Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 11

Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti luotaan.

Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.

"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa halveksivat."

Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.

"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy."

Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.

Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.

"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään pahaa."

Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt, että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä Borgin jyrkkää ylämäkeä.

He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella.

Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi.

"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat, jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian."

"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä.

Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään.

Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta tuskin salata kostoniloaan.

Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa hänen miestään.

He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli. He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta loukatun naisen kodin kynnyksen yli.

Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja. Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan, heidän hyväntekijänsä, kohtelusta.

Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa.

Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin.

Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu.

Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille. Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä.

"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli.

Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti. Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui.

Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle Henrik-kreiville.

Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja, Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja.

Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä, hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia.

Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä.

"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle.

"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat heidän pillinsä mukaan."

Nuori kreivi punastui ankarasti.

"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän.

"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee, että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa."

Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa.

"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he antavat nääntyä vankina."

Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä.

"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa. Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia kuitti."

"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?"

Beerencreutz hymyili.

"Minä kysyn", toisti kreivi.

"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz.

Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen.

"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, herrat? Sitä ei ole koskaan ollut."

Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi.

Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa – Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan paikalle saapuneita – joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa Henrik Dohnaa.

Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa hämärän jumalatar vallinnut?

"Mutta Henrik…"

"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?"

"Mutta Henrik…"

Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen maailmaansa.

"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa."

Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen ja vaimon väliin.

"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi.

"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät nukkumaan?"

"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta anteeksi."

"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi, jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule, Beerencreutz!"

Kreivi asettui hänen eteensä.

"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa."

Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei liikahtanut.

"Tule", sanoi kreivi.

"Henrik, minä en voi."

"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän, mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä ruumiina."

Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden pöyhistämänä, miesten surkeimpana.

"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen sen."

Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan.

"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko, viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse.

"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella kättänne!"

Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli ovea.

"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa, täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna hänelle toinen, ankarampi rangaistus."

Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte."

"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta.

Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.

Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja katseli niitä.

"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.

Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile mitään.

Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien valaisevan maailmaa.

* * * * *

Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa.

Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. Hän vain lorusi.

Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.

Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei ansaitse hänen jalkansa astuntaa.

Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.

"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!"

Niin sanoen hän meni nauraen levolle.

Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.

Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.

Yhdestoista luku
KUMMITUSJUTTUJA

Oi, myöhäisen ajan lapset!

Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, – ja he vetivät puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, pehmeälle leivälle – tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä ajoista.

Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa, työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja niistä haaveksi.

Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa paholaisen kanssa.

Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin hautakivessä lukee.

Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.

Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain rientää heidän edeltään.

Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran kitaan.

Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat paistaneet kuin tuli.

Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.

Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.

* * * * *

Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun sielun epätoivoon.

Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän huolista.

Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.

Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli menehtyä koti-ikävään.

Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, jotka vatvoivat hänen aivoissaan.

Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa hätäänsä, se ymmärsi häntä.

Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.

Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.

Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.

Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.

Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee – mutta vanha Ulrika itkee.

Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.

Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.

Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.

Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki ohi. Pauhatkoon polkka – niin monta muistoa, niin monta suloista muistoa on vaimennettava!

Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.

Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes katso taakseen.

Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää säveleitä, pelkästään keinumisen.

Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle polkalla!

Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.

Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja katsoo keinutuoliin.

Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa ei ollutkaan hänen miehensä, se oli – se, jota pienet lapset eivät uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.

* * * * *

Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korvilleni.

Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.

Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.

Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen kyyneleitä.

Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.

Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.

Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän tiennyt apua, ei neuvoa!

Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi valtavien nyyhkytysten puistattamana.

Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.

Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.

Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan kuin hän itse.

Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.

He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden selänteen yli.

He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, joka seisoi tienvieressä.

"Katso!" sanoi hän.

Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.

"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että minä läksin."

Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:

"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."

Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.