Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 6

Vanha oljenpunojatar pudisteli usein päätään nähdessään monena varhaisena aamuna yöllä sataneen lumen luoduksi pois Zinshoferin majan edustalta joelle päin, sen sijaan että se ennen oli päiväkaudet ollut koskematta, mutta hän ei ajatellut mitään pahaa. Sellaiset ihmeellisyydet vain vahvistivat hänessä jo aikoja sitten syntynyttä arvelua, ettei naapuriväen päässä ollut kaikki varsin oikealla tolalla.

Myöskin Sternsteinin hovin vanha Kathel pudisteli päätään, mutta hän ajatteli sen ohella pahaa; ja eräänä päivänä rohkaisi hän mielensä, kutsui isännän syrjään ja kysyi:

"Et suinkaan pane pahaksesi, jos sanon sinulle jotain?"

"Riippuu siitä mitä se on", vastasi tämä. "Puhu! Pahastumistahan en kuitenkaan ennakolta voi päättää."

"Poikasi kuuluu olevan väleissä erään kanssa tuolta alhaalta."

"Vai niin? Saattaapa olla. Suo hänelle se ilo."

"Mutta ajattelehan toki! Se on sentään synnillistä."

"Annahan kun sanon. Täällä kartanossani vaadin siveellisyyttä ja kunniallisuutta, kuten minun tuleekin, ja näkyvissäni en siedä kevytmielisyyttä enkä häpeällistä menoa; mutta siihen mitä ulkopuolella, selkäni takana tapahtuu, en puutu ensinkään! Olkoon renki tai piika taikka oma poikani, se on silloin jokaisen oma asia ja siitä tehköön hän tilin itselleen, toiselle osalliselle ja rippi-isälle."

"No, älä kumminkaan pahastu että sen kerroin."

"En suinkaan. Oli oikein että puhuit mitä tiesit; mutta minä en tiedä mitään ja siksi ei tuo puhe koske minuun."

"Mutta etköhän sentään voisi ottaa poikaa siitä ankarasti kuulusteltavaksi?"

"Jotta seisoisin siinä hänen edessään kuin narri, kun hän kieltää asian? Ei, mieluummin odottelen rauhallisesti; jos asiassa on jotain perää, niin tulee se itsestään korviini. Tapahtuneet synnit tunnustetaan papille ja tehdyt tyhmyydet isälle."

"Silloin se voisi olla liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä? Haluaisinpa tietää millä tavoin? Kuinka pitkälle hän lieneekään suhteessaan mennyt, kyllä siitä vielä suoriudutaan." Isäntä löi oikealla kädellään siihen kohtaan, jossa hän säilytti rahalompakkoaan markkinapäivinä. "Ja siitä mitä hän muutoin saa päähänsä, siitä en välitä hituistakaan! En tuon vertaa!" Hän napsautti sormiaan ja asteli sääret vinossa poikki pihan.

IX

Kuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti Zwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen muotonsa emännänkin huomion.

"Isä", virkkoi tämä, "olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun asiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?"

Miehen otsa synkkeni vielä enemmän… "Äiti", huokasi hän, "minulla on omat aavistukseni."

"Jesus! Ethän vain aavista jommankumman meistä kuolevan?"

"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä minä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty ainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten juomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään istuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti ja siivosti."

"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä ole revitty?"

Isäntä pudisti miettiväisenä päätään. "Oletko sinä niinä vuosina, jolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea että juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?"

"En, joka kerta on tapeltu."

"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen tilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä pahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa ja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko minun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!"

Pahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne harvoin pettävät.

Ukonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee pilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä etäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt voimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan vielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään huomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se sitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen, silloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta, sellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee eriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä mikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu. Samaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän kauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.

* * * * *

Sternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja nöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että se oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan hänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat ollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää jokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös seurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä uskossa – se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika kului.

Tosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar puuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi, ikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin kyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen: oli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli oikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin vain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde tyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan olisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän kerta Toniin luotti.

