Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 9

XII

Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan. Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan – eikä niitä järin paljon olekaan – ei kukaan opeta heitä hakemaan.

Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki. Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta, koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"

Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä todellakin oli paljon päänvaivaa!

Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia, ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin milloinkaan ennen elämässään.

Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen. Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä, lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä vallattomasti ailakoi ja – ahavoitui.

Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa olla paljon lohdutusta ja virkistystä.

Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle, kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa päätteeksi.

"Sen olen jo aikonut tehdäkin", vastasi tyttö vakavasti.

Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä mitä hän siitä piti.

Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."

Muckerl nauroi ääneen. "Ja pyhimyksestä et sano mitään?"

"Se on liian kaunis", kuiskasi tyttö.

"Aivan liian kaunis!" nauroi poika vielä kovemmin.

"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita, mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."

"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä – mitä sinä niillä tarkotat?"

"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu, niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset, ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia ajatuksia kuin pitäisi."

"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin näyttää?" kysyi Muckerl.

"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun, Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."

"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan, johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."

"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."

"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja pyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa, mitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa, niin ompa sääli!"

"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä siitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja siitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä en siitä huoli, tiedä se."

"Mutta minkävuoksi et?"

"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, Zinshoferin

Helenan näköinen."

"On näköinen, mutta ei ole se!" huusi Muckerl, kasvot kokonaan punaisina. "Puhaltaako tuuli siltä kulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä olla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!"

Tyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin, hänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä äänellä: "Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin ylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan minun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi kuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta herättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan välillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten näkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; mutta sillä olisi kuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty."

"Tuhat tulimmaisen paholainen", kirosi Muckerl, "piru hänet sitten vieköön!" hän heilutti puukkoaan.

"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!" huudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.

"No älähän nyt", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, – et ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, – kuinka äkkiä se näyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään."

Muckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen työpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina riistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä että hän uurteli kuvaa liian syvälle.

Muckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän siron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli nyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin nenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon suututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja hän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen riemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa ihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli veitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen valmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen mukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että "hänen oli kuvaa kantaessaan varottava sen kosteata nenää."

Näin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat salaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin lähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin sanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan hän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa – ei suinkaan Jumalalle – , oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan tuntenut.

Toisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet aamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen öljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi vaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli asetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.

"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin anna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut kirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja ihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee minulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti rukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan terveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista merkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla järkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan milloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa, ja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan että antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle kyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki mitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät, kaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!"

Kun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja juoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin se olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten lapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja kantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.

Myöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän lapsellisella, "epäkunnioittavalla" tuttavallisuudellaan ehkä oli turmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä saman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan työhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat pusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: "Taivaallinen armonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut kauniisti tehty!"

* * * * *

Aurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun oljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi siellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas, sillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta rantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat kukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei kuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti lomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän ympäristön vapaasti nähtäväksi.

Aivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin kolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja kirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena veitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken, mikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä harmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty kellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön "kastetodistuksella." Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä ulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti parhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei suinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet eivät olleet sille hyödyksi tässäkin.

Innokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että hän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät käsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä paita pingottui ja samalla meni laskoksille.

Muckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen huomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne hänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.

Mutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä sitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai hänet jo uteliaaksi, – kaunis, – vastustamaton yhä vieläkin, —

Äkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden askeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen. Tytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän seisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun hän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan, jota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei mitään muuta huomaisikaan.

Odotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen läheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti kuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.

Nyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään:

"Oletko suutuksissasi minulle?"

Kun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa häneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät itkettyneiltä.

Silloin pudisti nuorukainen surullisesti päätään.

Tyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan luo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja virkkoi sitten: "No anna sitten minulle kätesi."

Nuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: "En ole suutuksissa sinulle."

Tyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: "Enkä ainakaan minä sinulle", kuiskasi hän.

Muckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen.

"Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!"

Tyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli tarttunut, pari kertaa multaan. "En sitä itsekään tiedä", puhkesi hän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä vihaiselta. "Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään. Vahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa tapahtumattomaksi."

"Mutta kuitenkin unohdetuksi."

