Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 15

XIX

Sakset olivat vahingossa pudonneet pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon kädestä ja jääneet pystyyn, kärki lattiaan kiinni; hän kumartui ottamaan niitä ylös. "Uskonpa", virkkoi hän, "että pian saamme harvinaisia vieraita." [On olemassa sellainen taikausko, että jos sakset, teräskynä, veitsi t.m.s., joka vahingossa putoaa jonkun käsistä, jää pystyyn, ennustaa se harvinaisen vieraan tuloa.] Kun hän jälleen kohottautui, olivat hänen kasvonsa hehkuvan punaiset ja hän vältti katsomasta silmiin miestään, jolle oli tämän sanonut.

Pyhänkuvaintekijä, jos hän muuten siihen uskoi, oli täten valmistautunut, mutta ei suinkaan sitä vierasta vastaanottamaan, joka vielä samana iltana heille ilmestyi.

Nuori Sternsteinin isäntä astui tupaan. "Hyvää iltaa, talon väki", virkkoi hän. "Terve mieheen, Muckerl." Hän tarjosi tälle kätensä, puristi hänen vitkastellen esiinojennettua oikeaa kättään ja jatkoi: "Anna kaiken menneen olla mennyttä ja unohdettua, sitä sulta pyydän. Olen nyttemmin sitä vilpittömästi katunut, sen voin sulle vakuuttaa; tee minulle niin ystävällisesti, että annat niiden asioiden olla levossa. Se mikä minut nyt tuo tänne, on eräs tilaus, eräs työ sinulle. Siitä tahtoisin kanssasi puhella."

Helena pyyhkäsi esiliinallaan erästä tuolia ja siirsi sen sitten vieraan eteen. "Istu, – istukaa molemmat. Ettehän toki seisoallanne tahdo siitä päättää?"

Hän lähti ulos tuvasta ja molemmat miehet istuivat hiljaa toisiaan vastapäätä. Lapsi hiipi vieraan lähelle. Schwarzwaldilainen seinäkello tikutti hetkisen varsin äänekkäästi ja kuuluvasti. Sitten kysyi puunleikkelijä hiljaa, kuten jokin olisi ahdistanut hänen kurkkuaan: "Mitä sinä tarvitset?"

"Se on näes, – "

"Isä", huudahti pikku Muckerl ja näytti suuremmalle niitä herkkupaloja, jotka isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.

Muckerl käänsi äkisti päänsä Toniin päin ja tuijotti häneen ihmettelevin silmin.

Tämä painoi katseensa maahan. "Olen vain tuonut hänelle muassani jotain, tuolle pienokaiselle, – koska – koska tahtoisin tilata sinulta erään kuvan, joka sinun olisi oikein huolellisesti valmistettava. Muutoin en tiedä ketään, joka voisi tehdä sen mitä niin kernaasti haluaisin. Se ei olekaan mikään pieni työ, sinä voit sillä niittää kunniaa ja ansaita sievoisen summan rahaa."

"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus", murahti Muckerl, viitaten lapseen. "Sanohan nyt mitä sitten mietit."

"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan eikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni kääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki ihmisapu on turhaa." Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään tietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään mitä aihetta siihen olisi ollut. "Tahdon veistättää kuvan", – jatkoi isäntä, – "ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni syntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja vihitty. Ymmärrätkö minua?" Muckerl nyökäytti päätään. "Se tulisi kokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä pitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla pyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista kaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri meidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?"

"Kyllä, kyllä."

"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden puitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja mistä syystä esirukous tapahtuu. Niin – niin olen sen mielessäni miettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?"

Pyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi, vastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan ikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin rauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran elämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin miettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut tilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.

Aluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien veistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät puitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne kyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä pois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten näkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä kukaan saisi nähdä.

Isäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos pyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla Pyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta, jos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.

Muckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa, avarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän oli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet maahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden katselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa; eiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan eivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta, naurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista personaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat pyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on näyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla varma!

No jaa, niinpä niin – niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo itsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo; pitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota pikaa.