Niin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi, arvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän epäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen mitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että Helena tehköön kuten tahtoo, hän – vanha Zinshoferin emäntä – piti siitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus kumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin oli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin Toni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis metsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä osassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista vaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja koskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.

Helena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua jälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö tämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja tiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni edes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.

Silloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä hiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään tiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään miettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut tietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan vuoro!

"Katso nyt", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, "sinä et osaltasi saa aikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et ainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen ylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille enkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti tunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele nyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi sitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää minuakin."

Silloin teeskenteli Toni ymmärtämystä, koskei tiennyt muuta neuvoa.

Tonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän ääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan, niin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään, ei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos joku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa peremmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy tienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa istui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä johtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää, joka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt piteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin tuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja polttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.

Yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä sietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne yhä uudelleen.

Laskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain edellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen piti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän sinne Muckerlin kanssa.

"Hän on minua kutsunut tulemaan", oli vastaus, "enkä oikein voinut kieltäytyä."

"Minäkin tulen sinne", virkkoi nuorukainen. "Se on hyvä", sanoi tyttö.

"Uskallat kai parisen kertaa pyöriä tanssissa minunkin kanssani?"

"Uskallanko?" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. "En luule siinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra, että tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon, ilman luvan kysymistä!"

"Se on hyvä", sanoi tällä kertaa Toni.

Mutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: "Huomenna on tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja Olutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt enää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja jään siis kotiin; mene sinä yksin sinne."

"Mutta sehän on kohtuutonta, isä", nauroi Toni, "että sinä jäät kotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi lähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä hauskaa."

"Tottakai, sinullahan on nuori veri!"

"Jäisin mieluummin kotiin."

"Se ei käy laatuun. Minun poisjäämistäni ei huomaa kukaan, mutta sinun poissaolosi pantaisiin pahaksi, sillä sinua varten ne oikeastaan on toimitettukin; Olutjuusto-Martel tahtoo sinua tanssittamaan tytärtään. Se on sinulle kunnia! Tyttö katselee sinua suopein silmin, näemmä."

"Se on minulle yhdentekevää! Minua ei hän lainkaan miellytä!"

"Mieltymykseen tai epämieluisuuteen on sinulla vielä aikaa; mutta sen sanon sinulle avoimesti, että meidän isien kesken on päätetty asia, ettei tyttö jää ilman sinua, ja kun hänet vain saat, niin tyydyt kyllä osaasi. Kun toinen kerran peruuttamattomasti kuuluu toiselle, silloin katsotaan häntä, olkoon hyvä tai paha, parhaimmalta puolelta."

"Sitä et milloinkaan tule näkemään, että tuon hänet taloon!"

"Poika! – Sellaista puhetta en nyt tahdo suustasi kuulla, sillä en ole sitä suita kysellyt enkä ajattele koskaan kysyäkään! Sinä lähdet huomenna Schwenkdorfiin, siinä koko juttu!"

Kun vanhus näin sanottuaan nousi ylös, hypähti Tonikin istualtaan ja tarttui oikealla kädellään isänsä käsivarteen.

"Ei sanaakaan enää", murahti isäntä. "Pidä huoli siitä, etten saa kuulla käytöksestäsi valitusta. Siinä kaikki!"

Hän lähti ulos tuvasta. Toni vaipui takaisin tuolilleen ja istui siinä kauan, pää käsien varassa; äkkiä hän nousi ylös ja katseli hurjasti ovelle, joka oli sulkeutunut poislähteneen jälkeen. "Liika itsevaltius on narrimaista!" murahti hän. "Päätä sinä vain toisten asioista ja kiellä ihmiseltä sanan vuoro – hyvä! Mutta niin totta kuin tässä seison, minä kerkiän ennen sinua ja panen oman päätökseni täytäntöön ja lyön sinun ja Olutjuusto-Martelin päät yhteen, niin että maailma silmissänne mustenee. Minä tiedän milloin tuon valmistan eteesi, silloin sallit kai minun itseni puhua, ja kun sitten kerta kaikkiaan olet kirkunut äänesi sorruksiin, niin kyllä kaikki sitten lopulta selviää. Empä tunne sinua vasta eiliseltä, mutta minut saat vielä oppia tuntemaan!"

