellisen rauhan, sitä he eivät olisi uskoneet.