Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 7

Sillävälin olivat zwischenbüheliläiset ja schwenkdorfilaiset antaneet toisilleen tuntuvia iskuja; mutta pian he häpesivät, että he metsän petojen tavoin kynsin hampain, käsin ja jaloin kävivät toistensa kimppuun; ihmisarvon tunne heräsi ja synnytti kekseliäisyyskykyäkin. Heikot, joilla oli mielessä voimien mittely, ja vahvat, joiden kädet eivät milloinkaan voineet ulottua väistelevään pelkuriin, alkoivat väännellä irti tuolinjalkoja ja etsiä irtonaisia kapineita, jotka kiinteihin paikkoihin viskattuina usein osottautuivat varsin hyödyllisiksi. Ei aikaakaan, niin työskenneltiin vain keinotekoisesti pitennetyillä käsillä ja kauas ulottuvilla vaikutuksilla.

Kumeaa töminää ja töykintää kuului silloin tällöin kirousten ja huutojen säestämänä; pojat välttivät kaikkea liikanaista jymyä ja hälinää ja pitivät taistelua käynnissä jonkinlaisella äänettömällä vihalla. Kumpikin puolue piti kahta seikkaa mahdollisena; toisen toteutumiseksi kannatti pitää puoliaan, toinen oli ehkäistävä, mutta sen piti jokainen päätettynä asiana, että zwischenbüheliläisten lopulta täytyi jäädä voittajiksi ja schwenkdorfilaisten lähteä pakosalle tahi päinvastoin. Mutta sitä ei kumpikaan näistä puolueista ajatellut, että löytyisi vielä kolmaskin, joka voipi odottamatta saapua paikalle; ja tämän aavistamattoman toivat välillisesti sisään kaksi nuorukaista, joilla oli painavat syyt vetäytyä pois taistelun tuoksinasta.

Tuo odottamaton oli hyvin pitkä zwischenbüheliläinen, jonka ylenmäärin kiusallinen kivuntunne herätti sen vielä kiusallisemman arvelun, että häneltä vasemmalta puolen oli kaikki luut lyöty sisään. Hän nojautui kalpeana ja hikoillen ovea vasten, valitteli ja rukoili kuten lapsi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, niin pian kuin tuossa yleisessä rytäkässä jonkun schwenkdorfilaisen selkä työntyi hänen lähelleen, kyynelsilmin karkaamasta tuon kimppuun, niin että lyöty huutaen kääntyi pois; sen ohella hän ei hetkeksikään keskeyttänyt tuskanvoivotuksiaan, vaan kirkui lakkaamatta kimeällä äänellä: "Mikä ryövärijoukko! Mikä murhaajaliitto! Mitä äitini tästä on sanova? Mikä rakkarisakki!.."

Tuo lapsellinen piirre – äitinsä huomioonottaminen – olisi ollut hänelle kaikeksi kunniaksi, ellei olisi tiedetty, ettei hän tuosta vanhusparasta, joka eräässä läheisessä talossa ahersi ja ponnisteli itsensä näännyksiin kovassa työssä, ollut vuosikausiin välittänyt vähääkään; fysiologien ja sielu-fysikkojen kannattaisi ehkä tutkia, onko tuollainen äkillinen lapsenrakkauden herääminen yhteydessä jonkun lievemmän tai vaikeamman ruumiillisen vamman kanssa.

Sillävälin kun pitkä mies voivotteli, riehui muuan lyhyt, vanttera schwenkdorfilainen, jonka nenäluulle oli tosiaankin sopimattomasti ja säälimättömästi asetettu oluttuoppi, tuvasta ulos ja taas sisään, vannoen mitä kovimmat valat, että hän "hakkaa kaikki yhdessä rysyssä", ja missä hän tapasi esineen, josta saattoi tehdä pirstaleita ja säpäleitä, siinä hän kristillisesti valansa täyttikin.