Ja ajatus, miten saisi "valmiin valmiiksi", piti nuorukaisen valveilla puoliyöhön asti.

* * * * *

Zwischenbühelin ravintolanisäntä oli vienyt pois vuoteensa ja siirtänyt kaapit ynnä muut taloustavarat ullakkohuoneeseen. Hänen asuinhuoneensa oli järjestetty tarjoilupaikaksi ja entinen oli muutettu tanssisaliksi, lattiat pesty puhtaaksi ja seinille pistetty kuusenoksakimppuja. Talon kaikki ovet olivat auki, niin että ovenripaan koskematta saattoi kulkea ulos ja sisään, samoin myöskin tanssisalin ikkuna, vaikka siitä kävikin pistävä viima; ilma ja ihmisethän saavat lämpimänsä parin tanssin perästä.

Nämä "laskiaistanssit" olivat muutoin aina kuluneet rauhallisesti; tosin tapahtui joskus että kaksi henkilöä joutui suukopuun ja että heikompi sitten epäystävällisen kohtelun jälkeen antoi perään voimakkaammalle; sellaisissa tapauksissa otti isäntä peräänantaneen tavarat talteensa, pani kynnyksellä hatun hänen päähänsä, painoi piipun hänen käteensä ja pyysi häntä "olemaan tästä pahastumatta ja tulemaan pian uudelleen, sillä tänään ei olisi sellaista kuin kaikkina muina päivinä."

Jos useammat olivat joutuneet kiistaan keskenään, asettui hän väliin ja sovitti missä se kävi päinsä, – hyvä teko, joka pian tuotti korkonsa, sillä uudistettu ystävyys vahvistettiin kukkurapäisillä oluthaarikoilla; mutta ellei se käynyt päinsä, vetäytyi hän siivosti syrjään sovintotuomarinvirastaan ja heitti jalolla puolueettomuudella päämekastajan ovesta ulos.

Laskiaisen jälkeen tuli paremmin toimeen ihmisten kanssa; silloin olivat zwichenbüheliläiset omissa oloissaan, ei ainoatakaan vierasta naamaa joukossa; ulkopuolisillahan oli omalla paikkakunnallaan tanssihuveja: Kirkkojuhlassa oli toista, silloin ei penikulmien alalla ympäristössä ollut ainoatakaan niin lupaavaa huvitilaisuutta; mikä ihme siis, jos sinne penikulmien takaa saapui vieraita? He aikaansaivat enimmäkseen – varomattomuudesta tai myös aikomuksella – häiriötä ja riitaa. Että kirkkojuhlaa edellisenä vuonna oli vietetty niin säädyllisesti, siitä kiitti Zwischenbühelin ravintolanemäntä rakasta Jumalaa ja luki sen eritoten kovien aikojen ansioksi, jotka masentavat ihmisten ylimielisyyden. Että kaikki tämänvuotiset tanssihuvit näistä ensimäisistä viimeisiin saakka tulisivat hiuskarvalleen olemaan samanlaiset kuin menneiden vuosien ilot, se oli hänen vakaumuksensa ja sen sanoi hän miehelleenkin ja piti vallan hullutteluna, että tämä saattoi pelotella häntä aavistuksillaan.

Isäntä hymyili ja nyökäytti ystävällisesti myöntävällä hämmennyksellä päätään; hänellä ei ollut aikaa. Päivä oli alkanut hyvästi ja näytti samalla tavoin menevän loppuunkin. Aika oli tunti tunnilta kulunut meluavassa iloisuudessa ilman kiistan merkkiä. Kiivastuneet olivat leppyneet leikkisanasta, mellakoitsijat jälleen peräytyneet istumaan tuoleilleen, jotka he jo olivat työntäneet taakseen.

