Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 19

XXIII

Tähän saakka oli Sternsteinin nuori isäntä mielellään lähtenyt jokavuotisiin aseharjotuksiin, olihan se kuitenkin parin viikon ajaksi "toista", ja kaikesta totutusta pääsi silloin eroon; häntä huvitti heitellä rahoja ympärilleen ja antaa köyhien miesparkojen ihmetellä itseään, miehien, jotka seisoivat samassa rivissä hänen kanssaan, ja saada heidät juovuksiin ja harjottamaan kaikenlaista ilkeyttä, josta he sitten perästäpäin usein saivat kärsiä kylläkin kovan rangaistuksen, kun sitävastoin hänen suhteensa, jos jotain kysymystä tuli, oltiin olevinaan vikoja huomaamatta tai annettiin hänen ainakin niin lievästi kuin mahdollista suoriutua rangaistuksesta. Eipä paljon puuttunut, ettei hän pian kohonnut aliupseeriksi, sillä nämä eivät koskaan kieltäneet toveruuttaan sellaiselta, joka oli niin suuriarvoinen iloisille veikoille ja janoisille kurkuille, ja he ilmottivat hänen olevan parhaan miehen mikä milloinkaan oli seissyt heidän "riveissään". Tosin saattoi tämä tarjona oleva toveruus maksaa hänelle hyvän joukon enemmän rahaa kuin vaatimaton entinen, mutta olihan hänellä sitä. Mielettömästi ja määrättömästi tuhlasi hän sitä joka vuosi tähän aikaan, jota hän nimitti juhlahetkekseen, eikä antanut hiukkastakaan toivoa muutokseen tässä suhteessa. Ja niitä oli maassa kai vain harvoja, jotka sellaisella tyytyväisyydellä kuin hän vastaanottivat kutsuntapoletit; kenties sen tekivät vain kaikkein köyhimmät, jotka harjotuskentällä tiesivät saavansa paremman ravinnon kuin kotonaan. Mutta nyt tuli hänelle tavallisuudesta poikkeavalla ajalla käsky, joka kutsui hänet rykmenttiinsä, ja silloin tapahtuikin, että hän otti sen vastaan kaikilla "tuhattulimmaisilla" ja "tuhannenvietävillä", sillä kaikkialla puhuttiin ja sanomalehdet kertoivat siitä, että jossain tuolla kauempana valtakunnassa puolivillit ihmiset olivat nousseet kapinaan keisaria vastaan ja sotamiesten oli nyt riennettävä sinne ottelemaan heidän kanssaan.

Tuhannen peeveliä! Jos viholliset tulisivat rajan yli tänne, niin kyllä hän, Sternsteinin Toni, näyttäisi heille kyytiä ja auttaisi heitä osaamaan kotiinsa; mutta juosta kokonaan maasta pois sodan vuoksi, se näytti hänestä ihan järjettömältä. Tulkoot nuo tunkeilevat miehet tänne, jos jotakin tahtovat, niin kyllä heistä pian selviydytään! Mutta ajaa heitä takaa Karstiin [Laaja kalkkikivialue Itävallan rantamalla] saakka, noita konnia, jotka turvattomia silpovat ja häväisevät… senkin vietävät!

Mutta muuta ei voinut tehdä kuin totella, ja niin lähti sitten Toni, kun se aika tuli, pois Sternsteinin hovista. Helena, joka tahtoi saattaa häntä piirin pääkaupunkiin saakka, istui molempine lapsineen vaunuissa; Toni oli ottanut sijansa kuskipukille rengin viereen ja ohjasi hevosta, pitääkseen hyödyttömät ajatukset loitolla.

Oli kolkko päivä, harmaiden sadepilvien alla ajelehti sakea usva vuorenhuipuille. Kun vaunut kolisivat kaupungin katukivitykselle, oli siinä jo ensimäisten putoavien pisaroiden jälkiä, ja heidän saavuttuaan asemahuoneelle virtasi vettä taivaan täydeltä.

Isäntä heitti rengille ruoskan ja ohjakset. "Jumalan haltuun,

Heiner", sanoi hän.