Vaikutukset eivät jääneet näkymättömiksi, koetettakoon niiden tutkimista sitten perustella inhimillisellä jäljittelyvaistolla, useampien ihmisten hermosäikeiden yhteensoveltumisella yksityisen hermosäikeihin, joissa liikakiihotuksen perussävel ilmenee ja säilyy, tai näiden molempien otaksumien yhdistelmillä. Varmaa vaan on, että se mitä nyt tapahtui otettiin huomioon ja antoi aihetta sananlaskuihin: "Huono esimerkki turmelee hyvät tavat", "Yksi hullu tekee kymmenen hullua" ja muihin samantapaisiin. Mellastajat, jotka tähän asti olivat olleet niin säästeliäitä suuttumuksen ja vihan purkauksissa ja niin hillitysti osottaneet iloansa toisten vahingosta ja harmiansa toisten ilosta, tulivat pitkällisestä ulvonnasta ja karkeista kirouksista, joista huone kajahteli ja astiat helisivät, yhä kiihtyneemmiksi ja äänekkäämmiksi, kunnes lopulta raju, kauvas kuuluva melu tärisytti koko taloa.

Ei se tosin voinut kuolleita eloon herättää, mutta ne, jotka loikoivat ulkona ravintolan puutarhassa autuaassa itseunhotuksen tilassa, sai se jälleen tajuihinsa. Heitä oli viisi. He ponnahtivat istualleen, hieroivat silmiään ja kuuntelivat; hymy kirkasti heidän kasvonsa ja he koettivat, vaikka näyttivätkin jotenkin jäykiltä, luoda toisiinsa syvän ymmärtämyksen katseita. Mutta äkkiä synkkenivät heidän piirteensä ja heidän mielensä täyttyi katkeralla vihalla huomatessaan olevansa tuollaisesta ilosta poissuljettuja.

Yhdellä tempaisulla kimmahtivat he ylös maasta, katkoivat aidanseipäitä, iskivät heinäharavaa ja puutarhakuokkaa niin kauan kellarin ovessa oleviin kiviin että varret jäivät heidän käsiinsä, ja niin asestettuina astuivat he taloon.

Heidän tupaantuloaan ei lainkaan huomattu. He eivät puhuneet sanaakaan, mikä olikin vallan tarpeetonta; tässä asiassa näkivät he varsin selvästi, vaikkei asianlaita muulloin niin ollutkaan: täällä tapeltiin, ja ilman heitä! Mikään maanmiehyyden ja kylänlapsuuden tunne ei liikuttanut heidän jäykkää sydäntään. He iskivät rusikkakepeillään niin jykevästi ja voimakkaasti, ettei vedonlyöntikiihkoinen englantilainen kovimmasta päänahasta olisi uskaltanut panna alttiiksi penniäkään, mutta onneksi pettivät heidän kätensä ja iskut osuivat raskaina pohkeisiin ja sääriluihin; vielä he muutamia kertoja uudistivat tällaisen päiden uhkauksen ja säärien kohlimisen, ja sitten oli tupa ja talo tyhjä.

Yksi ainoa silmäys hyökkääjiin oli kovapintaisimmallekin tehnyt selväksi, että he joutuivat tekemisiin miesten kanssa, joihin ei puhe mitään vaikuta, ja ken puheisiin yrittäessään hankki itselleen toisen iskun, se sai tästä kylläkseen eikä sitä enää haluttanut odottaa kolmatta; ja niin olivat sitten kaikki, kiroillen, kiukuissaan nauraen ja niin kiireesti kuin ontuvina ja linkuttavina liikkeelle pääsivät, pötkineet pakoon.

Nuo viisi miestä katsahtivat toisiinsa vakavasti nyökäyttäen päätään, nojautuivat aseisiinsa ja lepäsivät töistään. Heidän talosta poistuessa ei enää ollut ketään ihmistä tiellä, niin pitkälle kuin he saattoivat eteensä ja taaksensa nähdä. He kävelivät yhdessä rivissä ja vaieten; ainoastaan silloin kun joku heistä sattui töykkäämään toista, heilautti sysäyksen saanut kädessään olevaa asetta ja kysyi hiljaa mutta vakuuttavasti: "Haluatko jotain, haluatko sinä saada jotain?" johon puhuteltu sydämellisesti vakuutti: "En, en mitään, en niin kerrassaan mitään."

Näin kulkivat he kumajavin askelin hiljaisessa yössä, vakavina ja sanattomina, kuten kostonenkelit, jotka olivat täyttäneet ankaran, mutta ehdottoman velvollisuutensa.