Jo alkoi heikompien rauhallinen poislukeminen, mutta huolimatta siitä ja ehkä juuri senvuoksi seurueen vaarallisen aineksen lajittelu; moni, joka oli "rasittavasti täyteen lastattu", horjui eteisen kautta puutarhaan, huokasi syvään tähtiä katsellen ja näytti kuulle kasvot yhtä kalpeat kuin senkin tai vaipui muutaman askeleen otettuaan maahan, jääden makaamaan äidillisen maaemon syliin, peitteenä ikuinen taivas.

Kuinka suuresti olisikaan Zwischenbühelin ravintolanisäntä, jolla tänään oli pari kättä liian vähän, kadehtinut Schwenkdorfin ravintoloitsijaa, jos olisi hänet nähnyt, sillä tällä oli niitä neljä liikaa: kaksi, jotka olivat kasvaneet hänen ruumiiseensa ja jotka hän, jotta ei olisi herättänyt mitään huomiota, teennäisellä välinpitämättömyydellä upotti housuntaskuihinsa, ja kaksi ruumiitonta, joita hän silminnähtävässä epätoivossa väänteli päänsä päällä, niin että hänestä tuntui siltä kuin olisi se todellakin olkapäitä kivistellyt. Mutta asiat eivät olleetkaan oikealla tolalla. Siinä pyörähteli renkejä ja piikoja, pikkutilallisten poikia ja tyttäriä tanssilattialla, mutta rikkaita suurtilallisten perillisiä ei näkynyt ainoatakaan ja varakkaampien kartanonomistajain tyttäret, ennen kaikkia Olutjuusto-Martelin Sali, istuivat nyrpeillään ja ikävystyneinä toruskelevien omaistensa vieressä.

Mutta ihan ilman noitakonsteja oli näin sattunut. Sternsteinin hovin Toni oli hyvissä ajoin lähtenyt kotoaan yhden hevosen vetämillä kärryillä. Kun Zwischenbühel oli kadonnut näkyvistä, alkoi hän ruoskalla kurittaa hevostansa.

"Ota, kurjimus, pitempiä askelia!" kirkui hän. "Tansseihinko minut raahaat, hylky hevoskaakki? Ei tuollainen nopsa ravaaminen käy laatuun, jos arvelet ettei sinne ole kiirettä minkäänlaista ja että kaikessa tapauksessa joudumme perille liian varhain! Oleppas vikuroimatta siinä! Älä ole huolissasi siitä, että sinun täytyisi vielä tänään kulettaa toinenkin henkilö pois tansseista, niin että kielesi lerpattaisi ulkona suusta. Hep!"

Tässä, kuten usein muussakin, oli ihmisen arvolle suureksi siunaukseksi, ettei eläin ymmärtänyt hänen puhettaan eikä menettelytapaansa. Tuo raukea tammaparka ei siis ensinkään aavistanut, että sitä luultiin kiihkeäksi tanssihuvien suosijaksi; mutta takaapäin kuuluvasta kirkunasta ja ruoskaniskuista tunsi se selvästi että oli kysymys juoksemisesta, ja sen se sitten kunnolleen tekikin.

Schwenkdorfissa oli useita rikkaita talollisia; heidän poikiensa toveriksi oli Toni liittynyt. Kun hän istui heidän joukossaan, sallivat he hänen kernaasti olla ensi sijalla; hänen poissa ollessaan seurasivat he nurjimman ja vallattomimman johtoa ja päähänpistoja: tämmöisenä johtavana sieluna oli myllärin Simerl; hänen myötävaikutukseensa luotti Toni. Lähellä Schwenkdorfia poikkesi hän valtatieltä syrjään ja ajoi kylän taitse hiljaista hölkkää myllylle.

Hän tapasi Simerlin siellä ja teki tälle sellaisen ehdotuksen, että tämänvuotinen laskiaisjuhla olisi "vihittävä suuremmoisella tempulla", jolloin he napsauttaisivat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siten ettei kukaan niistä, jotka ovat kunnon nuorukaisia, menisi Schwenkdorfin tanssihuveihin, vaan kaikki lähtisivät hänen seurassaan Zwischenbühelin ravintolaan ja anastaisivat tytöt pojilta. Sukkelasti toimeen! Sitä suuttumusta siellä jos täälläkin! Ja mitä huomiota se herättäisi! Schwenkdorfissa ja Zwischenbühelissä ja koko laajassa ympäristössä antaisi se ihmisille puheen ainetta moniksi vuosiksi!