Muckerl raapi korvallistaan. "En voi siihen heti ryhtyä käsiksi; minulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun taas lähden kaupunkiin."

"Minulla on sinne huomenna asioita", virkkoi isäntä, "olisin mielissäni, jos sinä lähtisit kanssani, niin ettei työssä enää tapahtuisi mitään viivytystä."

"Suostun siihen."

"Se on siis päätetty. Minä noudan sinut huomenna. Aikamäärää en vielä tiedä. Nyt en tahdo kauemmin sinua pidättää. Hyvää yötä!"

Tuvan oven vieressä, tuolin edessä, jossa lapsi istui, oli Helena polvillaan. "Sanoppa nyt poju: Paljon kiitoksia ja Jumalan haltuun!" saneli hän pienokaiselle ja tarttui ylös katsahtamatta tämän pyöreään kätöseen ja taivutti sitä kuten tervehdykseen.

Puunleikkelijä saattoi uutta tilauksentekijää tuvan kynnykselle asti; siellä hän nyökäytti päätään ja isäntä tarttui lakkiinsa.

Seuraavana aamupäivänä ajoi nuori Sternstein taas taloon. Hän hypähti alas vaunuista ja astui tervehtien majaan. "No, joko lähdetään?" kysyi hän.

"Heti", vastasi pyhänkuvaintekijä ja juoksi tupaan pukeutumaan "pyhäisiinsä."

Helana nojautui liettä vastaan ja hänen jaloissaan leikitteli pikku

Muckerl.

Toni tempasi keittiön oven, joka oli auki maantielle päin, puoleksi kiinni, tarttuen sitten Helenan käteen. "Palkitkoon Jumala sinulle sen", kuiskasi hän, "että kumminkin lapsen opetat olemaan ystävällinen minua kohtaan."

"Lasta voi ystävällisyydenosotus vain hyödyttää, eikä se tuota mitään vahinkoa sille."

"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut, niin varmaa onkin, – " Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului kaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.

Helena kohautti olkapäitään.

"Se oli niin sallittu, sanon minä", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä innokkaasti jatkaen puhettaan, "alusta pitäen uskoin, että sen täytyi niin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla kannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?"

"Ja jos niin olisi – niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja rauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu kaikesta huolimatta."

"Niin, Leena", sopersi Toni, "odotteleminen on vallan eri asia!"

Nuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän säikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. "Siihen olit sinä syypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli jo yllin kyllin."

"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä kaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet toisiamme, – "

Helena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä ja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: "Hst! Tuolla sisällä on kaikki hiljaista" ja lasta osottaen: "Tuokin kuulee ja osaa jo lörpötellä."

"Sano hänelle, että hänen täytyy antaa minulle suukko."

"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei suutele ketään." Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui alaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. "Jätä meidät rauhaan."

"Leena, ajattele poikaa, hän on vielä kerran – "

Silloin astui pyhänkuvaintekijä tuvasta ja Sternsteinin isäntä huusi hänelle: "Juuri aijoinkin sanoa, etten minä noin pitkää aikaa tarvitse pukeutumiseen. Olen paljon nopeampi. No, tulehan nyt!"

Molemmat miehet lähtivät matkalle.

