Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 14

Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine elämäntunteineen.

Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo hänen päätykamariinsa.

Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.

Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä mamselli Marien virkkaamaa liinaa.

Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka tuskin enää olivat kauniit – sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja suupielissä oli aistillisuuden piirteitä – näyttivät mamselli Mariesta niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen vangituiksi.

Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään Borgissa.

Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden päivillä vapaaksi päästetty orja.

Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle; mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää.

Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin, ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät. Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä.

Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti. Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan oman pitäjän väkeä.

Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa.

"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie.

Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta.

Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä, astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi liikuttuneella äänellä:

 
"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
     Ole, rakkahin, murheita vailla!
     Äl' unhoita armasta tuttavaas,
     joka huokaa Vermlannin mailla!"
 

Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat; mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä kreivittäreltä silmät päästä.

"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi."

Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin.

"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi."

"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut."

"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää silmissäni! Ota heti ja vie!"

Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt hän on raivon vallassa.

Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt mamselliin.

Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli Marie tyytyi ja sai hyvityksen.

Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa – säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas nainen.

JÄLKIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen luku
KRISTOFFER-SERKKU

Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki yllään sekä kesällä että talvella.

Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan niin pelättyä.

Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi kavaljeerirakennus hänelle ovensa.

Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri tämän nimen.

Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.

On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.

Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento – sotaurho rakasti häntä.

Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.

* * * * *

Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.

Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?

Hymyillen on tullut viettelevä kevät.

Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden lomista.

Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. "Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen punehtuvilla poskilla."

Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä kevät!"

Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään vienoa ihanuutta.

Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?

Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.

* * * * *

Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla ratsullaan.

Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee hänkin, että kevät on tullut.

Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla ylväs näky.

Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen iloonsa.

Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen lahorastas huutaa hänelle:

"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne ratsastat?"

"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku.

"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa lahorastas perästä.

Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet viedään saliin kreivitärten luo.

Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä odotuksesta.

Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.

"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia suomusneuleita!"

Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.

"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen kreivitär sillekin?"

"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.

"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."

"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"

"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."

"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku."

Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.

Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan valmis Kyöpelin matkalle.

Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla tavallaan.

Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa enää ollut mitään muutakaan arvokasta.

Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.

Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.

Toinen luku
ELÄMÄN POLUT

Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.

Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia raskaille teille?

Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin hyljeksitty hullun papin vaimoksi.

Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen joukosta.

Kenet hän valitsee, ketä hän etsii?

Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.

Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.

No, siinähän se nyt on se Göstan morsian – hassahtavasta vastatytöstä tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.

Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt hauskempaa kujetta?

Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?

Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään pidättää Göstaa.

Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.

Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä sinisistä, haaveellisista silmistä.

Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori kreivitär Dohna sen tietoonsa.

Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.

Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös hänen sanansa voisi häntä hillitä?

Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan – tuo tyttö tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen hengeltään korkeuteen pääsyn voimat.

Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen orjantappuraiseen kruunuun?

No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan hänet kotoaan… Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka sitten kävisi Gösta Berlingin?

Hänen on lähdettävä.

Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat pitkinä, mustina juovina sen pinnalla.

Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.

Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.

Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.

Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?

Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.

Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen kamalia ajatuksia.

Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.

Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan tielle, jolle aikovat kukkia sirotella.

Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.

Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa liian myöhään.

Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:

"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja seppien asumukset", lisää toinen.

Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.

* * * * *

Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.

Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.

Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, karjuen.

Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.

Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne riemuitsevat, ne neuvottelevat … ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, rajut hävityshalun hullaannuttamat.

Jos vain pato olisi poissa tieltä – sanovat aallot – jos vain pato olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.

Nyt on vapauden päivä … pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.

Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!

Ja ne tulevat – aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.

Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?

Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei ymmärrystä.

Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!

Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. "Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn mahdin ja maineen kuolinvirttä.

Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.

Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys valtaa vierasjoukon.

Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.

Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön … ja kuulee, hän kuulee.

Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.

Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.

Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.