Tuuma oli liian oivallinen jäädäkseen toimeenpanematta. Simerl ja Toni juoksivat talosta taloon värväämässä osanottajia, ja kun soittajat Schwenkdorfin ravintolassa alkoivat puhaltaa torviinsa, ikäänkuin olisivat tahtoneet – kuten Simerl arveli – puhaltaa katon talosta kohti taivasta, seisoi myllyrakennuksessa parvi nuoria miehiä kuiskaillen ja pidätetysti hymyillen keskenään, ja moni tunsi varsin mieluisaa ahdistusta ajatellessaan tuota salaperäisyyttä, vekkulimaisuutta, tappelunhalua ja tyttöjen säikäyttämistä, jossa kaikki niin lystikkäästi olivat osallisina.

Vanha mylläri, Simerlin isä, auttoi asiaa työntämällä kevyet kärryt liiteriin ja valjastamalla Tonin ruskean tamman raskaiden vankkurien eteen; hänen tihrusilmänsä loistivat naljamaisuudesta ja hänen hampaaton leukansa tärisi naurusta. "Huvitelkaa tarpeeksenne, veitikat", huusi hän vankkurien lähtiessä liikkeelle. "Lystiä, vain lystiä tänään", virkkoi hän päätään nyökäyttäen ja katsellen seurueen jälkeen, "huomenna palaa jo yksi ja toinen verisin päin kotiin". Tämä otaksuma ei muutoin näyttänyt vanhusta vähintäkään huolestuttavan, sillä hän hypähti näin sanoessaan nauraen korkealle maasta, ikäänkuin olisi tahtonut laihoilla säärillään yrittää pyörätanssia; kun tämä ei onnistunut, sulki hän portin ja hiipi huoneeseen.

Niistä nuorukaisista, joiden osanottoon oli luotettu, ei puuttunutkaan ainoatakaan; meluisan lystinpidon vuoksi otettin vielä mukaan pari tunnettua juomaveikkoa ja riitapukaria, joilla oli toivo saada ilmaiset juomingit, ja näin oli viisitoista nuorta miestä liittoutunut samaan kujeeseen ja moneen vallattomuuteen. Jos Toni olisi johonkin järkevään ja hyvään tekoon kumppaneita värvännyt, niin ei hän suinkaan olisi tarvinnut mitään vankkureita kuljettaakseen heitä määräpaikkaan. Hyvän matkaa antoi hän hevosen kulkea käymäjalkaa; sitten tarttui hän ruoskaan ja kolisten vyöryivät vankkurit eteenpäin. Pysähtymättä, kantojen ja kivien yli kävi kulku. Tämä oli se tanssi, jonka Toni oli ruskealle tammalle luvannut.

Soitonräminän ja tanssintöminän keskestä olisivat zwischenbüheliläiset kai voineet kuulla vankkurien rätinän, mutta kimakat huudot, joilla tulijat tervehtivät matkansa päämäärää, voittivat kaiken muun kolinan, piiritanssijat hajaantuivat, ihmiset tunkeutuivat akkunoiden luo, soitto taukosi, isäntä oli kauhuissaan, repi tukkaansa ja kun hän hieman toinnuttuansa syöksyi ovelle mennäkseen ulos katsomaan meluajia, työnsivät sisääntörmäävät hänet töykeästi syrjään.

"Jumala hyvän päivän teille kaikille antakoon!" huusi Toni. "Tässä me nyt olemme, nyt se vasta ilo alkaa. Puhaltakaa, soittajat!" Hän heitti soittajille pankkiosotuksen ja nämä päästivät heti äänet soittimistaan raikumaan.

Zwischenbüheliläiset eivät heti päässeet hämmästyksestään selviämään, tytöt hymyilivät hämillään, kun heitä tanssiin pyydettiin, eivätkä pojat osanneet heitä rohkaista.