* * * * *

Jo ennenkuin yleinen kamppailu puhkesi, oli Sternsteinin Toni Helenan kanssa poistunut paikalta. Hän käytti hyväkseen hetkeä, jolloin isäntä tahtoi tulla välittämään, ja hiipi tytön kanssa eteisen kautta ulos. Molemmat kulkivat sitten läpi puutarhan ja poikki niityn ja saapuivat jalkapolulle, joka kiemurteli kylän taitse, puutarhojen aitauksien ja pensasistutuksien vieritse.

Sillävälin kun tämä pari kulki korkealla maantien yläpuolella olevaa polkua, liikkui sen alapuolella toinen pari vaivaloisesti eteenpäin, sananmukaisesti kantaen käsivarsillaan kolmatta.

Tuskin oli ravintolan Hannsl saanut kiskotuksi Matznerin Sepherlin ulos akkunasta, niin rukoili ja vannotti tämä häntä auttamaan oljenpunojattaren Muckerlia kotiin. Nuorukainen antoi houkutella itsensä siihen; pyhimyskuvaintekijän personaa kohtaan tunsi hän jonkinlaista sääliä ja itselleen hän odotti tuosta poislaahaamisesta jotain mainetta ja asianomaiselta taholta kiitosta ja ylistystä auttajalle, uteliaisuutensa tyydyttämistä kuullessaan, mitä vanha oljenpunojatar tästä arvelisi, ja ehkä myöskin kosteita silmiä, sillä kyyneleet tuntemattomien vastoinkäymisistä sopivat ihmiselle hyvin, ja niitä seuraa aina lieventävä, lohduttava tunne.

Sepherl ja ravintolan Hannsl nostivat Muckerlin ylös siitä mihin hän oli lyyhistynyt ja tarttuivat toistensa käsiin, joiden päälle Muckerlin oli istuuduttava ja kiedottava kätensä kumpaisenkin kaulaan; siten kantoivat he hänet pois.

Sepherl torui, pilkkasi ja haukkui koko pitkän matkan Helenaa, mutta ravintolanisännän poika koetti vastustushalusta häntä puolustella ja puhdistaa. Oljenpunojattaren Muckerl pudisti päätään sekä syytöksille että puolustuksille.

Toni ja Helena saapuivat rakennuksen taitse Zinshoferin majalle.

"Ei se mitään merkitse, ei ensinkään mitään, sanon minä", virkkoi nuorukainen kiihkeästi, "ja uskothan toki sanani? Eikö niin?" Hän oli kietonut käsivartensa tytön vyötäisille; nyt veti hän hänet luokseen, niin että tytön oli pysyttävä hiljaa, ja tavotteli huulillaan hänen huuliaan. "Olet omani, tulet omakseni ja pysyt omanani! Luota minuun! Salamyhkäisyydestä olen jo saanut yllin kyllin; minut itseni se on tehnyt arkailevaksi puhumaan ja kun olen aikonut isälleni asian ilmaista, on tuntunut siltä kuin tukahuttaisi minut ensimäinen sana; nyt siihen keino keksitään, tämänpäiväisestä hän jo huomenna käy kimppuuni. On vain pidettävä puoliaan! Mitä hän sitten tahtoo? Julkisesti olen värini tunnustanut ja saattanut Olutjuusto-Martelin vihamieliseksi häntä kohtaan, se on varma! Tunnen nuo kaksi vanhusta, ne ovat typeriä toinen niinkuin toinenkin; tuo pitkänenäinen ei milloinkaan saa työnnetyksi tytärtään minulle, hänen täytyy loukkaantua, ja isäni on liian ylpeä vaatimaan tyttöä häneltä, niin että tämä jää Sternsteinin kartanoon tulematta ja sijalle pääsee tuhannen tuhatta kertaa rakkaampi ja kauniimpi! Eikös niin?" – Hän veti tytön jälleen luokseen. – "Älä vain ole tuskissasi! Huomista varten olen itseni varustanut ja pidän puoliani kuten tänäänkin. Ethän ole pahoin säikähdyksissäsi Siitä, vai miten? Niin, jos taistelua ei olisi käyty näin lähellä, niin olisitpa saanut kuulla, että olisin kamppaillut sinusta itse paholaisenkin kanssa, jos niin olisi vaadittu. Huomenna annan Sternsteinin isännän tarpeekseen riehua ja sitten, hyvin varovaisesti, ettei mitään säry, taivuttelen asiani mieleni mukaiseksi."