"Jumalan haltuun, isäntä! Pidä huoli siitä, että pian jälleen palaat luoksemme!"

"Älä murehdi", huusi Toni vielä taakseen, kun hän vaimoineen ja lapsineen, joita hän oli auttanut vaunuista alas, katosi ovesta sisään.

Käytävässä ojensi emäntä hänelle ensin pojan, sitten tytön suudeltavaksi; pian riippui hän itse miehensä kaulassa.

Toni oli nopeasti asettanut pienokaiset jälleen jaloilleen ja nyt irtautui hän Helenan syleilystä. "Heitä nyt jo, älä turhanpäiten raskauta sydäntäsi, tiedäthän etten voi tuollaista sietää."

Hän puristi Helenan kättä ja lähti astumaan vaunuun päin.

Junan lähtiessä liikkeelle viittasi hän vielä kerran hätäpikaa kädellään akkunasta; sitten hän peräytyi sen luota – ja oli poissa!

Emäntä muisteli myöhemmin usein tätä hetkeä. Kaikki koneiden sihinä, kaikki ketjujen kalina ja pyörien kolina hukkui syöksyvän veden pauhinaan, veden, joka liehuvan esiripun tavoin putosi lähimmän ympäristön päälle, niin että ratakiskot vähän matkan päässä asemalta katosivat hämärään harmauteen, ja sinne liukui juna ikäänkuin äänettömästi ja kuulumattomasti ja hävisi jäljettömiin.

* * * * *

Niin hoiti nyt sitten Sternsteinin emäntä yksin tuota suurta kartanoa. Hän tuli hyvin toimeen, naapurit olivat ystävällisiä ja palvelijat hyväntahtoisia, sillä Helenan asemaa pidettiin ankarana pakkona, jota ei voinut verratakaan Tonin tilaan, joka ylimielisesti oli tunkenut vanhuksen syrjään ja keltään neuvoa kysymättä herrastellut ylimäisenä talossa, jonka mielihyvällä sallittiin joutua pulaan, ellei suorastaan ilkeydestä sellaiseen toimitettu. Emännältä sitävastoin ei annettu minkään hyvän neuvon puuttua.

Niityt alkoivat kellastua ja puiden lehdet lakastua ja koko tuona pitkänä aikana oli vain yksi vieraan käden kirjottama kirje saapunut Sternsteinin hoviin tuomaan tietoja Tonista. Nuori isäntä oli sen, huomattavan huonolla tuulella ollen, sanellut eräälle kirjotustaitoiselle toverilleen; hän ilmotti lyhyesti, että hän – Jumalalle kiitos siitä – oli hyvissä voimissa, mutta oli saanut kaikesta raahaamisesta kyllikseen eikä uskonut voivansa odottaa siitä loppua tulevankaan. Itsellään ei hänellä ollut aikaa kirjottamiseen ja se kävi häneltä sitäpaitsi vaivaloisesti.

Enempiä tietoja ei tullut, mutta tämä lyhyydessään ja pontevuudessaan sai hänen väkensä samoinkuin palvelijatkin siihen luuloon, että hän yhtäkkiä ilmestyisi taloon, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaakaan!

Muuanna aurinkoisena iltapäivänä, kun zwischenbüheliläiset palasivat kotiin "rukoushetkestä", lähti Sternsteinin emäntä viimeisten joukossa ulos kirkosta. Miettiväisenä hän astui leveitä portaita alas, hänen edellään kulki enää vain eräs vanha vaimo horjuvin, avuttomin jaloin; hän tunsi tämän Matznerin emännäksi, saavutti hänet, talutti häntä ja vei hänet vaarattomasti tasaiselle maalle.

"Ohhoh", hymyili vanhus, "miten hyvä sinä emäntä olet. Jumala sen sinulle palkitkoon!"

"Ei siinä mitään kiittelemistä, mielellänihän sen teen. Mutta sanoppas minulle, onko sulla niin kiire?"

"Ompa kyllä, täytyyhän minun mennä Sepherlini luo kotiin."

"Miten hän sitten jakselee? En ole pitkiin aikoihin häntä nähnyt."

