Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 12

Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä jo kolmattakymmentä vuotta!

Sillä välin läheni kulkusten kilinä.

"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha Ulrika.

Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.

Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. Metsä kaikuu niiden remakkata.

Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.

"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.

Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. "Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat kummallisin sävelin.

Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.

Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.

Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa raukkaa?

Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.

Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.

Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.

Sintram pidättää hevosta.

"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."

"Missä patruunan matkatoveri on?"

Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti Stjärnhök, hän on Gösta Berling."

Annaa värisyttää.

"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus – se on pahasta."

"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan hämmennyksissään.

"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä luotanne, Anna-neiti."

"Se oli Jumalan tahto, patruuna."

"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"

"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."

"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea herkkupala."

Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken kauhutunnelmasta.

"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?"

"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha."

"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme."

"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?"

Sintram irvisti.

"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti."

"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!"

"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?"

Anna nauroi epätoivoissaan.

"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?"

"Aivan niin. – Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."

Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.

"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti.

Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."

Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin ärsytetty eläin:

"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran odottaa?"

Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella maaliskuun kelillä.

Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi rakastettunsa.

Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta ja hiekkaa päähänsä.

Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, että piti uhrata rakastettunsa sielu!

Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.

Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.

Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo tehdä häntä hulluksi", sanoi hän.

Oi, myöhäisen ajan lapset!

En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?

Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua!

Kahdestoista luku
EBBA DOHNAN TARINA

Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin herraskartano, – mutta varo astumasta sille.

Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.

Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan kalvaanpunaista auringonlaskua.

Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!

Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.

Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.

Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja virsillä iankaikkiseen lepoon.

Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja kammottavana autioista raunioista.

Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.

Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.

Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?

Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.

Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.

Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.

Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta haaveilusta.

Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa silkkikengissä.

Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.

Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen loppumattomia salaisuuksia.

Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.

Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian lähelle.

Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.

Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä susia lähettänytkään?"

Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen edellänsä.

Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.

Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn rantatöyräällä.

Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on poimittu Ekebyn rantapohjilta?"

Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän suojelee.

Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin lähtee pienestä sinisestä kabinetista.

Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu sota.

Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina pahan hullummaksi.

Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen pilvissä.

"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."

"Mitä sitten?"

"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?"

"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta."

"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka on täynnä kavaljeereja?"

"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla rakkaustarinoita heistä?"

"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista."

Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että halukkaasti häntä kuunnella.

"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. Oletko kuullut hänestä puhuttavan?"

"En."

"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Hän ei ole enää Ekebyssä. – Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin opettajaksi."

"Virkaheiton papin!"

"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen papin menneisyydestä.

"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito oli oikea pyhimys.

"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina puistoon, kun tänne tuli vieraita.

"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen soittajan viimeinen akordi!

"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta jo silloin, kun hän oli lapsi.

"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat loppuneet. Carsus ja Moderus ja Lunkentus ja Kaunis Melusina olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.

"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.

"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.

"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät yhä hänen ympärillään.

"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.

"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan kerjäläisenä.

"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.

"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta herrakseen.

"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän olisi ollut ryöväri ja pahantekijä.

"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla kuninkaaksi.

"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.

"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään suruaan.

"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.

"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös isänsä luokse taivaaseen.'

"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan valtakuntaa?'

"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'

"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja hillittömästi kuin lapsi voi itkeä.

"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin ilkeitä hänelle?'

"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.

"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'

"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä virratessa.

"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät omistavat maan.'

"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.

"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'

"'Kultaisen istuimen.'

"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'

"'Saa kyllä.'

"'Tuleeko hän pian, mummo?'

"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'

"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'

"'Saat, lapseni!'

"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.

"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.

"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.

"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja hänen tuloaan.

"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen koskea kauhtanansa helmaa.

"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, jotka astuvat esiin sielujen yöstä.

"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.

"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.

"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että Ebba Dohna rakastuisi häneen?

"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, jota ei hurjinkaan elämä raiskaa."

"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär.

"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan."

Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.

"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. "Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.