Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 10

Kymmenes luku
NUORI KREIVITÄR

Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. Nuori kreivitär on hemmoteltu.

Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja ystävällinen kaikille.

Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin.

Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo. Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole tässä nuoressa, iloisessa olennossa.

Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä, millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni, selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten…

"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat rouvat.

Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet.

Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!" sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus.

Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon.

"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä", sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita."

Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta, niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja hanhensilmästä ja kilpikankaasta!

Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville.

Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa.

Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä.

"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi.

"Oh, loruja, Henrik."

"Olet kaunein koko Vermlannissa."

"Enpäs olekaan."

"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet."

"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään."

"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et ainakaan voi kieltää."

Ei, sitä ei Anna voinut.

Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." – "Hänellähän on jo keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin verettömät ja leuka niin kiverä?"

Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja parantelivat niitä.

Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla kääntymättä.

Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten. Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta, sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse. Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa.

Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla voisi ratsastaa oksan ohitse?"

Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi.

Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa, että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää. Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi, vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta, näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin – pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu."

Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla, miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään.

Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys.

* * * * *

Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään, ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä, tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita. Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa seitsemän pitäjän tanssihaluisille.

Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä tanssia ja huvia voi odottaa.

Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan ajojahtiin.

Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma, himmensi maan.

Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä, piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten lemmikki, joutui tappiolle.

Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko luonnolle.

Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa.

"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen. "Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat."

Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot.

Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu.

Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti tuijottavan tuskan kanssa.

Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä, jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut, että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon.

Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan, sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta.

Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa.

Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa.

Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen.

"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän kreivittärelle.

"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär puolestaan.

"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä, mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan siellä."

"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti.

"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää, mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni. Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä parhaaksi näki."

"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär.

"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse välttänyt vaaran."

"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär.

"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä, meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling että minä olisimme iloisia.

"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär.

Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista. Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan poikki.

"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva.

"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä."

He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi käyttää putkana.

Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota.

Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo, joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian.

Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja kokopeninkulmiksi.

Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää kaatuneen kuusen juurikon suojassa.

Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen, useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan.

Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään, katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on.

Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa.

Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut.

Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina.

Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan.

Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää, käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan sääliä, vaan myöskin kunnioitusta.

Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan.

He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti. Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen.

Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä katsovat maailmaan täysin tajuisesti.

"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, rakas nuori rouva."

Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän ja rikkaimman naisen.

"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla varsin hyvä."

Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia ajatellessaan majurinrouvaa.

"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein se, joka lyö äitiään?"

"Ei, mutta…"

Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, vaalean tukan.

"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik Dohnan?"

"Mutta minä rakastan häntä."

"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo 'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta."

"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva."

"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina, ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii?

"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo.

"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat kaatuakseen.

"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli lohikäärmeenkielin.

"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut. Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin vain mennä äitini luo."

Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn.

"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat myrskypilvillä!"

Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet.

Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär Gösta Berlingin luo.

"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo.

"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta."

"Saapa sitten odottaa, kreivitär."

"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!"

Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa? Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni."

"Mutta, herra Berling…"

"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin? Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?"

Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen.

Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun!

Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär kieltäytyy jyrkästi.

"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee hyvin punaiseksi.

"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo.

"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?"

"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt."

Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt yleistä suuttumusta.

Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto. Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa.

Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa. Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun. Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää. Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin, vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan, miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava.

Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta sekamelskasta.

Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua, kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä.

Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät jäykät volangit rutistuisi matkalla.

Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling kreivittären luo ja tempaa hänet.

Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja sieltä portaille.

Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä kreivitär sylissä.

He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan laukkaan. He tuntevat kuskin – se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen – se on Don Juan.

Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.

Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä.

Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.

Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.

Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä Göstan rintaa vasten.

Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden silmien veitikkakimelteen.

Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä edessä?

Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja silmiä, tuota valkoista otsaa.

Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan.

"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille. "Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi noista naisista, Beerencreutz?"

Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet ihmeisiinsä.

"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?"

Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille:

"Hän on poissa! Nyt se vie häntä."

He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat tietää, ketä ajettiin.

Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven.

"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat.

Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen, katsomatta häneen.

"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla."

Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.

Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas juoksija kiitää kuin lentämällä.

Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa valoaan.

Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas."

"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä."

Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä hurjempaan vauhtiin.

"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!"

Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee hänen hampaittensa kalinan.

Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä.

Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.

"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! Ottakoon kiinni ken saa!"

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:

"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan hurmaa?"