"Eikö se ole joutunut sinun korviisi? Heinää niittäessään ja turhanpäiten siinä kisaillessaan oli se tokero – tyttöparka – tarttunut erään toisen sirppiin ja pahasti loukannut kätensä, niin että hänen nyt täytyy istua kotona; hän ei voi mitään ansaita, ja mitä voin minäkään toimittaa, joka näin vaivaloisesti kävelen ja liikun?"

Vanhus katsoi Helenaan kostein silmin.

"Miks' ette heti tulleet minun luokseni, kun se tapahtui?" kysyi tämä.

"Olisimmeko me uskaltaneet?"

"Minun mielestäni ei siinä olisi mitään ihmettelemistä, jos te luottaisitte minuun ja minä vanhan ystävyyden vuoksi auttaisin teitä."

Matznerin emäntä yskähti hämillään. "Kyllähän minä sinua heti ajattelin, mutta hän ei tahtonut sitä sietää."

"Hullusti kyllä häneltä."

Vanhus nyökäytti päätään, sitten jatkaen tuttavallisella puheliaisuudella: "Et voi kuvitellakaan, emäntä, mikä risti minulla tuosta tytöstä on! Hänellä ei nyt kerran ole mitään onnea maailmassa, ja sentäänkin hän työntää luotaan tarjona olevan avun! Tiedät kai minkävuoksi hän ei tahtonut tulla sinun luoksesi, olet kai huomannut miten sinun autuas miesvainajasi oli juurtunut hänen sydämeensä? Mutta tämä ei välittänyt hänestä. No, tehköön joku solmun siihen missä nuoralta toinen pää puuttuu!"

Emäntä painoi miettiväisenä päänsä alas. "En tahdo Sepherlin kanssa kiistellä, eikö Muckerl hänen kanssaan olisi paremmin sopinut, se oli miehen oma asia ja – jos niinkin oli – oma vahinko; mutta ne ovat vanhoja juttuja, Matznerin emäntä, ja ne eivät enää kuulu tähän. Sano hänelle terveiset minulta ja käske hänen terveeksi tultuaan käydä meillä. Minä ottaisin hänet mielelläni vanhan Kathelin apulaiseksi, ja jos hän on taitava, niin kuka tietää mitä vielä tapahtuu. Siihen saakka voit sinä, kun teiltä jotain puuttuu, tulla minun luokseni; minä autan sinua, se ei koske häneen. Ethän toki liene ylpeä?"

Vanha vaimo erosi tuhansin kiittelyin emännästä.

Kun Sepherl sai kuulla tuosta "suuresta onnesta", joka oli hänelle tulossa, ja siitä avusta, joka oli tuleva hänen äitinsä osaksi, sanoi hän: "Sinä voit ottaa Sternsteinin emännältä mitä saat ja mitä hän sinulle tarjoo; sinua en vaadi kärsimään mitään haittaa enkä hylkäämään hänen kristillistä tekoaan; mutta minä en ota häneltä vastaan vähintäkään ja elostelemista saman katon alla kuin hän en voi sietää. Ymmärrä minua oikein; itse puolestani en soimaa häntä mistään, vaikkakin ehkä minun onnettomuuteni johtui yksinomaan siitä, että hän on ollut yht'aikaa minun kanssani samassa maailman kolkassa, ja hänen menettelystään sitä henkilöä kohtaan, joka oli minulle omaa itseäni rakkaampi, sen voin antaa hänelle anteeksi, johon kristillisyytenikin minut velvottaa, mutta unohtaa – unohtaa en sitä voi!"

—

Sepherl ei milloinkaan pitkän elämänsä aikana mennyt Sternsteinin hoviin; vuodet läpeensä auttoi hän yksin itseään eteenpäin maailmassa ja vanhana eukkona antoi hän pienen majansa eräälle köyhälle, nuorelle avioparille, vaatien itselleen vain tarvittavan elatuksen lyhyiksi elinpäivikseen ja takimaisen kamarin asuinhuoneekseen. Viimeisellä hetkellään pani hän "surevan jumalanäidin" kuvan kuolinvuoteensa ääressä istuvan papin käteen. "Se oli oikea, pyhä kuva ja hyvin kallis muisto", ja hän pyysi, että sitä "pidettäisiin hyvästi", hänelle lohdutukseksi ja kunniaksi eräälle "toiselle kuolleelle", jonka hän nyt toivoi tapaavansa, jos Jumala hänelle tämän ilon soisi.

