Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 8

XI

Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus pysyi mykkänä.

Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun tapaansa.

Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse kävelemään.

Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.

Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."

Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi hypistellä veitsiään ja työkalujaan.

"Kuulehan", – lörpötteli tyttö jälleen – "nyt minulla olisi sinulle suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"

Nuorukainen katsahti ylös. "Et suinkaan", hän sanoi, "olen sinulle monet kiitokset velkaa."

"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään! Kuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun kuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se tietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi minun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että Kaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla; Jeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä ja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?" Tyttö katseli alas esiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: "Mitä siitä vaadit, maksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle niin ystävällinen."

"Oletko järjiltäsi?" kysyi nuorukainen. "Sinultako minä vielä ottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet ilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana."

"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa! Ah, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin helpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen narri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei, lahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla Neitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä itse tekisi mitään asian hyväksi."

"Tuo on järjetöntä puhetta", murahti nuorukainen harmistuneena ja sitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: "Mutta kuules, maksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen."

"Paljonkohan se tekee?" kysyi tyttö kiihkeästi.

Muckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi lyhyesti: "Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin kylliksi."

"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl." Sepherl katsahti näin sanoessaan hellästi nuorukaiseen. "Voinpa sanoa raskaan kiven nyt pudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen sitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua kumminkaan ota sotamieheksi."

Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen kuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia, – aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän kanssa, – kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi veistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille. Lopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan pölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes ihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän tässä työssä.

* * * * *

Eräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä majassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli paennut.

Pitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja kuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: "Sinä et saa jättää minua häpeään."

Se irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan kitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: "En tiedä mitään muuta neuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen näkyviin."

Nyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja vastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.

Levoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden lehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin olisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti sillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon johtavalle tielle.

Palvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla näkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki vallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut sanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle päätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.

Noita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä mahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?

Sternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti ihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski piippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.

"Isä", sanoi hän merkitsevästi.

Molemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan paikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti sopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää kohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan paikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan lapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä yhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti, joka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten huomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.

Isäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi pikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa vihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä: "Keitä nuo ovat?"

"Ne ne ovat, isä", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. "Tahdoin – että näkisit heidät – koska et vielä lainkaan tunne heitä. – "

"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne", murahti isäntä. "Porsasta en osta ilman säkkiä."

"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja", pyysi Toni. "Kuuntele ennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren synnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi."

Vanhus kurtisti kulmiaan. "Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla? Sellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden teoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset nyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen vaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!"

"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan", vakuutti Toni. "Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle myöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt ja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. – "

"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla", keskeytti isäntä nähtävällä hyväntahtoisuudella hänen puheensa. "Uhkailu ei hyödytä mitään; siksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna naisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon paremmin kuin luuletkaan." Hän kääntyi oveen päin. "No, puhukaa nyt sitten." Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin voineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä. "Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi Sternsteinin hoviin!"

"Poikasi on sen minulle luvannut", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi puhuessaan, "etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin isäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!"

"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen pitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. – "

"Se on Jumalan ja ihmisten edessä sinun oikeutesi."

"Sitä olisi hänen myös pitänyt ajatella ennenkuin hän lupasi."

"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten täällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten millään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään, että sallisit hänen pitää sanansa!"

Isäntä siristi silmiään.

Tullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: "Panen kaiken luottamukseni sinuun.

Katsohan minkä hän on minulle kirjottanut. – "

"Sillä ei ole mitään pätevyyttä", pisti vanhus väliin.

"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen jätän." Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen, johon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt. "Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni, kunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan niitä takaisin!" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka hitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri hänen poskilleen.

Isäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön äidille: "Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat lapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy säälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä kaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi, olisit vartioinut tytärtäsi."

Emäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla todisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä syytettiin.

Isäntä oli oikonut Tonin naimalupauspaperin sileäksi.

Helenan sormet syyhyivät ottamaan sen jälleen itselleen.

Tonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: "Siinä näkee mitä siitä koituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin asioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', – ja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti olla 'aikanansa'." Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hajautuivat lattialle.

Silloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. "Sternsteinin isäntä", huusi hän, "niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä, älä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen lujasti luottanut Tonin sanoihin, – älä sinä ole sitä vastaan, että hän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!" Hän väänteli käsiään ääneensä nyyhkien.

"Lurjus, hylkiö!" ärjäsi vanhus. "Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet ensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! – Nouse ylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!"

"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä polvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja sallit meidät mennä yhteen!"

"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et voine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta ei – Jumala paratkoon – milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta mitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös tekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei Sternsteinin isäntä salli itseään moitittavan." Hän kääntyi poispäin, meni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.

Helena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien huulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: "Miten vastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet, niin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota nämä!" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.

Yhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen jalkoihinsa. "Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?" huusi hän. "Rahaako minun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi – ei vähempi! – " Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja kieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.

Isäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa ennustavissa silmissä. "Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan tarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan", pilkkasi hän. – "Oletpa aika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän milloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän senkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi häneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy myöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja kirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta; sillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun puoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas olisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan! Sinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita nuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin järkevä," – isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, – "äläkä anna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen odottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa."

Yhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä enemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt pui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän ei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti päätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt äänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne vakuuttavasti polvelleen. Vain yksi tunne valtasi hänen mielensä ja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava tietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka jalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta rukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän voisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä tapahtuneen.

"Mitä sinä vielä tahdot?" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka yhä edelleen seisoi ovella.

Tämä katseli hämillään ja halukkaasti lattialla oleviin paperirahoihin.

"Ah, sinä mielakoitset rahaa?" nauroi isäntä. "No, ota ne nyt sitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja turhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta saavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen." Hän työnsi jalallaan setelit emännän eteen.

Vaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi "kost'jumala" sanoen pois.

"Isä", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, "olen pitänyt sanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi keskenämme."

Vanhus mittaili häntä halveksivin katsein. "No, puhuppas sitten."

"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun suostumustasi. – "

"Se on selvää."

"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen mennessä muutan tytön kanssa pois täältä."

"Minne sitten?"

"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan.

Huomisesta alkaen pestaun rengiksi."

"Sinusta ei kuitenkaan kukaan huoli."

"Oho! Älä sellaista vain toivo. Minä osaan tehdä työtä."

"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani on toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun sotapalvelus on ovella."

"Sotapalvelusko?"

"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka kenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä."

"Luovutatko sinä minut sotaväkeen?"

"Epäilemättä."

"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut sopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. – "

"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä toisen tyhjäksi."

"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten sekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut mieluummin heti paikalla kuoliaaksi."

"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta täytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin, eihän laki siinä kohden tee mitään erotusta."

"Sitten teen itse jotakin itselleni!"

"Hölynpölyä, se joka tekee, ei sitä sano, ja se joka sanoo, ei tee!"

"Entäs jos minä livistän tieheni?"

"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi kintereilläsi, marssia parin kylän läpi."

"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä!

Mitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!"

"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut jonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi ajaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!"

"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli pelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun pitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin voisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?"

"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan. Tosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus liian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin perästäpäin tuleva katumus. Sen vallan alle, jossa sinut nyt pidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit senjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella sillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit oikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä teen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei sinulta henkeä vie."

"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet omaa lihaasi ja vertasi kohtaan!"

"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni ja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen kuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen herran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen. Minä toivon sitä." Hän taputti poikaa olkapäälle. "Luota vain rohkeasti siihen!"

Sitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli hämillään ympärilleen. – Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut tuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen maksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain selvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa, niin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi enää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän parantuu asia!

Poika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa ja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti tuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien kautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita, yli pihan ja pitkin tietä kylään päin.

Mihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen valituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei ole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään saanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa kumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin ravintolaan!

Hän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen saappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo kaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa vanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan kätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: "konna!" Tämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.

Seuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle ja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm, itkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään, – pelkäsi hän, – ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun sana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila on kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että Tonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa; sitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö tahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi hän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että päivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin loppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.

Kolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen Zwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa vasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi mielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi; sitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä ei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen kärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen onnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on vaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan ja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja nyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja kaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein ajateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle murhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä! Vain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen, ja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt tällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin epähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin poissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja hän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, – sen on hän kai Helenalle velkaa, – mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen asti täytyy tytön odotella.

Mutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai häntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin Zwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki tyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä, keskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja huusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä tytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti hän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle selkänsä.

Varhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan Sternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti tulla majotetuiksi.

Jos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla, hoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat nuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät, onnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista tempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen taipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan eivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen sotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut oikean kätensä peukalon. "Niin menettää moni usein kauneimpansa", valitteli hän matkatovereilleen.

Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan rekryyttien saapumista.

Toni tunsi Helenan.

"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee olemaan muisku."

Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah, mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."

Hän jäi pari askelta jälemmä.

Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden, tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän ohitseen Tonin luo.

Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!

Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen huulensa.

Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja sylki nuorukaista kasvoihin.

Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.

Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"

"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!" huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:

 
Joko nyt – sano tyttö – mun kehnoksi näät?
Hojaa, hojaa, helei!
Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!
Hojaa, hojaa, helei!
Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,
Hojaa, hojaa, helei!
Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!
Hojaa, hojaa, helei!
 

Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät, kävi matka eteenpäin.

Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.

Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:

"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."

Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.

Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien. Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.