Molemmat astuivat takaovesta majaan. Helena irrottautui pojasta ja juoksi äitinsä luo. "Ajattelehan", huusi hän innoissaan, "mitä Toni tänään on tehnyt!"

Mutta hän kerkesi tuskin suurimmalla kiireellä kertoa tapahtuman, kun ulkoa kuului askeleita ja etuovelle kolkutettiin; Toni ja Helena riensivät takaovesta ulos ja vanha Zinshoferin emäntä avasi.

Oljenpunojatar syöksyi sisään. "Onko tyttö täällä?" kirkui hän.

Zinshoferin emäntä astui askeleen eteenpäin peittääkseen näköalan puoliavoinna olevan peräoven taakse ja sitten sanoi: "Ei, kuten näet!"

"Voi tuota huonoa, jumalatonta lutkaa!" vaikeroi oljenpunojatar. "Enpä turhaan ole alunpitäen aavistellut, ettei mitään onnea ja siunausta voi koitua hänen kanssaan seurustelemisesta! Nyt makaa poika tuolla kuin koira ja haluaa vielä häntä luokseen, se narri! Mutta nytpä poika saakin kuulla, ettei hän ole täälläkään ja kuinka oikeassa minä olen! Mutta sinä, Zinshoferin emäntä, tule katsomaan mihin se ihmisen vie kun pitää rehellisiä aikeita sellaista ilotyttöä kohtaan kuin sinun tyttösi on!"

Hän veti Zinshoferin emännän kädestä perässään ulos majasta.

Helena oli vavisten kietoutunut Tonin turviin. Nyt irrotti hän kätensä nuorukaisen kaulasta ja sanoi: "Lähde nyt."

"En, vaikka maailma tällä hetkellä hukkuisi", sopersi Toni, puristaen tyttöä vasten rintaansa. "Tänään panemme kaikki alttiiksi kaikkea vastaan, pane sinäkin osasi."

Tyttö oli peloissaan, tahtoi puhua, työntää nuorukaisen loitommalle, mutta hän avasi vain suunsa hymyilevin huulin syvään huoatakseen ja käsivarret vaipuivat voimattomina alas.

X

Seuraavana päivänä ei kylässä muusta puhuttukaan kuin schwenkdorfilaisten päällekarkaamisesta Sternsteinin Tonin johdolla, ja ne tytöt, jotka viimemainitun kanssa olivat istuneet saman pöydän ääressä, kertoivat myös, että hän oli julistanut Zinshoferin Helenan tulevaksi emännäkseen, mikä oli synnyttänyt paljon pilailua, kun tuo ylvästelevä tyttö näytti ottavan sen todeksi.

Syli täynnä tällaisia uutisia tuli Matznerin Sepherl vanhan Kathelin luo, joka kuulemistaan risti itseään ja siunaili. Sternsteinin kartanon rengit ja piiat, jotka eilen olivat tuossa tilaisuudessa olleet, olivat tosin hyvin lyhytsanaisia kuulustelussa, jonka vanhus pani toimeen heidän keskuudessaan, mutta kun he hänen omasta suustaan kuulivat sen mitä he arkailivat lörpötellä, silloin nyökäyttivät kaikki vakuuttavasti päätään ja sanoivat nauraen: "Mitä sitten kyseletkään enää, kun kerran jo kaikki tiedät?!"

Isännän seisoessa mietteissään keskellä pihaa hiipi uskollinen emännöitsijä hänen luokseen. Hän mietiskeli parhaillaan, minne Toni oli mahtanut jättää hevosen ja rattaat, kun niitä ei missään näkynyt. Eiväthän ne sentään ole mitään sellaisia kappaleita kuin piippu ja tupakkakukkaro, jotka voivat jäädä ja unohtua vaikka ravintolan penkin alle.