"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki yleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin jostain muusta." Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui askeleen lähemmäksi. "Saanko pian onnitella?"

"Ketä tarkotat? Ja mistä syystä?"

"No teitä, sinua ja Sepherliä, toisillenne."

Nuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka häpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. "Sinulla on väärät tiedot", sanoi hän vihoissaan, "sellaista ei kumpikaan meistä kahdesta ajattele."

"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen olisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti olen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi."

Muckerl huokasi syvään. "Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän säälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan voi astua."

"Enkä minäkään enää takaisin sijalleni."

"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et? Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen voisi tulla entiselleen?"

"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä vielä uuden kanssa pahentamaan."

Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän, "mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin olet väärässä."

"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista. Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin, sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on luvannut tehdä minut emännäkseen ja… Miksi en kunniallisen aikeesi vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin ole voinut ihmisiltä salata?.. Häpeään hän on minut saattanut!"

Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.

Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen kuiskasi: "Mutta – Muckerl – eihän se ole totta."

Nuorukainen vapisi hiljaa.

Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:

"Se on totta, – niin, se on totta, – olen peräti kurja ja hukassa!

Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"

Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.

Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään, palkitsi Helena hänen heikkoutensa, – tuon aina jalomielisen heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä katkerimmasta totuudesta, – sokuroidulla valheella. "Jos joskus olisit tullut luokseni", – hänen äänensä tärisi vielä kovien nyyhkytyksien jäleltä, – "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."

Nuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois hänen rinnaltaan. "Helena", sammalsi hän. "Mitä on minun tekeminen? – En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. – Jos sinut kuitenkin ottaisin, – "

"Sen tapauksen varalta, – ennenkuin puhut enemmän, – salli minun ilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi, naimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa kiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli; mutta jos ottaisit minut vaimoksesi", – tyttö ojentui suoraksi, pani kätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti: – "silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin sellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja rehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle vain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi minut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä asioista!"

"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta sinusta ja siitä – toisesta!"

Tyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. "Onko se täyttä totta?"

Nuorukainen nyökäytti päätään ja tarjosi hänelle molemmat kätensä.

Hän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: "Olkoon sitten niin!" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen hyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen, sitten huulilleen. "Muckerl", huusi hän, "sinä olet kuitenkin todellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja pelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti."

Tyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah – hetken ihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso muuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.

Hetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen hellästi nuorukaiseen: "Pääsetkö yli?" Hän tarkotti yli aidan.

Poika teki hymyillen kieltävän liikkeen.

"Sitten tulen minä!" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman säleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt muut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut kainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja painoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui tytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.

Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"

Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.

Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme jälleen hyvät."

"Kutka?" huudahti tämä kauhistuneena.

"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään iloisesti hymyillen.

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan herättänyt pojan huomiota.

Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan – minkä mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat helpommalla saatavissa kuin raavaanliha – , jos myöskin on totta, että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin, niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois kädestään, hellittämään vyötään.

Aivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.

"Mutta sinullapa vasta on onni", huudahti vanha Zinshoferin vaimo nauraen.

Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että erotaan ja taas tullaan yhteen."

Vanhus veti suunsa ivahymyyn. "Todellakin, tavallista kylläkin, mutta sellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö hän sitten kaikki?"

"Tietysti. Minä en petä ketään."

"No, ja nyt et tule tyhjin käsin."

"Äiti", huusi tyttö vihaisesti, "jos puhut minulle rahoista, jotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun tietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon, etten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää mitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin ajattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni välillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!"

"No, no", murahti eukko, "luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin, sinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!"

Näin sanottuaan hiipi hän tiehensä.

Kun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa; hän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi astua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. "Jäähän tänne hetkiseksi", virkkoi hän, "olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun kumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos sitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin voithan sen tehdä."

"Hyvänen aika! Mitä sitte on tekeillä?"

"He ovat jälleen hyvissä väleissä."

Tyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. "Ne ovat taas hyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?"

Vanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan.

"Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!"

"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen kuin tyttö oli häntä kohtaan…"

"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No, tehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman tahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä tiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!"

Sepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen päänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: "No, Jumalan haltuun sitte, oljenpunojatar", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin takaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen laahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl näin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat: "Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä nyt."

Mahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä ja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet hänen toivoa!