Toni oli ottanut Helenan Muckerlin vierestä. "Tule", sanoi hän tytölle. "Sallinethan jo", murahti hän Muckerlille.

"Jumalan tähden, Toni", kuiskasi tyttö tanssiessaan, säikähtäneenä tuijottaen häneen, "mitä on tekeillä? Luulin sinun tulevan yksin. Minkätähden olet tuonut mukanasi nuo hurjastelijat?"

"Älä kysele. Kyllähän sitten näet", mutisi nuorukainen. "Olethan jo useamman kuin yhden kerran minulle maininnut, etten minä uskaltaisi kilpailla hänen kanssaan sinusta."

Tyttö seisahtui äkkiä ja koetti pidättää Tonia kädestä. "Oletko puhunut isäsi kanssa?"

"Eteenpäin!" Toni pyöräytti väkisin Helenan ympäri. "Ei sanaakaan enää!"

"Mutta, Toni – !"

"Älä murehdi! Tällaista asiaintilaa en enää kauvemmin siedä.

Teoistani vastaan. Ymmärrätkö? Minä!"

"Mitä tahdot tehdä?"

"Tanssi! Älä lörpöttele! Pian saat tietää!"

Klarinettien äänet kohosivat juuri kuten leivosen liverrykset vallan uskomattomiin korkeuksiin, kun yhtäkkiä törähti ilkeä basso väliin ja katkaisi kaiken parilla rämisevällä pärähdyksellään.

Harmistuneina erkanivat parit toisistaan.

Schwenkdorfilaiset tunkeutuivat tanssisalista anniskelutupaan. Toni talutti Helenaa kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä. Vielä jotkut muutkin tytöt seurasivat innokkaiden kehotuksien jälkeen schwenkdorfilaisia; ne olivat sellaisia, jotka tunsivat olevansa sulhasmiestensä hylkimiä tai luulivat näiden loukanneen heitä, ja nyt toisten poikain käsikynkässä pilkallisesti vilkuttivat heille silmää, ikäänkuin olisivat mielineet sanoa: Siinä saat, näin sulle käy, kun en salli leikiteltävän kanssani!

Swenkdorfilaiset eivät antaneet pilkata itseään ja ravintolanisännän oli kannettava esiin mitä hyvää ja kallista talossa oli.

Keskellä hälinää huusi Toni tovereilleen viitaten Helenaan.

"Pojat! tuosta tulee minulle emäntä!" Nuorukaiset hymyilivät ja katselivat silmät siirallaan toisiinsa; pari pöydän ääressä istuvaa

Zwischenbühelin tyttöä nauroi ääneen.

"Älkää naurako", sanoi Toni vihaisesti. Hän laski vasemman kätensä hajallasormin Helenan oikealle polvelle. "Hänestä tulee minulle emäntä!"

Nyt nauroivat pojat. Tytöt katsoivat olkaansa kohauttaen toisiinsa.

"Pitäkööt lystiä", sanoi Toni tytölle, joka oli kaikesta tästä vallan hämmennyksissä, "tästä päivästä vuoden päähän eivät he enää naura."

Sillaikaa kun anniskelutuvassa oli ilo ylimmällään, olivat zwischenbüheliläiset harmistuneina kerääntyneet yhteen tanssihuoneen nurkkaukseen.

"Se ei sovi!" sanoi muuan ruumiikas nuorukainen, joka oli päätään pitempi kaikkia muita. "Toista kertaa emme enää saa sallia noiden sakramenskattujen astuvan tanssiin, muutoin on koko ilo pilalla; sitten seisoisimme aamuun saakka täällä heidän narreinaan ja ihmisten pilkkana! Älkäämme epäröikö kauemmin! Eivät he saa suinkaan meitä mestaroida! Käykäämme heidän kimppuunsa! Heidän on paettava nopeammin kuin tulivat!"

"Miten alotamme?" kysyi pari innokkainta.

"Ei mikään ole helpompaa kuin se", jatkoi tuo kookas nuorukainen, "menköön jokainen, jonka tyttö tuolla sallii tarjottavan itselleen, tuomaan omansa tänne."