Kathel oli tuskin lopettanut kertomisensa, kun vanha Schwenkdorfin mylläri tuli pihaan. Hän kuljetti omien rattaittensa perässä kadoksissa olleita ajopelejä ja hevosta. "Hyvää päivää, Sternsteinin isäntä", sanoi hän.

"Jumala antakoon", murahti tämä ja hänen kasvonsa synkkenivät. Kaikista ihmisistä, jotka olivat hänelle vastenmieliset, oli tämä vanhus vastenmielisin.

Mylläri vilkaisi ilkeästi häneen, läimäytti pari kertaa piiskaansa ja alkoi sitten: "Tuon tässä takaisin hevosesi ja rattaasi, jotka Toni eilen jätti meille; pistäydyin vain tänne ja lähden taas pian. Reima poika, tuo sinun Tonisi! Jos toivoisin itselleni toista, niin toivoisin sellaista. Hänestä vielä iloa saat kokea, Sternsteinin isäntä. Hi-hi. Hän tulee, kerää koko parven, oivallisimmat nuoret miehet yhteen, – hei – jätetään Schwenkdorfin vanhat istumaan ja mennään Zwischenbüheliin tappelemaan! Asettuvat sitte vankkureihin ja hurauttavat sinne niin että tamman silmät ovat päästä ulkona ja kieli kaulalla roikkuu. No mutta kyllä saimmekin sitte harmia ja vastusta! Olutjuusto-Martel on ajoissa toimittanut Salinsa pois ja on kotona, ja tuvassaan hän oli enemmän päällään kattohirsissä kuin jaloillaan maassa, niin se hyppeli kuin ärsytetty apina häkissä. Niin, eikä tuolla lienekään huonosti tapeltu. Poikani makaa kolme reikää päässä, jokaiseen voisi nyrkkinsä pistää. Se on oikein sille pejuunille. Ei pidä ainoastaan katsoa mihin itse iskee, vaan myös mihin toinen saattaisi iskeä. Niin sitä mekin aikanamme tehtiin. Mitä? Häh? Eikö tehtykin?"

Sternsteinin isäntä rypisti otsaansa. "Ah, oikein! Älä pane pahaksi!" jatkoi vanhus. "Muistuu juuri mieleeni, että sinähän olitkin huono tappelija; kuinka monasti pitelinkään sinua milloin missäkin sopessa ja löin niin riivatusti, että oli oikein ilo. Monta kepposta tein sulle, noiden tyttöinkin parissa. Perhanan pitkä aika siitä jo on! Ajatella, kuinka aika luistaa! No niin, olipa mukavaa, että kerran taas näin sinut näin sattumalta, kun muuten aina vain väittelet minua. Siispä Jumalan haltuun! Mutta yksi asia vielä, jotten unohtaisi. Se kai nukkuu vielä sinun poikasi? Voisit olla niin hyvä ja ilmottaa tästä hänelle. Minun poikani lähettää paljo terveisiä sinun pojallesi ja kun Toni taas joskus hakee toveria, joka ottaisi iskut selkäänsä sillävälin kun hän hiipii tiehensä jonkun sievän tytön kanssa, niin ei pidä unohtaa Simerliä; sano se hänelle! Mutta kaunis se olla pitää! Kolme reikää poikani päässä on minulle mieluisampi kuin että hän sekaantuisi asiaan! Niin, ne kaksi, joita et anna toisilleen etkä saa eroonkaan toisistaan, saattavat tuottaa sinulle paljon harmia. Hi-hi."

Hän pyöräytti ajopelinsä ympäri ja karahutti pois.

Sternsteinin isännän täytyi hypähtää syrjään välttääkseen saamasta rattaanpyöriä varpailleen. Hän päästi roiman kirouksen tuon "vanhan ryysyäijän" perään ja sitten kääntyi Kathelin puoleen käskien tätä laittamaan päivällisen pöytään.

Itse hän lähti poikansa makuuhuoneeseen. Hän kolkutti ovelle. "Oletko hereillä?" kysyi hän äkäisesti.

"Olen", kuului sisältä.

"Tule sitte syömään."

"En voi."

"Saattaisitpa turmella toisenkin ruokahalun", murahti vanhus ja sitten sanoi ääneensä: "Pari lusikallista velliä tekisi tyhjälle vatsallesi varsin hyvää. Tule nyt vain!"