—

Kun Sternsteinin emäntä palasi kotiin kirkosta, oli vanha Kathel häntä vastassa ovella ja sanoi: "Kirje on tullut, emäntä, olen pannut sen ylös kamarisi pöydälle. Paperia ja sinettilakkaa ei siinä ole säästetty; se on kai jostain virastosta."

"Hm, uusi verotuslista ehkä." Näin sanottuaan astui emäntä nopeasti portaita ylös. Muutama silmänräpäys myöhemmin piti hän kirjelmää kädessään; se oli piirikaupungin notariolta, jonka osote oli painettu siihen ylimäiseksi; Helena mursi auki kotelon, kirjotettu paperi ja yksi numero paikkakunnan sanomalehteä, joka julkaisi viralliset tiedonannot, tulivat hänen käsiinsä siitä.

Hän alkoi, lukea, mutta kalpeni äkkiä ja vaipui vieressään olevalle tuolille; papereja pitelevä käsi lepäsi voimattomana pöydällä. Hetkisen kuluttua nousi hän ylös ja hiipi akkunan ääreen, paperit ratisivat hänen vapisevissa käsissään, vielä kerran luki hän ne tarkkaavaisesti rivi riviltä; loppuun päästyään vaipui kirjelmään tarttunut käsi raskaasti alas ja toinen otti nopeasti esiin nenäliinan ja painoi sitä kyyneltyneille silmille.

Sitten seisoi hän kauan ympäristönsä unohtaneena ja mietteisiin syventyneenä, painaen kosteata nenäliinaa otsalleen ja tuijottaen ulos ympäristöön, mitään näkemättä. Äänekäs huokaus, joka hänen huomaamattaan pääsi kuuluville, sai hänet säikähtämään, hän kääntyi ympäri ja lähti pois huoneesta. Astuessaan pihalle juoksi pikku Muckerl tallinnurkkauksen takaa esiin, kantaen Julianaa selässään.

"Äiti", huusi hän iloisesti, "katsoppa kuinka tämä jauhosäkki antaa raahata itseään! Kun se väsyy, niin se itkee, ja kuitenkin se tahtoo olla joka paikassa!"

Emäntä viittasi torjuen kädellään ja sanoi vakavasti: "Olkaa hiljaa". Hän otti pienokaisen alas pojan selästä ja pani hänet veljensä viereen. "Se on hyvä, että jo nuorena hoivaat naisväkeä. Varsinkin pienestä siskostasi sinun kai täytyy pitää huolta, poika parka." Hän liitti lasten kädet yhteen ja asteli pienokaisten kanssa Sternsteinin vanhan isännän eläkerakennukseen. Tämä istui sen edessä olevalla penkillä ja hänen vieressään Olutjuusto-Martel; kun viimemainittu näki emännän, sanoi hän: "Katsoppas, eikö tuolla kävele se noita? Miten tulet toimeen hänen kanssaan?"

"Noita hän tosin on", murahti vanha isäntä, "mutta sellainen, joka vartioi aarretta; kun sellaisen antaisi tutkia paikkansa ja jättäisi hänet sitten rauhaan, niin siten parhaiten tulisi toimeen; mutta kuka kernaasti katselee tuollaista ilkiötä talossaan? Muutoin, mikä totta on, se on totta, pulskat olot hänellä on, vahingolta osaa hän varjella itseään, hänen on vain vielä näytettävä, oppiiko hän ymmärtämään hyötyä, silloin on hän isäntä siellä; poikani ei siksi kelpaakaan. Ja se on myös totta, ettei sinulla ole mitään syytä olla vihamielinen hänelle, sinun tyttärenlastasi pitää hän kuin omaansa. Mutta minä – joka hänet alunpitäen tahdoin sieltä pysyttää poissa ja jonka uhallakin hän siellä istuu – minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

"En minäkään, jo sinun mieliksesikin. Ja koska hän nyt on tulossa tännepäin, niin minä lähden. Jumalan haltuun!" Olutjuusto-Martel nousi ylös ja lähti, lausuen kuitenkin emännälle suloisesti hymyillen hyvänpäivän ja mutisten jotain "yhä kauniimmaksi" tulemisesta.