Pian tiesivät zwischenbüheliläiset syyn äkkinäiseen sovintoon Sternsteinin nuoren isännän ja pyhänkuvaintekijän välillä. He pitivät hyvin ymmärrettävänä ja järkevänä, ettei tuo köyhä käsityöläinen kantanut vihankaunaa rikasta isäntää kohtaan; mitä siitä nyt enää, vuosien kuluttua? He kertoilivat ja sovittelivat yhteen, mitä he tiesivät ja mitä eivät tienneet. Tosin on isäntä kerran tehnyt Helenan nurjamieliseksi Muckerlia kohtaan, mutta nyt on tämä samanlainen vaimolleen eikä se ole viisaasti tehty häneltä, että hän raskauttaa mieltään menneillä tapahtumilla, jotka aikoja sitten ovat olleet ohi ja joista puhuttiin, mutta ei mitään voitu todistaa! Tai pitikö hänen kantaa vihaa siitä, että Sternsteinin isäntä siihen aikaan oli hänen kilpailijansa? Eihän toki, mikä hyödytön vihamielisyys se olisikaan! Mitä saattoi miesparka tehdä? Näyttää synkältä, kääntää selkänsä, puida nyrkkiä taskussaan ja nyhjöttää nurkassa; viisaampaa on toki näytellä anteeksiantajan ja unohtajan osaa, erittäinkin koska kristillinen käsityskanta lisäksi soi siitä tuntuvan, selvän hyödyn palkkioksi. Hän ei ole tuhma ja hän ottaa kyllä, tehdessään työtä isännälle, kaksinkertaisen, jopa kolmikertaisenkin hinnan!

Sternsteinin hovin nuorelle isännälle luettiin hyvin oikeaksi ja kelpo teoksi, että hän vaimonsa paranemiseksi uhraa tuollaisen pyhimyskuvan kirkolle; sitä suuremmalla syyllä, kun palvelijat kertoivat, ettei hän näinä aikoina milloinkaan ollut paha emännälle, vaan oli hyvin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Nyt arveltiin voitavan selittää sekin, mikä oli vienyt isännän vanhan Zinshoferin emännän luo. Varmaankin oli hän hiiviskellyt Muckerlin majan ympärillä kuten kissa kuuman puuron ympärillä ja koetti vanhukselta tiedustella, millä tavoin hän siellä tekisi tilauksensa. Ja kun tämä oli hänelle onnistunut ja kun asia kerran oli hänen sydämellään, niin ei ollut mikään ihme, että vanhus käytti sitä hyödykseen ja juoksi hänen perässään hoviin asti ja vei uutiset perille, josta isäntä häntä joka kerta palkitsi. Ja sekin oli varsin luonnollista, että hän nyt itse useammin pistäysi pyhänkuvaintekijän majaan katsomaan miten työ edistyi; ja koska hän viipyi siellä vain lyhyen hetken ja kernaammin vietti aikaansa vanhuksen luona, niin oli se, sen jälkeen mitä kerran oli tapahtunut hänen ja nuorikon välillä, vain kunniallista ja viisasta ja poisti kaikki pahat viittailut ja jokaisen aiheen turhiin juorupuheisiin. Viikko viikon, kuukausi kuukauden perästä kului. Silloin lakkasivat äkkiä vanhan Zinshoferin emännän välittelyt; hän ei enää ilmestynyt hoviin. Sitä tiheämmiksi tulivat Sternsteinin nuoren isännän käynnit molemmissa viimeisissä majoissa kylän alapäässä.

"Nyt siitä kai tulee täysi tosi", sanoivat ihmiset, "nyt se ei enää anna hänelle mitään rauhaa, pyhänkuvaintekijä varmaankin viimeistelee luvattua kuvaa."

Kukaan ei aavistanut, että siellä jälleen heikko luonne voitti vahvemman, mutta että se, vailla vakaantumista, kehnoudellaan herätti sääliä.

Kukaan ei tiennyt siitä päivästä, kukaan ei nähnyt kuinka vaimo, poika käsivarrellaan, nojautui puutarhan aitaa vastaan ja isännän astuessa aivan hänen viereensä veti toisen lasta tukevan kätensä pois, niin että pienokainen eteenpäin kumartuneena tarttui kiinni miehen takin liepeeseen ja pidätti häntä siitä.

Mies hymyili ja vaimon vetäessä nauravan suunsa kiinni ja suipentaessa huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut sylkäistä, katsoi tämä mieheen sellaisella silmäyksellä, jolla vain vaimo ilmottaa sanoin sanomattoman ja samalla hymyilee.

Kukaan ei sitä nähnyt, ei puunleikkelijäkään, joka heidän selkänsä takana astui majan ovelle. Helena säikähti, kun nuo molemmat miehet äkkiarvaamatta huusivat toisilleen tervehdykset; sitten leikitteli ja rupatteli hän vielä hetkisen lapsen kanssa ennenkuin hän käänsi hehkuvanpunaiset kasvonsa majaan päin.

