Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 13

"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan joudutetaan.

"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.

"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.

"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.

"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin rattailla.

"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia surusta tyttärensä tähden – Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin ilossakin.

"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta lääkäriä ei voitu saada.

"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet tulemaan.

"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'

"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja."

Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.

"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär.

"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua alkanutkaan.

"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun."

"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. – Nuoren Ebba Dohnan taistelun hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.

"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle palkkioksi Ebban käden.

"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin äänettömämpi.

"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti äitiä kohti ja sanoi:

"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut varas, kerjäläinen?'

"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt siitä mitään.'

"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, jolloin sairastuin.'

"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'

"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, kuka oli.'

"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'

"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'

"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'

"'Sitä ei äiti ymmärrä.'

"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt häntä auttaa.

"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa synnit voi unohtaa.'

"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.'

"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.'

"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis.

"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä minut Jumalasta.'

"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.'

"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää.

"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi, että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan palvelijaa.

"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa.

"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti uusiutuisi, ja se uusiutui.

"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa.

Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään.

"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut.

"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut murhaaja, Elisabet?"

Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle.

"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!"

Anna Stjärnhök alkaa nauraa.

"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta."

"Tarkoitatko, että olet valehdellut?"

"Tyhjää valhetta kaikki!"

"Sinä olet ilkeä, Anna."

"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. – Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään sinne!"

Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten seuraan.

"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen. "Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy kuunnella runoa."

Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin, keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja nyt piti naisten se kuulla.

Ja hän lukee:

Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi. Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi, jonk' alla värisi uurnassaan punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi. Kiviportaill' istuen unelmoi siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi.

Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi, ja viidoista tummien pensastoin varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa. Sielukin ruumiin varjosta noin valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa, sinihohto-holveihin ikävöi, kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet. Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet, yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi.

 
Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet,
    vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton.
    Noin – mietittiin – elon jättää soisimme, haipuin
    ilmaan kuin sävel kantelon,
    kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin.
    Pitkät miks' iän taipaleet?
    Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme.
    Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme,
    kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet.
 
 
Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie,
    häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas.
    Vaan silloin nous poven ankeen alta
    tuo kysymys raskas kuin haudan paas,
    tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta:
    "Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie,
    konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?"
    Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, —
    yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie.
 
 
Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa,
    hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin:
    Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä;
    kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon.
    Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä?
    Sun luonas se ainian asukoon!
    Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi.
    Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi?
    Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa?
 

On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut. Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin. Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin, joit' armaani kutreille vierinyt on. Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää: hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää, ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton.

"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös."

"Et ole lempeä, Anna."

"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, – ettet häpeä!"

Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.

Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.

"Menkää!" hän sanoo.

"Kuka, menkää? Pitääkö minun mennä?"

"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär.

"Elisabet, ole toki vaiti!"

"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!"

"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?"

"Parasta on sinun mennä, Gösta."

"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?"

"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle…!"

"En, sano itse, kreivitär!"

Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa.

"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle, että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa. Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin selvästi?"

"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella."

Hän menee.

Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen vuokkokimpun päälle.

"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan anteeksi!"

"Mutta Anna, Anna!"

"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!

Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?"

"Miksi sitten teit sen?"

"Miksi? Siksi, etten halunnut – etten halunnut, että hänestä tulee vihityn vaimon rakastaja…"

Kolmastoista luku
MAMSELLI MARIE

Hiljaa, ihan hiljaa!

Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.

Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa.

Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän pitoihinsa.

Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja "kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä, leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle, ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla.

Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja, suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä.

Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän ajan.

Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa pyöriskellä havaitsemissaan asioissa.

Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä matoisessa maailmassa.

Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä", hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä rakkaudesta.

"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!"

Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa.

Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei tahtonut kuulla puhuttavan.

Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen kuulemasta ja näkemästä moista.

Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.

Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta ja rakkauden teitä.

Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.

Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon lemmenvirteen.

Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.

Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne hän harvoin pisti jalkansa.

Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen ullakkokamariin.

Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä rauhallista virttä – kuka ties miksi ja miten – ja pelästyttää lapset joulukirkossa itkemään.

Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä ystävä, ah, enemmän kuin ystävä.

Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi vielä hänen pöytäkellonsakin käymään.

Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.

Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.

Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.

Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.

Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:

 
"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
    Ole, rakkahin, murheita vailla!
    Äl' unhoita armasta tuttavaas,
    joka huokaa Vermlannin mailla!"
 

Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.

Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä ruusupuita.

* * * * *

Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä näyttäytymästä kodissaan.

Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista onnettomuutta.

Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo kuuluisa kreivitär!

Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.

Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien kamalan painon, mutta en minä."

Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.

Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta¹⁰ ruhtinaskunnista, sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin ja kaihoisiin lauluihin?

Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja rakkauden tuskaa ja vaivaa.

Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, leikki hänen seuranaisensa.

Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli tullut.

* * * * *

Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja lauloi.

Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.

Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen keuhkonsa raikkaalla ilmalla.