Helena nyökäytti päällään lyhyen tervehdyksen hänelle ja astui ohi; vanha Sternsteiniläinen otti piipun pois suustaan ja sylkäisi tuon miehen jälkeen, joka edessä puhui hyvää ja selän takana pahaa.

Emännän saavuttua vallan lähelle katsahti vanhus häneen ja nähdessään hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmänsä kysyi: "Mikä sinulla on?"

"Minulla on tietoja Tonista."

"Mitä hän kirjottaa?"

"Muut ne kirjottavat."

Isäntä tuijotti häneen. "Eihän kuitenkaan – ?"

Emäntä pudisti päätään.

"Haavottunutko?"

"Ei."

"Eikö sitäkään? Mitä sitten?"

Helena ojensi hänelle kirjeen.

Vitkastellen tarttui vanhus siihen ja luki sen hiljaa itsekseen.

– Notario, monivuotisena asiatuttavana ja vilpittömänä osanottajana kunnioitettavien holhokkiensa kohtaloihin oli määrättömästi pahoillaan siitä, että tunsi itsensä pakotetuksi raskaaseen, surulliseen velvollisuuteen. Täytyessään olettaa, että suoranaiset tiedot sotakentältä näin levottomina aikoina sattuvien postinkulku-häiriöiden vuoksi usein ennättävät ennen virallisia julistuksia ja etteivät nämä taas niin pian olleet arvoisain omaisten saatavissa, salli hän itselleen luvan todellisimmalla osanotolla, mutta myöskin mieleenpantavalla viittauksella siihen toivoon, että taivaan suotuisa sallimus kuitenkin vielä olisi voinut pahimman ehkäistä, liittää tähän nähtäväksi erään sanomalehtinumeron, jossa oli virallinen kaatuneiden lista viime taisteluista. – Paperi rapisi sormen alla, joka siirtyi riviltä riville, nimestä nimeen. Äkkiä hän säpsähtäen taukosi lukemasta.

"Mennyttä." Vanhus loi hitaasti katseensa ylös, mutta pian teki hän tilaa viereensä ja Helena vaipui istumaan penkille hänen sivulleen.

"No, pitää olla järkevä. Nyt ei ole ensinkään tietoa siitä, missä Toni on, mutta notario on oikeassa, eihän tarvitse heti uskoa pahinta, voihan hän vielä ilmestyä esiin. Olen vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaa takaisin. Rikkaruoho ei kuole."

Hän yritti olla hilpeän näköinen ja Helena koetti hymyillä, mutta se oli vain silmänurkkain ja suupielten hetkellistä värähtelyä; he tunsivat kumpikin ikäänkuin saaneensa toisensa valheesta kiinni ja tulivat jälleen vakaviksi.

Taistellen kyyneliä vastaan alkoi emäntä: "Toivokaamme parasta, mutta meidän on myöskin varustauduttava pahimpaan. Minä pyytäisin sinua muuttamaan ylös minun luokseni, jotta en elelisi niin yksin tuossa laajassa rakennuksessa ja jotta sinä myöskin ohjaisit minua talon hoidossa, mutta ellet tahdo tulla minun kanssani saman katon alle etkä antaa minulle mitään neuvoja, niin voithan jättää sen tekemättä, minä koetan sitten tottua kaikkeen ja toimia yksin niin hyvin kuin osaan. Mutta se armo minulle suo" – hän painoi ristissä olevia käsiään rintaansa vasten, – "että pidät huolta pojasta, sinä olet hänen isoisänsä, hän on sinun lihaasi ja vertasi, sinun täytyisi opettaa häntä ja sinulta hän voi jotain oppia, eikä pojasta ilman miehistä johtoa tule mitään! Alussa pienokainen kai usein juoksentelee hänen mukanaan sinne; älä kuitenkaan luule minun tahtovan tehdä itsestäsi lastenpaimentajaa, siinä ijässä pysyttelevät lapset mielellään yhdessä, mutta kun tyttäreni tulee suuremmaksi, otan hänet luokseni ja olen pitävä huolen siitä, että ohjaan ja opetan häntä oikeaan, kuten minun tulee, mutta neuvo ja opeta sinä poikaa, älä anna hänen kärsiä siitä, mitä sinulla ehkä vielä entiseltään on minua vastaan." Hän nousi ylös, raskaasti tukien kättään vanhuksen olalle, ja työnsi pojan tämän polvien väliin. "Näetkös, ellei nyt olisikaan asia siten kuin se on tapahtunut ja käynyt, niin en ainoastaan minä olisi maailman hylkäämä, vaan sinäkin olisit nyt yksin suuressa, rikkaassa kartanossasi."