* * * * *

Sternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä; tosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat hyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein kokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin laahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät päästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden valtaan.

Hänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä johtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. – Eiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä edelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän oli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen ystävällisyytensä? – Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin katsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen. Mies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa, jonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi, välinpitämättömästi. – Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö? Ja kellekä rakkauden osotukseksi? – Eikö mies nyt vietä suurinta osaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on kaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, – hänelle oli kai sanottu kuka se oli, – niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt äkkiä pysymään poissa? – Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen tilalleen.

Hän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen sen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen sairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli eräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se usko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää, usko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.

Hän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä äkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä kurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän hiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen; hän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi hukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä suonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.

Siinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa sitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa, hän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä jalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan, päästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn huudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä levossaan olevan talon läpi.

Sitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan seisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten kääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan isännän eläkerakennukselle.

Se ei ollut lukittu; hän astui porstuaan ja koputti ovelle.

Vanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika, ennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: "No, mikä nyt on hätänä?" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä ollen: "Kuka siellä sitten on?"

"Minä se olen, Sali."

"Saliko, no älähän ihmeitä!" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista liikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan ovea. "Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta tapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?" Vaimo oli puhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. "Tule sisään, tule sisään!" Vanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet istuutumaan tuolille. "Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta en saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään jotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin tulta." Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän öljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä. Isäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui katkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi vei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen takana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui leveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja silitteli sitä.

—

Oli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi emännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän kuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei mikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi ympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin eläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.

* * * * *

Kun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt tavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta tämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä kyläily.

"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?" kysyi taloudenhoitajatar uteliaana.

"Ei kauas", vastasi emäntä lyhyesti. "Katsoppas onko appiukko jo panettanut hevosen valjaisiin."

Vanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa eikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet häntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety, olisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut vanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli piippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.

Ylhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten lähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin hypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa kädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina oikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi silittelemässä hiuksia.

Hyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan ja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne vieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui sille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan ja sanoi emännälle: "No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!" Hän talutti emäntää pari askelta. "Voi ihmettä, sinun polvesihan vapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on viisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni." Hän nosti emännän niinkuin lapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki lattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin. Itse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja tasaisesti pani ajopelit liikkeelle.

Palvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne matka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle puolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli menossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua kuvaa.

Jo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi käsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan välistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli vaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen asetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua sylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten kiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti. Pyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle, sallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta saattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan työpöydän ääressä, huusi hän tälle: "Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen ulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä mielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä on niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä." Näin sanottuaan astui hän alas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen majaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori isäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: "No, mitä nyt?"

"Ei mitään", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. "Ei lainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista käynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän kanssa." Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus pidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. "Ei mitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa tulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!"

"Kuka konna", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, "on minut pettänyt?"

"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta, jottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa sattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin sinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi."

Nuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän lyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: "Se on totta, minun olisi myöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi."

Sillävälin oli Muckerl astunut majan edustalle vaunujen luo.

"Jos olet mies", virkkoi emäntä, "niin vartioi myös asiaankuuluvasti vaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?"

Puunleikkelijä tuijotti häneen.

Emäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi kuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi tuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät ajoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo yhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa ja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti mies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui majaan.

Vanha Sternstein vei nuoren isännän ulos Zinshoferin majasta. "Tule nyt", virkkoi hän ja lisäsi vaunujen luo saavuttua: "Istu kärryihin."

"Kuka on herra?" murahti Toni. "Istu sinä itse sinne."

"Minä tiedän", ivaili vanhus, "että sinulle ei olisi epämieluista nähdä minut siinä, mutta tällä kertaa sopii kai sinun paremmin olla tuolla takana."