Kun molemmat istuivat vastapäätä toisiaan pöydässä, loi poika lautasensa ylitse pikaisen katseen vanhukseen, joka tuijotti eteensä kulmat kurtussa.

Varmastikin tiesi tämä kylliksi. Tietäköön – ! Kenties kaikki, mitä nekin tiesivät, jotka siellä olivat, kenties ei myöskään mitään, josta ei kukaan aavistanut! – Vielä kerran luihautti hän ylös, kuten mikäkin lurjus; sitten painoi hän päänsä alas ja pani lusikan pois.

"Oletko jo syönyt tarpeeksesi?" kysyi vanhus.

"Olen."

"Kuulin ettet eilen kauan oleillut Schwenkdorfissa."

"En ollut ollenkaan. Pelkäsimme ikävää, minä ja toiset."

"Tulitte sitte tänne?"

"Tulimme sitte tänne."

"Huvittelitteko kovasti?"

"Melkoisesti."

"Kuulut tapelleenkin?"

"Niin, pyhimyskuvaintekijää kyllä löylyytin, niin että hän on unohtanut ylösnousun."

"Se hyvä! Kun siitä valituksia kuuluu, voidaan löylyytys vielä maksaa. Minkä asian vuoksi se sitte tapahtui?"

"Hän ei oisi sallinut tyttönsä istua meidän pöytäämme."

"Ja siis täytyi sinun ryhtyä toimenpiteisiin. Se on selvää. Olet tainnut pikiintyä hänen omaansa?"

"En voi väittää vastaan."

"Onko se sitte niin kaunis?"

"Niin kaunista et vielä koskaan ole nähnyt, ei edes äiti ollut sellainen."

"Se on vähän sanottu, äitisi ei ollut kaunis, mutta kelpolailla hän toi taloon. Mikä tuon nimi sitte on?"

"Zinshoferin Helena."

"Zinshoferin! Sehän on se eukko, jolla nälänhädän aikana on kaikista suurin puute tuolla alhaalla?"

"Eihän niillä mitään ole, se on kyllä totta."

"Siitä huolimatta olen kuullut sinun julistaneen, että otat tuon tytön emännäksi?"

"Niin olen sanonut."

"Se on huonoa pilaa."

"Ei se ole pilaa. Tarkotan täyttä totta."

"Sinä olet narri!"

"Saattaa niinkin olla, sanotaanhan rakastuneiden olevan narrimaisia ihmisiä. Olen vain ajatellut, että kun meillä kuitenkin on enemmän kuin kaikilla muilla tällä seudulla, niin ei olisi järin tuhmaa, jos rikkaimpaan taloon myös tulisi kaunein emäntä!"

"Päästä minut kuulemasta tuosta kauneudesta! Ensimäinen lapsivuode sen usein vie mukanaan; silloin sulla on vetohaavi kaulassasi, mutta tyhjänä. Et ole mikään lapsi enää. Tarut, joita pieninä kuulimme ja joissa keisarit ja kuninkaat ottivat puolisoikseen kerjäläistyttöjä, ne ovat tapahtuneet satumaassa. Mutta että Sternsteinin kartano on kaukana sen ulkopuolella, sitä minun ei tarvinne sulle sanoa!" Hän nousi ylös ja silitteli kämmenellään pöytäliinaa. "Nyt on tarpeeksi! Heitä se tyhmyys mielestäsi."

"Ei se käy laatuun", virkkoi nuorukainen. "Minun täytyy vielä tunnustaa sinulle jotakin." Hän levitti istuimeltaan jalkansa, kumartui eteenpäin ja katsoi jäykästi suola-astiaan puhuen hitaasti: "Jos jättäisinkin tytön, mikä ei juolahda mieleenikään, niin ei hänen ole tarvis sitä kärsiä. Hänellä on kirjallinen sitoumus."

"Mikä, kirjallinen?"

"Minun aviolupaukseni."