Vanhus kurtisti kulmakarvojaan ja katsoi synkästi eteensä; sitten nyökäytti hän pari kertaa päätään ja laski leveän kätensä pikku Muckerlin päälaelle.

Hetkisen kuluttua nousi hän hiljaa istualtaan, vetämättä oikeaa kättään pois, mutta vasempansa selustalla pyyhkäisi hän aivan hatunreunan alapuolelta otsaansa ja huohotti: "Kuuma on, emäntä, kuuma, – ei sitä olisi uskonutkaan vielä tähän aikaan…" Äkkiä painoi hän käden kasvoilleen ja huokasi äänekkäästi: "Ah, se on kovaa."

"Niin kovaa", itki Helena hiljaa.

XXIV

Vuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset kasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina. Muckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja todellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita ylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen täydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä mieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja jota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti harkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle rakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä kykenevä.

Julianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan – enempää ei tämä voinut häneltä vaatia – ja rakkaus emäntään, jonka kauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä "ylisteli", se puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää, että hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle kaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen uhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei huolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen hoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja liialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui vain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen avuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt minkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön, kilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.

Usein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus virastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden sattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti mieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin hovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä kylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää haluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen mielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen kiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka mielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, – ja kun häntä huomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin kysyi hän hymyillen: "Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?" Ja tyttö pudisti silloin harmistuneena päätään.

Tosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista naista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt sanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään loukkaukseksi. "Jos hän on salaperäinen", – niin tuumivat jotkut, joita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, – "niin ompa hän hyvänlaatuinenkin."

Tämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli hyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen turhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja tytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä hyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa avustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän omasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi siitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä anteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, – teiden ja siltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, – mutta ainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet hyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin kehuttiin häntä "kaikin puolin kelpo naiseksi." Tämän "kelpo naisen" rinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo, ei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi, hänet otettiin sellaisena kuin hän oli.

Hän tiesi tämän.

Kun sunnuntaisin kellojen kolmannen kerran soidessa Sternsteinin hovin vaunut pysähtyivät kirkonportaiden eteen, silloin astuivat Muckerl ja Juliana ensimäisinä rappusia ylös, – todellakin pulska pari nuoria ihmisiä, – ja heitä seurasi isoisä ja äiti. Emäntä pistää käsivartensa kevyesti isännän kainaloon, ei hän näytä tahtovan tukea vanhusta, vaan pikemmin näyttää se tapahtuvan siitä syystä, että hän tahtoo ottaa tasaisia askelia vanhuksen rinnalla, sillä tämä näyttää haluavan toteuttaa aikomuksensa elää satavuotiaaksi.

Vanhemmat katsahtavat tyytyväisinä ja ylpeillen edellään astuviin nuoriin ja nyökäyttävät tutunomaisella ystävällisyydellä päätään tervehtiville ihmisille, ja silloin välähtää emännän yhä vieläkin nuoruudeniloisissa silmissä niin itsetietoisesti ja ylimielisesti: Olenpa toki jotakin!