Asianomaiset mutisivat: Tytöt saisivat kaiken pahan nimessä jäädä sinne missä olivat, kukaan ei enää heitä kaipaisi.

"Senkin lampaat", huusi kiihottaja, "tosin ei heitä kukaan kaipaa, mutta emmehän me Zwischenbühelin pojat toki salli itsestämme sanottavan, ettemme ole herroja omassa kylässämme, vaan että noilla schwenkdorfilaisilla on suurempi arvo! Mene, oljenpunojattaren Muckerl, sinähän et arkaile ja sinun tytölläsi voi jo olla jotain tekeillä. Pyydä häntä tulemaan tänne! Me olemme sinun puolellasi!"

Tämä tehtävä sopi varsin hyvin Muckerlille. Hänelle osotettu luottamus ja luvattu apu rohkaisivat hänen mieltään. Hän oli loukkaantunut ja ärtynyt siitä välinpitämättömästä tavasta, jolla Helena oli hänet hyljännyt ja jättänyt seisomaan yksin, vähääkään välittämättä siitä, oliko tämä Muckerlille mieluista vai ei. Hän tahtoi kerran julkisesti selittää oikeutensa tyttöön ja pakottaa tämän itsensä tunnustamaan, sillä sellaista ylpeyttä, jolla tyttö tähän asti oli kahdenkesken ollessa häntä kohdellut, ei hän suinkaan kehtaa täällä ihmisten nähden osottaa. Olkoon Helena sitten pari päivää tästä vihoissaan, mutta tietäköön myös, ettei hän ole se poika, joka mitä hyvänsä kärsii; se tuottaa hänelle kunniaa ja opettaa tytön taipuvaisemmaksi.

Hän astui siis anniskelutupaan ja sanoi: "Pian alkaa tanssi jälleen."

Muuan schwenkdorfilainen virkkoi yli olkansa: "Kiitän kauniisti ilmottamisesta. Ei ole tarvis pelätä että pois jäisimme".

"Teistä ei ole kysymystäkään. Jääkää minne tahdotte. Helena!"

Tyttö katsoi häneen ja näytti hyvin neuvottomalta. "Tule tänne!"

"Eipä hullumpaa", nauroi Toni. "Sinä pidät kai häntä koirana, jonka on juostava, kun sinä käsket?"

"Sinun kanssasi en puhu, Sternsteinin hovin poika", virkkoi Muckerl,

"Helena, tule kanssani pois täältä, kuuletko!"

"Niin, koska sinulla on noin ankara herra", ivaili Toni tytölle, "niin nouse vain nätisti ja riennä!"

Helena istui vihasta punaisena; hän pani ristiin kierretyt kätensä syliinsä ja jalkansa tuolin alle.

"Sinä näet ettei hän tahdo tulla", jatkoi Toni Muckerliin päin kääntyen, "mene siis etsimään toista, emme kaipaa sinun seuraasi."

"En mene ilman Helenaa."

"Hüblinger", huusi Toni eräälle vantteralle nuorukaiselle, "minusta näyttää ettei tuo löydä ovea; näytä hänelle tietä."

Leveäharteinen, roteva nuorukainen astui Muckerlin luo ja työnsi häntä hiukkasen; pieni pyhimyskuvaintekijä tästä kuitenkin horjahti. "Mene, ole viisas", hän sanoi Muckerlille, "joudu pian, ei sinua täällä tarvita."

"En mene", tiuskasi Muckerl.

"Noo, älä ole tuhma, poikaseni", sanoi Hüblinger sävyisästi. "Ethän tahtone että annan sulle jotain matkalle? Siinä voisi olla sulle liiaksi kantamista."

Kun Muckerl kuuli moniaan zwischenbühelilaisenkin yhtyvän schwenkdorfilaisten äänekkääseen nauruun, joutui hän raivoihinsa ja iski nyrkillään vastustajaansa rintaan. Hüblinger katseli vallan ällistyneenä huomatessaan hyvän tarkotuksensa näin huonosti palkituksi ja kohotti juuri oikeaa kättään hyvin hiljaa mutta taitavasti iskuun, kun Toni syöksyi väliin.