"Sinun aviolupauksesi?" nauroi vanhus pilkallisesti. "No oletko sinä sitten siinä ijässä, että ilman minun suostumustani voit sellaisen antaa? Jos niin olisi laita, ajaisin sinut nyt hetipaikalla talosta pois! Mutta sinun kirjallisella sitoumuksellasi ei vielä ole minkäänlaista pätevyyttä. Jos tyttö sen nojalla on luottanut sinuun, niin tuhmasti hän on tehnyt; silloin voit nauraa takanapäin ja hänen täytyy tyytyä siihenkin, että ihmiset tästäpuoleen häntä pilkkaavat."

"Minä en anna heille siihen mitään aihetta. Kirjallisesti tai suullisesti, pysyn sanassani."

"Sinä senkin tuhannen vietävän hylkiö!" ärjäsi Sternsteinin isäntä lyöden nyrkkinsä pöytään. "Uskallatko sinä uhmailla minulle vasten kasvoja, ihan vasten kasvoja? Istut siinä ja sana sanalta purat suustasi tunnustukset, ettei minulle ole kerrottu sanaakaan liikaa eilisistä kepposistasi!"

Nuorukainen nousi tuoliltaan ja huusi väliin: "Se ei ole ensimäinen, mutta jos sovit asiasta, niin voi se olla viimeinen!"

"Siitä pidän minä kyllä huolen, että se tulee olemaan viimeinen, mutta sopiminen on sinun asiasi. Tähän asti olen huomannut sinussa vain ajattelemattomuutta ja tyhmiä kujeita, mutta eilisestä olet julkisesti asettunut tahtoani vastaan – oman isäsi tahtoa vastaan! Minun mielestäni sinun vielä on tahdottava niinkuin minä tahdon ja senvuoksi kysyn sinulta lyhyesti ja tarkotan sinun hyvääsi: Naitko aikanaan sen, jonka sinulle määrään ja heitätkö tästä päivästä alkaen kaiken seurustelun tuon tytön kanssa tuolta alhaalta?"

"Siihen vastaan sinulle yhtä lyhyesti, etten ketään toista nai enkä sen tytön kanssa heitä seurustelemasta. Pakota minut siihen jos voit! Telkeä minut sisään, niin murtaudun ulos. Tee mitä tahdot, aina löydän tien hänen luokseen ja sieltä turvapaikan."

Sternsteinin isäntä tempasi molemmat kätensä rinnalleen ja oli raivoissaan. Hetkisen kaikin voimin tavoteltuaan mielenmalttiaan sanoi hän hitaasti ja hiljaa: "Pane muistiin mitä olet sanonut: Ettet nai ketään toista ja etten voi saada sinua luopumaan seurustelemasta tuon kerjäläistytön kanssa!"

Toni nyökäytti uhkamielisesti päätään.

"Sinä olet tällä lailla", jatkoi vanhus, "himottanut luopuvasi lapsen kuuliaisuudesta. Ymmärrä minua hyvin! Tästäpuoleen ei sinun pidä lainkaan ihmetellä, jos vedän käteni sinusta pois. Valmistu vain siihen!"

Hän lähti ulos tuvasta.

Toni katsahti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Miten olikin tämä kerta niin kokonaan erilainen kuin kaikki muut, jolloin vanhus, tarpeekseen pauhattuaan, jälleen leppyneenä lähti tiehensä? Tosiaankin tämä asia oli paljon tärkeämpi kuin mikään edellinen, ja eihän isä näin heti, aivan ensi sanasta, voinut myöntyä! Mutta se mitä hän oli sanonut ei suinkaan ollut hänen viimeinen päätöksensä! Pian, kenties jo huomenna, ruvetaan asiasta puhumaan ja sitten niin usein, kunnes hän väsyy siihen. Niin juuri, hänen kanssaan onkin torailtava monet kerrat, ja tänäänhän kaikki sentään kävi melko hyvin, näin ensi kerraksi. Ruudilla ampuminen säikähyttää varpusia ja varkaita ja tyhjä uhkaus lapsia ja narreja!

Toni riensi alas Zwischenbüheliin. Hän piti päätään pystyssä nopeasti kävellessään majojen ohi, ja kun hän näki tulevansa huomatuksi, katsahti hän härsyttävästi taakseen.