Hän oli tietoinen arvostaan ja siitä että hänessä jotain menetettäisiin, ja pelkkä turhamaisuus se oli, joka ensi hetkestä alkaen, jolloin tämä tietoisuus hänessä heräsi, sai hänet pyrkimään myös johonkin "oikeaan" eikä lyömään laimin mitään, mikä voisi tehdä hänen kadottamisensa huomattavaksi, ja näin teki hän, joka aina ja alati vain eli yksikseen, suuremman ja paremman vaikutuksen moneen kuin useat toiset, jotka alttiudella elävät vain yhden ainokaisen olennon tai muutamien harvojen heitä lähinnä olevain ihmisten hyväksi, usein yksinomaan tämän eristämisen kautta kovetuttaen kaikki loitompana olevat aina väärintekoon saakka itseään kohtaan, ja jotka annettuaan maailmalle esimerkin melkein itsekkäältä näyttävästä, ahdasmielisestä velvollisuudentäyttämisestä, merkitsemättä sille vähääkään, astuvat pois näyttämöltä.

Kuka on säälinyt kelpo oljenpunojatarta ja hänen kunnon poikaansa, pyhänkuvaintekijää? Kuka säälii oikeudentuntoista Sepherliä? Ei kukaan. He tekivät sen aina keskenään, eloonjäänyt poismenneelle; mutta toisin on laita, kun Helena kuolee, ei ainoastaan hänen omien lastensa sydämet tule murheellisiksi, vaan vieraskin itkee kuumia kyyneliä; ympäristön köyhille ja kaikille niille, jotka olivat tottuneet naapurin tuttavallisuudella pyytämään itselleen neuvoa ja apua, on se päivä oleva raskas, jolloin kuolema noutaa pois emännän Sternsteinin hovista.

Lukija voi nyt tehdä yhden kysymyksen. Minkävuoksi kerrotaan sellaisia juttuja, jotka vain osottavat "miten elämässä käy?"

Tosin se tuottaa hyödyttömän tiedon, se kun ei opeta muuttamaan menettelytapoja ja koska opetuksessa kuulemiaan ei kuitenkaan milloinkaan itse tiedon saaneetkaan yritä saada sopusointuun tekojensa kanssa; näin jää siis arvattavasti vielä pitkiksi ajoiksi kaikki inhimillinen pyrkimys ja työskentely vanhalle kannalleen ja vain uusi kertomus voi todistaa, että ennen tapahtunutta vieläkin tapahtuu. Sitäpaitsi ei ole mitään uutta kertoa kauneuden vaaroista sille, joka kaunis on, yhtä vähän kuin muillekaan; ei ole mitään uutta kertoa, että monen ihmisen elämässä uskollisuus omaa itseään kohtaan näyttää olevan yhdistetty toisen pettämiseen; ja panna uuteen pukuun tuollaisia vanhoja juttuja, joilla on koeteltu vaikutus, on vain keinotekoinen hätäapu, ja toinen samanlainen on leikata viimemainittu karkeasta villakankaasta; tämä ei tapahdu siinä yksinkertaisessa uskossa että talonpojat sillä olisivat lukijoiksi voitettavissa, eikä siinä keinottelevassa tarkotuksessa että tällä suosittaisiin erästä yhä enemmän ja enemmän muotiin tulevaa suuntaa, vaan yksinomaan siitä syystä, että maalaiselämän rajotettu toimintapiiri vähemmän vaikuttaa luonteiden luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen, intohimot joko julkeasti ilmenevät tai vain vääristellyn esityksen kautta tulevat ymmärrettävämmiksi; ja miten luonteet tulevat kohtalojen vaikutuksien alaisiksi ja joko turmeltuvat tai alistuvat itse ja saavat toisetkin alistumaan sen määräyksiin, – se on selvemmin käsitettävissä koneistossa, joka on ikäänkuin silmin huomattavissa, kuin sellaisessa, jota ruma suojus verhoaa ja huonot koristelut ja huono numerotaulu ympäröivät; olivathan vanhimmissa, yksinkertaisissa, vaikuttavimmissa kertomuksissakin sankarit ja ruhtinaat karjankasvattajia ja suurtilallisia, ja sikopaimenet heidän hoviministerejään ja kanslerejaan.