"Jätä hänet minun huostaani", huusi hän, "hän on minun miehiäni!"

Lyhyen taistelun jälkeen työnnettiin oljenpunojattaren Muckerl erääseen nurkkaan, jossa hän satutti selkänsä niin kovasti terävään pöydänreunaan, että hän ääneensä valittaen vaipui istumaan.

Silloin lennähti ovesta savinen viiniruukku, joka nähtävästi oli tähdätty Tonin päähän, mutta heitetty liian korkealle; se sinkosi vasten Hüblingerin poskea, joka seisoi siinä jäykkänä, mutta vain silmänräpäyksen ajan; sitten hän lähti kuin hullu pois tuvasta. Tämän olivat zwischenbüheliläiset edeltäpäin arvanneet; he hajaantuivat äkkiä ja muuan, joka ulkona oli piiloutunut oven taa, pani jalkansa takaa-ajajan eteen, niin että tämä suurella rymyllä kaatui maahan, ja sitten koettivat he häntä käsistä ja tukasta raahata tanssisaliin. Hüblinger, jonka mielessä heti kyti toivo että hänelle, ulkopuolella ollen, kai annettaisiin vähemmän "harhaiskuja" kuin vastustajainsa saadessa hänet sisään, alkoi kaikin voimin huutaa: "Auttakaa, auttakaa, auttakaahan toki, miehet!"

Schwenkdorfilaiset riensivät esiin ja tarttuivat häntä jalkoihin vetäen hänet takaisin. Alkoi kiivas sisään- ja ulosraastaminen. Milloin oli Hüblinger päineen ja käsivarsineen tanssisalissa, milloin säärineen, niin pitkät kuin olivatkin, anniskelutuvassa; keskiruumis oli sentään aina eteisessä. Äkkiä kokosivat zwischenbüheliläiset kaiken voimansa, mutta toisesta päästä äkätessään tuon äärimäisen voimankoettelun päästivät he nauraen irti; schwenkdorfilaiset peräytyivät ja laahasivat, tunkien tuvan keskelle saakka, muassaan pelastunutta, jonka kasvot tällöin viistivät lattiaa, kunnes he antoivat hänen raskaasti tömähtää käsistään.

Jättiläinen jäi hetkiseksi lepäämään molempien kyynärpäittensä ja polviensa varaan, pää murheellisesti painuksissa; hän mietti tapausta, joka oli hänelle niin ominainen, sitten nousi hän vaivoin ylös, vakuutti täksi kertaa saaneensa kyllikseen ja tuumi että toiset saisivat ratkaista asiansa ilman häntä. Hän hoippui erääseen nurkkaan ja jäi istumaan sinne pää käsien välissä.

Toiset olivat juuri myöntymäisillään ja hänen ystävällistä neuvoaan seuraten ryhtymäisillään toimittamaan asiansa selväksi ilman häntä, kun ravintolanisäntä riensi saapuville.

"Hansl! Hansl!" hän kirkui täyttä kurkkua. Mutta poikalurjuksesta ei näkynyt merkkiäkään, hän oli hiipinyt talon editse ja auttoi säikähtäneitä tyttöjä, jotka pakenivat ulos akkunoista laskeutumalla alas.

Odottamatta tuota veijaria syöksyi isäntä kiihtyneitten vierautensa joukkoon. "Alallanne!" komensi hän. "Sen sanon teille, pojat, että meillä ei saa tapella!"

"Älä sekaannu asioihimme", huudettiin hänelle vastaan.

Mahtavan näköisenä ojensi isäntä kätensä erästä kirkujaa kohden, mutta silloin tarttui tusina miehiä häneen kiinni ja hän lennähti ulos tuvasta niin että ovenpielet tärähtivät ja rappaus seinältä rapisi. Hän ei enää tullut näkyviin, jätti vieraat itse palvelemaan itseään ja toivoi vihaisen sielunsa syvyydestä, ettei kukaan tällöin olisi liian kitsas.