Toni ei vastustellut, hän heilautti itsensä vaunujen takaistuimelle ja istui alasroikkuvin säärin, selkä käännettynä isään ja vaimoonsa, ja niin sitä lähdettiin.

Helena oli Sternsteinin vanhan isännän astuessa hänen äitinsä majaan paennut ulos puutarhaan ja seissyt lehtimajassa kuuntelemassa, mutta hän ei päässyt selville; niistä yksityisistä äänistä, jotka lyhyestä sananvaihdosta sinne tunkeutuivat, eikä ajottain talon edustalta kuuluvista nyyhkytysten keskeyttämistä kuiskailuista tapahtuman päättely jäi siis kokonaan hänen pahan omantuntonsa tehtäväksi ja se ratkaisee asiat enimmäkseen hämmästyttävän pian ja oikein.

Hän kuuli vaunujen vierivän pois; hän jäi vielä, kuten paikalleen tuomittuna, melkein liikahtamatta seisomaan entiseen asentoonsa. Äkkiä sai majasta kuuluva valittava lapsenparku hänet säikähtämään, hän riensi keittiöön ja kurkisti pelokkaasti ovenraosta tupaan; siellä näki hän pienen Hansl Nepomukin itkeä tillittäen seisovan suuren Muckerlin vieressä, joka makasi maassa aivan kuin kuolleena.

Hän syöksyi esiin, nosti miehen ylös, vei hänet vuoteelle ja alkoi valella hänen otsaansa ja ohimoitaan etikalla; ollessaan vielä näissä virvottamispuuhissa, kuului keittiöstä hiljaisia askelia ja huohottavaa hengitystä, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät ovipielen takaa esiin vanhan Zinshoferin emännän hätääntyneet kasvot. "Jeesus ja Maria", ähkyi hän, "mikä onnettomuus!"

"Ole hiljaa", kuiskasi Helena. "Mene pois, mene Jumalan nimessä pois!

Tahdon olla yksin hänen kanssaan, kun hän jälleen tuosta tointuu."

"Ei siihen olisi käskyä tarvittu."

Helena kohautti kärsimättömästi jalkaansa, mutta ei sentään polkaissut sitä lattiaan. "Kun kerran käsken sinua menemään", huusi hän itkun sekaisella äänellä, "niin mene."

"Niinpä lähdenkin, tiedät että tulen saapuville kun minua tarvitset."

Helena juoksi ovelle. "Ota lapsi luoksesi!" Hän työnsi pikku

Muckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen, heräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin.

"Pois, pois", huohotti mies, "pois luotani sinä."

Vaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin tartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni siitä. "Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät lystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle vihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee ties Jumala mitä." – Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. "Muckerl", huudahti Helena, "tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!" Hän pudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. "Katso minuun!"

Silloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka ainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja velttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä, kurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta kosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse: Mitä puhuminen enää hyödyttää?

Ja näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein vaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet painuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja äänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin irtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: "Tiedä se, että olin sinulle uskollinen!"

Tuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen vihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin lapsi sanoessaan: "Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin siitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla ei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä liekö jotain toista kohtaan! – Olet ajatellut, etten minä suinkaan kauan tule olemaan tielläsi, – samoin kuin tuo toinen ajattelee omastaan! – ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, – ellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, – se ei voi tehdä pahemmin kipeätä, – kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon toivovan miehelleen pikaista kuolemaa!"

Helena puhkesi kyyneliin.

"Mitä itket?" kysyi mies kohottautuen ylös. "Siihen olisi mielestäni kai nyt minulla vuoro; mutta sitä mielihyvää en sinulle osota ja sitä iloa en sinulle tee!" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi päänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.

Nuori vaimo tarttui molemmin käsin hänen olkapäihinsä.

"Älä koske minuun!" huusi mies torjuen. "Tahdon itkeä itseni väsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on sinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä täällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä enkä mitään pilkkaa." Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.

Tämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui majan edessä olevalle kiviportaalle.

Liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä, kyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä leveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.

Hyi! Hän sylkäsi.

Hirveätä hullumaisuutta! – Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän ei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.