Kun hän Zinshoferin majassa piti sylissään istuvaa tyttöä käsivarsiensa varassa, silloin hän kokonaan unohti minkävuoksi hän oikeastaan oli tullut; ja vasta Helenan kysyttyä asiasta kertoi hän mitä oli tapahtunut; kun nuo kaksi naista kuitenkin olivat hiukan huolestuneita tästä, lohdutti hän heitä sillä, että kaikkihan oli sentään varsin hyvin ja tuli vain yhä paremmaksi; muuta hän ei itsekään sanonut tietävänsä.

Tonin istuessa siellä alapäässä kylää ilmestyi Olutjuusto-Martel

Sternsteinin hoviin.

"Tulen valittamaan poikasi käytöksestä", olivat hänen ensimäiset sanansa nähdessään isännän.

"Tiedän jo ennestään kaikki", murahti tämä.

"Jos ennestään tiedät kaikki", jatkoi Olutjuusto-Martel, "niin tiedät myöskin, ettei appeudestamme nyt voi olla puhettakaan."

"Miksikä ei?" kivahti Sternsteinin isäntä. "Onko minun poikani liian huono tai sinun tyttäresi liian hyvä?!"

"Olutjuusto-Martel katsoi häneen ihmetellen; sitten sanoi" hän hitaasti, liikauttaen jäykkiä huuliaan tavallista enemmän ikäänkuin puhuisi lauselmia, joita vielä tahtoi hiukkasen silotella: "Jos sellaista puhut, niin puhu kaikki suoraan, niin juuri!"

"Olutjuusto-Martel!"

"Sternsteinin isäntä! Mitä tahdot? Vaikka poikasi olisikin liian huono, niin olet sinä kuitenkin hyvä minun silmissäni. Siitä on todisteena sekin, että jo tänään olen täällä. Appeuden purkamiseen olisi minulla ollut aikaa, se ei minulle niin kiirettä olisi pannut, ja minä näen ettet sinäkään siinä suhteessa liioin hätäile. Mutta jos tahdot ostaa poikasi vapaaksi sotapalveluksesta, niin olisi nyt paras aika minun puhua hyvä sana hänen puolestaan ja sinun…" Hän teki yleisesti ymmärrettävän liikkeen peukalollaan ja etusormellaan.

"Säästä sinä hyvät sanasi, minä säästän sen muun."

"Mitä sinä tarkotat?"

"Että kiitän ystävällisyydestäsi, mutta en käytä sitä hyväkseni."

"Mutta silloin ottavat ne hänet sinulta koreasti."

"Ottakoot."

"Niin sinä nyt puhut, mutta kadut myöhemmin."

"Jumala varjelkoon, en suinkaan, sen sanon, Olutjuusto-Martel! Hänen täytyy seurata rumpua tai torventoitotusta. Se on hänelle terveellistä, se on ainoa keino poistaa hänestä uppiniskaisuus, jolla hän minua vastustaisi; ompa se ennenkuulumatonta, ajattelehan, kerjäläistytön tähden!"

"Niin, näes, se johtuu ijänikuisesta odottamisesta. Jos olisit antanut hänen heti mennä naimisiin Salin kanssa, niin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään tuo toinen."

"Luota siihen, että ne siellä harjotuksissaan ja manöövereissään saavat tytön taas pois hänen mielestään. Sellaista tapahtuu pian miehelle! Oikeastaanhan ei sinun tyttäresi olisi silloin menettänyt mitään."

"Kolme vuotta."

"Kolme vuotta! Mitä on kolme vuotta? Kolmesta vuodesta en minä välitä, niin vanha kuin olenkin? Ja jos siihen mennessä sinun Salisi ei vielä olisi mennyt naimisiin…"

"Sinun poikasi tähden en minä ole häntä ripustava savustettavaksi!"

"Sitä ei sinun tarvitsekaan, hän pysyy kyllä muutenkin tuoreena.

Minähän sanoin vaan, että jos asia niin olisi, niin – !"

"No niin, jos, niin! Onhan siitä vielä aikaa puhua sitten kun se aika tulee."

"Olet oikeassa. Nyt ei olisi mitään järkeä eikä tarkotusta puhua siitä ja se saisi vain meidän kummankin sapen kiehumaan."

"Niin, parasta kai niin on."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat.