Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 5

VII

Jo moniaita kertoja oli Sepherl kylän ylipäästä alapäähän tullessaan etsinyt Helenaa tapaamatta häntä kotona.

Vanha Zinshoferin emäntä sanoi hänen menneen kuolleeseen metsään ja nauroi tuota tyttö hupakkoa, joka aina parin päivän perästä juoksi sinne polttopuita keräämään ja joka kerta yhden kelvollisen lastun ohella – toi kotiin sata madonsyömää. Mutta olihan kumminkin parempi, tuumi eukko, että hän teki jotakin, vaikkei siitä suunakaan kostunut, kuin että hän vetelehtisi työtönnä ja saisi päähänsä kaikenlaisia tuhmia ajatuksia.

Mutta eräänä päivänä päätti Sepherl taasen mennä tapaamaan toveriaan ja yllättää hänet joko kotimatkalla tai itse paikalla. Hän meni kuolleeseen metsään. Koko sillä pitkällä matkalla ei hän tavannut ketään, mutta juuri kun hän seisoi kuusikon edessä ja parhaillaan pisti molemmat kätensä torveksi suulleen ilmaistakseen äänekkäällä huudolla läsnäolonsa ja odotuspaikkansa, silloin ratisivat kuivat oksat metsikössä lähestyvistä askelista. Hän pudotti säikähdyksestä molemmat kätensä alas, nähdessään Sternsteinin Tonin kävelevän sieltä Helenan rinnalla. Nuorukainen pujahti tosin heti piiloon puiden runkojen taa, mutta se tapahtui liian myöhään; Sepherl oli nähnyt hänet.

Helena astui Sepherlin luo. "Hyvänen aika, oletko sinä täällä? Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää", vastasi puhuteltu lyhyesti. Helena tarttui tytön oikeaan käteen kävelläkseen hänen kanssaan käsikkäin, mutta kun Sepherl vastahakoisen näköisenä nykäisi itsensä irti, kysyi hän: "No, mitä nyt? mikä sinua vaivaa?"

"Sinä et ollut yksin!"

"Kuka sitten olisi ollut mukanani?"

"Sokeaksi sinun ei tarvitse minua luulla ja salata on hyvä pikkulapsilta. Näin ihan selvästi kartanonomistajan pojan Sternsteinista."

"Ja entäpä sitten, jos olikin? Voinko minä kieltää häneltä kulun tällä seudulla?"

"Siitä ei ole puhettakaan, mutta tänään ei ole ensi kerta, jolloin tapaat hänet täällä. Hän odottaa sinua täällä ja sinä saavut paikalle. Hävetä sinun pitäisi!"

"En tiedä minkä vuoksi. Ajatteletko minusta pahaa?"

"En tahdo juuri pahaa sinusta ajatella, mutta oikeana en voi pitää sitä, että sinä Muckerlin ohella pidät toisenkin seuraa."

"Varo sanojasi, että minä toisen kanssa seuraa pidän. Missä on todistus siihen? Etkä sinä muutoin ole minun tuomarikseni etkä hänen vartijakseen asetettu!"

"Uhmaileminen sopii oikein hyvin sellaisille, jotka tavataan huonoilta teiltä."

"Huonoilta teiltä?!" huusi Helena.

"Niin, huonoilta teiltä", kivahti Sepherl, "minä sanon huonoilta teiltä, koska ne vievät syrjään kunniallisuudesta ja rehellisyydestä. Kahdesta täytyy toki toisen olla petetty, eikö niin? Ja kuka se nyt on, se on helppo kysymys! Mitä sitte tahdot tuosta rikkaasta talonpojasta? Ehkä huvia, sillä vakavampaan ei se kuitenkaan voi viedä. Tämä on jo kyllin huonosti tehty naisihmiseltä eikä ole rehellistä sitä kohtaan, jolla on vakavat aikeet, sillä kunniallisesti voi kuulua vain yhdelle elämänsä aikana. Vai haluatko sinä niitä parittain ikiajoiksi?!"

"Huh! Ompa sulla suuta! En kuitenkaan voi loukkautua sanoistasi. Tiedänhän, että sitä kohtaan, jotka ovat useampain mieshenkilöiden suosiossa, pursuaa kateus teistä, joille tuo yksi ainokainen koko elämänajaksi ei konsanaan tahdo ilmestyä! Ylipäänsä en ymmärrä miten sinä tuosta niin voit kiehua! Voihan sinulle olla hyväkin että rikon välini Muckerlin kanssa, kenties sinä sitten pääset vetämään hänen kanssaan yhtä köyttä."

"Minä sanon sinulle", huusi Sepherl vihasta hehkuen, "sanon sinulle että sinä et ensinkään ole hänen arvoisensa, sinä räähkä letukka! Ja sen saat kans tietää, että minä en enää milloinkaan seurustele sinun kanssasi." Hän juoksi moniaita askeleita poispäin.

"Mene hiiteen, jos haluat! Mikä sinä sitten luulet olevasi, että minun täytyisi pitää sinun ystävyyttäsi armona?!"

Vaieten juoksivat kumpikin tietä pitkin, perätysten.

Helena puri huuliaan. Hetkisen kuluttua hän huusi: "Sepherl, kuule!"

"Mikä hätänä?" kysyi Sepherl pysähtymättä ja päätään kääntämättä.

"Ethän kuitenkaan puhune tämänpäiväisestä tapahtumasta muille ihmisille? Sano, ethän?"

"Ellei minulta siitä kysellä, niin en puhu!" kuului kuiva vastaus.

Mutta Sepherliltä kyseltiin vallan pian. Hänen ja Helenan välinen kylmyys pisti ensiksi vanhan Matznerin Reslin silmään ja tämä toi havaintonsa oljenpunojattaren tietoon, joka ilmotti siitä Muckerlille ja lopuksi teki hyvin painavan kysymyksen: salliko hän kaiken sen päälle, mitä jo oli antanut itselleen tapahtua, vielä tuonkin tulla?

Muckerl selitti niin päättäväisesti kuin suinkin kykeni, ettei hän ollut asiaa miettinyt ja että hän aikoi puhella siitä tytön kanssa niinkuin asia vaatii. Hän lähtikin jo samana iltana kävelemään kuolleeseen metsään päin; mutta kun metsikkö tuli näkyviin, ei hän tullutkaan sinne menneeksi. Arkailiko hän Tonin tapaamista vai pelkäsikö hän näin äkkitapaamalla kenties näkevänsä enemmän kuin hänelle saattoi olla mieluista? Siitä hän ei tehnyt tiliä itselleen, arveli vain, että oikeastaanhan hänellä olikin puhuttavaa yksistään tytölle. Hän istuutui lähellä metsää olevalle pienelle kivikasalle odottelemaan Helenaa palaavaksi. Kun hän vihdoin huomasi hänen tulevan, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.

Kun Muckerl jäi seisomaan Helenan eteen, otti tämä vieläkin yhden askeleen häntä kohden ja seisoi niin lähellä, että hänen olisi pitänyt katsoa ylös nähdäkseen tytön silmät; mutta Muckerl ei kohottanut päätään, vaan sanoi hiljaa:

"Minulla olisi puhumista sinulle."

"No puhu!"

"Minä tiedän mistä sinä olet tulossa."

"Ei se ole mikään konsti. Jokainen tietää mistä tämä tie tulee."

"Tarkotan, että minä tiedän kenen luota sinä tulet, kenen kanssa olit."

"No kenen?"

"Sternsteinin pojan kanssa sinä siellä kuljeksit."

"Entäs sitte?"

"Sitä minä en aio kärsiä!"

"Ikäänkuin sinä ylipäänsä siitä välittäisit! Etpä tietenkään!"

"Mitä sanot?" kysyi pieni mies kiihtyneellä äänellä, harmistuneena tytön lyhyistä vastauksista. "Mitä sanot? Ettenkö minä siitä välittäisi? Minäkö?! Enkö ollut kuin pilvistä pudonnut, kun äitini otti asian puheeksi?!"

"Vai siten – äitisi kiihottaa sinua siis minua vastaan? Hyvä että tiedän."

"Älä sinä puhu mitään äidistäni, sillä et pääse mihinkään. Äitini on kunniallinen vaimo – "

"Olkoon vaikka kymmenen kertaa kunniallisempi", huusi Helena, "sen vuoksi en minä silti ole mikään huono ihminen! Koko kylässä on tuskin ainoatakaan, jonka olisin kuullut syyttävän minua huonoksi!"

"Niinkö? Ja osottaako se kunniallisuutta ja rehellisyyttä ja kunnollisuutta, että sinä seurustelet toisen kanssa?"

"Kun seurustelin – minä sanon kun – niin seurustelin vain yhden kanssa. Mistään toisesta en tiedä mitään!"

"Mistään toisesta et tiedä mitään? Kuka minä sitten olisin, kun en kerran ole se yksi, jonka kanssa sinun on pidettävä seuraa?"

"Jonka kanssa minun on pidettävä seuraa? Kuulehan Muckerl, nyt minä huomaan hyvin, että oikein tahdot olla mustankipeä, ja siihen ei sinulla kuitenkaan ole mitään oikeutta."

"Enkö ole sinun armaasi?"

"Olit ehkä, saatat olla vieläkin, tai et ole milloinkaan ollut. Armaaksi sanoo ajurikin ravintolan tarjoilijatarta, ja sinne hän joka pyhäpäivä vaeltaa. Armaasta paljo puhutaan, mutta se ei merkitse mitään."

"Ja sinä puhut kanssa nyt vain senvuoksi, kun et tiedä mitä sanoisit! Alusta pitäen en ole tarkottanut muuta kuin että tulisit vaimokseni ja sinun käytöksestäsi päättäen olen kuvitellut että olet siihen myöntyväinen; ja minä en usko, ettet sinä olisi ensinkään käsittänyt kosiskelemistani tai että olisit sen ymmärtänyt toisin, sillä jokainen tyttö on jo ennen sitä aikaa, jolloin hän vetää ensimäisen kengän itse jalkaansa, siksi viisas että sellaiset asiat tuntee. Ja jos luulet ettei koko kylässä ole ainoatakaan, joka sanoisi sinua huonoksi, niin erehdyt! Yhdestä ainoasta koko kylä tosin vähät välittää, ja millä kannalla asia meidän kahden kesken on, se ei myöskään saata sinua pahaan huutoon; mutta huonosti sinä kuitenkin siitä huolimatta menettelet minua kohtaan, kun selkäni takana palkitset minun rehellisen tarkotukseni niin huonosti!"

"Tuki nyt suusi ja avaa korvasi, jotta ilmotan sulle missä suhteessa oikeastaan olemme toisiimme. Siitä että tulisin vaimoksesi ei meidän kesken, jos oikein tahdot muistella, ole ollut milloinkaan puhetta! Lahjoja olet minulle antanut ja kutsunut minua teille, siinä kaikki! Sen olet tehnyt vapaaehtoisesti, kerjännyt en ole sulta niin mitään, enkä tunkeutunut teidän tiellenne. Etten ole lahjotettuja vaatekappaleita hylkinyt enkä hyviä paloja pöytänne ääressä pilkkana pitänyt, senkin voi lukea minulle pahaksi vain se, joka ei ole nähnyt minun alastomana ja nälkäisenä juoksentelevan täällä ympäriinsä. Mutta siitäkö syystä en saisi olla sulle tyly? Koira ei murise sille, joka sitä silittelee ja ruokkii. Olisihan minun pitänyt ajatella ettet yksinomaan tarkottanut tehdä minulle hyvää työtä, mutta en minä voinut sitä muuksikaan ottaa, sillä tähän päivään saakka olet antanut minun mitään kysymättä kuljeskella kanssasi. Jos sinua nyt kaduttaa lahjottelemisesi, niin lähetän sulle takaisin mitä niistä vielä on hallussani, mutta siihen en anna sinulle oikeutta että minulle kiivastelet ja pidät tutkintoa kanssani! Sillä kannalla asia meidän kesken on, ja nyt se on selvä."

Muckerl alkoi kynsiä korvallistaan. "Lahjojani en ota milloinkaan takaisin", sopersi hän, "ja mitä kyselyyn tulee, niin olen sen jättänyt tekemättä vain siksi että olen luullut kaiken kuitenkin itsestään käyvän selväksi. Mutta jos tahdot kysymystäni kuulla, niin voin sen tehdä vaikka paikalla."

"Kaiken sen jälkeen mitä jo olet puhunut tänään en tahdo kuunnella enää mitään. Kulunee jokseenkin pitkä aika ennenkuin unohdan sanasi – jos se muuten koskaan unohtuu!"

"Mutta kuule nyt, Helena, – enhän minä tarkottanut pahaa! – Mutta mene vain – ethän kuitenkaan ole vihoissasi?"

"Muistaen hyvyytesi minua kohtaan tahdon sanoa sinulle jotakin. Jos sinun sopii seurustella minun kanssani samoin kuin tähänkin asti, eikä toisin, kuten ennen olen sulle selittänyt, niin tahdon edelleenkin koettaa tulla toimeen kanssasi ja antaa anteeksi tyhmän kiivastumisesi."

"Anna mulle kätesi sen vahvistukseksi!"

"Tuoss' on."

"Kas niin – mutta lupaatko myös ettet ole väleissä kenenkään toisen kanssa?"

Helena veti kätensä takaisin. "Tyydyt kai siihen, kun sanon etten ole kenenkään kanssa toisella tavalla kuin sinunkaan!"

"No, älä suutu! Tulen vallan onnettomaksi jos tiedän että olet suutuksissasi minulle. Tule nyt vain pian taas hyväksi minulle, jotta saan kysyä sinulta sitä mitä mielelläni kuulisin."

"Äläkä sinäkään vaan enää kiivastu, vaikkapa tulisi puhe kunniallisesta vaimostakin, jommoinen äitisi on! Kun sialla ei ole korvaa, niin ei koira siihen tartu, ja kun juorulla ei ole mitään perustusta, niin sille haetaan turhaan tukea."

Muckerl alkoi nyt puolustella äitiään. Tämä oli ainoastaan huolehtiessaan pojastaan pitänyt valheellista huhua totena; pohjaltaan ei hän siis ollut tarkottanut kenellekään pahaa, ei Helenallekaan, jolle hän aina siihen saakka kun nuo ilkeät juorut saattoivat hänet pois suunniltaan oli suonut kaikkea hyvää ja jälleen oli suova, kun nyt kaikki juorut osottautuvat perättömiksi. Mutta tytön itsepintaisesta vaikenemisesta ja uhmailevasta muodosta yhä enemmän ja enemmän kiivastuen johtui Muckerl vähitellen siihen, että kiitteli äitiään tästä huolenpidosta yhä vähemmän, lopulta havaiten vallan kohtuuttomaksi, että tämä ylipäänsä oli sekaantunut asiaan. Ja kun hän erosi tytöstä tämän majan ovella, oli hän kovasti vihoissaan vanhalle rouvalle.

Oljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi harmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen selville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua Helenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse kotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei Muckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä tarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin tulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo ensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin häät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa pahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta loitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento – ja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa, vaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.

* * * * *

Zwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä Coloman, on "myöhäinen pyhimys": hänen päivänsä sattuu lokakuun kolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla useimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat pyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella niityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa, varusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka tahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja asuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti haltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli itseään "alhaisemmille" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää eikä liian kallista; häneen liittyi parvi "suuria isäntiä" läheltä ja kaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan koettanut pyrkiä hänen rinnalleen.

Mutta muutamat heidän joukossaan eivät ainoastaan pitäneet tätä menettelyä liian hirvittävänä, vaan kieltäytyivät yleensä vaatimattomimmallakaan tavalla loistamasta Sternsteinin hovin isännän rinnalla, pitivät paljon hauskempana ja hyödyllisempänä pysytellä hänestä kokonaan erossa ja huolehtivat vain, kuten sellaisen isännän vieraiden sopi, siitä että "kaikki kävi asianmukaisesti."

Heidän joukossaan oli yksi, jonka vaatimattomuus oli melkein itsekieltäymyksen hyveeseen verrattava, kun ajatteli, että juuri hän olisi voinut kurottaa yhtä syvälle säkkiin kuin sternsteiniläinenkin ja yhtä vähän pelätä vetävänsä sormensa tyhjinä takaisin. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, laihat posket ja syvistä kuopista leimuavat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat tummat silmät, joiden välistä terävänä pisti esiin kyömynenä. Huulensa hän piti yhteen puristettuina; kun hän ne avasi ja puhui, niin näytti siltä kuin olisi hän koetellut ennen kaikkea miltä puhe maistuu. Juhlapuku, joka oli hänen yllään, näytti epäsiistiltä. Hänen nimensä oli Olutjuusto-Martel. Martin oli nimittäin hänen ristimänimensä ja toisesta sai hän kiittää sitä tosin hyvää ja ekonomista tapaa, että jaksoi olla tuntikausia kestävissä juomingeissa loppuun asti, vain yksi lasillinen olutta ja juustopala edessään; mutta tällä kerralla, jolloin oli annettava kaikki kunnia sille mitä Sternsteinin isäntä antoi kantaa pöydälle, täytti hän vierasvelvollisuutensa sellaisessa mitassa, että pöydässä useamman kerran tuli kuuluviin arka huomautus: "No, Olutjuusto-Martel, mihin sinä syöt ja juot kaiken tuon?" Tämän kuultuaan kohotti hän katseensa lautasestaan, posket pullottavina ja hymyillen sellaisen miehen ylemmyydellä, jonka on onnistunut äkkiä paljastaa joku kaunis, tähän saakka huomaamattomaksi jäänyt piirre luonteessaan.

Olutjuusto-Martel ei ollut ilman seuraa lähtenyt Zwischenbühelin kirkkojuhlille Schwenkdorfista, jossa hän asusti; hän oli tuonut muassaan ainoan lapsensa, noin kaksikymmenvuotiaan Salin, joka nyt Sternsteinin Tonin kanssa istui ulkona ravintolan puutarhassa.

Tyttö oli venähtänyt aika pitkäksi, niin että hän huolimatta jonkinmoisesta täyteläisyydestä näytti hieman luisevalta; mustanruskea paksu tukka, tuuheat kaarevat kulmakarvat ja kyömynenä – onneksi vain heikot jäljennökset siitä mitä isällä oli – antoivat hänen soikeille kasvoilleen tahdonlujuuden ilmeen, jonka kuitenkin hänen tummien, epämääräisen haaveellisten, siniloisteisten silmiensä melkein arka katse jälleen hävitti. Rosalie ei näyttänyt tottuneelta liikkumaan iloisten ihmisten parissa, ja hän katseli heidän meluavan lystikästä oloaan samalla pelokkaasti ja uteliaasti; hän ei näyttänyt tietävän mitä kunnioitusta hän rikkaana talontyttärenä saattoi vaatia tanssittajansa puolelta eikä sitäkään mitä huomaavaisuutta köyhinkin tyttö sellaisessa tapauksessa pyysi; vaieten istui hän niukkasanaisen nuorukaisen rinnalla, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Emmekö mekin kerran pyörähdä ympäri" tai täytti hänen lasinsa ja kukkuroi hänen lautasensa leivoksilla, niin hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla. Hän ajatteli kai että oli varsin miehekästä puuttua niin vähän kuin suinkin puheisiin naisväen kanssa.

Sternsteinin Toni tosin ihmetteli ettei Olutjuusto-Martelin Sali pannut pahakseen, kun hän istui tytön vieressä niin jörönä ja umpimielisenä, mutta sisimmässään hän oli siitä mielissään; hän koetti vain niin salata huonon tuulensa, ettei kukaan pääsisi sen syistä selville. Hän tekeytyi maailman välinpitämättömimmäksi ihmiseksi tarkatessaan herkeämättä Helenaa, kun tämä puunleikkaajan kanssa jutellen käveli ruohikon poikki tai tuon kömpelön pojannappulan käsivarsilla pyörähteli tanssissa, jolloin tämä saattoi heilauttaa hänet ympärikin tai nostaa ilmaan; mutta jos tyttö kokonaan katosi ihmistungokseen, niin ettei häntä enää voinut nähdä, silloin valtasi Tonin levottomuus, ja hän kurotti kaulaansa, väänteli itseään tuolilla, nousipa kerran toisensa perään ylöskin.

Nyt alkoivat jälleen torvet rämistä, rummut päristä ja klarinetit kajahdella. Parit astuivat esille tanssia varten; oljenpunojattaren Muckerl oli tällä kertaa pyytänyt Matznerin Reslin. Helena tuleskeli hitaasti niityn poikki aidan luo saakka, joka oli niityn ja puutarhan välissä; hän loi silmäyksen väkijoukkoon, kääntyi sitten poispäin, nojasi selkäänsä aidaksiin ja piti täyteläistä käsivarttaan aidanseivästä vasten. Hän käänsi kasvonsa tanssiviin päin.

Toni nousi ylös, viittasi kädellään sivullaan istuvalle tytölle ja sanoi: "Pysy vain siinä, minä teen pienen kierroksen". Hän meni aidan luo ja jäi seisomaan kaksi askelta Helenaa taammaksi. "Leena", huusi hän puoliääneen.

Tuskin huomattavasti liikauttaen päätään osotti tyttö kuulevansa.

"Pyydän sinua", jatkoi nuorukainen, "katsomaan minkä hellän jumalanäidin ne ovat asettaneet tuonne minun vierelleni."

Tyttö tarttui veikistellen esiliinaansa ja kohotti sen kasvoilleen peittääkseen sillä toisen kätensä, jonka hän asetti suulleen. "Se on hyvä, erotukseksi muista", kuiskasi hän.

"Jos sinun puolipyhimyksesi asetettaisiin hänen syliinsä, niin olisi pitkäperjantai-kuva valmis; katuvaisiin parannuksenteko-ajatuksiin nuo kaksi kannustavat."

Helena nauraa hihitti esiliinaansa.

"Vielä yksi asia, Leena. Tule huomenna!"

"Tokko päässen."

"Asia ei ole mikään turhanpäiväinen".

"Sittepähän nähdään."

"Jumalan haltuun."

Tyttö taivutti päätään nuorukaisen poistuessa ja astui sitten yhtä hitaasti kuin oli tullutkin takaisin tanssipaikalle.

Saapuessaan ravintolapöydän luo näki Toni kaksi olentoa, paksun ja hoikan, isänsä ja Olutjuusto-Martelin, ilmestyvän eteiseen ja kääntyvän puutarhaan päin; heti tarjosi hän käsivartensa Salille. "Hypätäänpäs taasen kerran ympäri", huusi hän ja veti tytön kiireesti mukaansa; vanhusten astuessa puutarhan alapäähän riensivät nuoret juuri sen yläpäästä ulos.

Olutjuusto-Martel osotti paria luisevalla kädellään. "Katsohan kuinka suloisesti tyttö astelee hänen rinnallaan", myhäili vanhus. "Minä luulen että Sali taitaa pitää pojasta".

"Eipä ihmekään, ompa kaunis poikakin", virkkoi Sternsteinin isäntä.

"No, ei tyttökään juuri niin pahalta näytä että hän olisi pojalle vastenmielinen!"

"Kaukana siitä."

"Siis toimitamme heidät kerran yhteen, kuten jo aikoja sitten olemme sopineet!"

"Onhan vielä aikaa."

"Aikaa! On aikaa! Sinulla on aikaa! Tyttö on naimaijässä, tiemmä, miksi hänen pitäisi kuluttaa kaunein aikansa hukkaan ja tulla liian vanhaksi, ikäänkuin hän olisi mikäkin köyhä orpolapsi, joka ei toisi taloon muuta kuin paikatun nutun yllään!?"

"Tiedänhän minä mitä tyttäresi taloon tuo; tosin siitä on jo jonkunverran aikaa kulunut, kun kerroit sen minulle, mutta en ole sitä vielä unohtanut."

"Hyvä toki, että olet pannut sen mieleesi. Mitä tarjoan, sen tarjoan ja siitä voin heti paikalla antaa sanani; mutta älä sinä viivyttele omaasi ijankaikkisesti. Kun kovin kauan asiaa pohtii, muuttuukin se lopulta vallan toiseksi!"

"Sitä en pelkää. Tunnen sinut siksi hyvin. Sinä olet edullisessa asemassa. Sinä olet markalle kateellinen sen sadasta pennistä. Kaikilla niillä, joita sinä voit pitää minun veroisinani, on kellä pelkkiä tyttäriä, kellä kaksi tai useampia poikia, joiden kesken koko omaisuus kerran tulee jaettavaksi. Onko laskuni oikein?"

"Tietysti se on oikein! Tietysti se on oikein. Mutta ajatteleppas, voisiko enää parempaa tilaisuutta sattua kuin ensi kevät, jolloin poikasi pääsee vapaaksi sotapalveluksesta, niin että samalla kertaa saamme hänet irti kasarmista ja teemme hänestä talon isännän?! Kyllä minä saan hänet sotaväestä pois, heitä se vain minun huolekseni; minä tiedän siihen useamman kuin yhden keinon, sinun tarvitsee vain ottaa kustannukset vastataksesi."

"Sen kyllä tiedän ettet sinä niitä suorita, ja sinä tiedät minut mieheksi, joka ei surkeile hökkeliä, kunhan vaan ei talo mene! Mutta kohtuutonta se on, että minun kartanon lisäksi pitäisi panna likoon suuret summat saadakseni herran sijalleni."

"No sinäpä vasta olet tyytymätön ja kuitenkin olet saanut yllinkyllin nauttia tämän maailman tavarasta! Jos minulla olisi poika, niin olisin jo aikoja sitten heittäynyt lepoon."

"Mutta sinulla kun ei ole, ja kun annat tyttäresi talosta pois, olet sitä vapaampi herra siinä! Se on tärkeä kauppa meidän kesken ja vaatii harkitsemista ja punnitsemista, jotta ei jompikumpi katuisi; aikaa tarvitaan. Siksipä en salli itseäni pakottaa. Nyt on tarpeeksi puhuttu tästä, katsotaan nyt vähän tanssiakin."

"Oikein, oikein, katsotaan vain. – Mutta pakottaakseni en ole puheisiin ryhtynyt, kuten luulet. En tahtonut sinua ahdistaa."

"Sekö sinua sitte paljonkaan auttaisi, sinä nälkiintynyt kitupiikki", mutisi Sternsteinin isäntä kävellessään edellä puutarhasta ulos.

"Sinut minä vielä kerran saan kärryihini, sinä ylensyönyt tuhlari", murisi Olutjuusto-Martel astuen perässä.

* * * * *

Kun Helena seuraavana aamupäivänä meni kuolleeseen metsään, ajeli kylmä viima raskaita, harmaita pilviä. Alkoi vihmoa lunta. Yhdessä hetkessä näytti koko taivaan ja maan väli olevan yksistään noiden ristiin rastiin leijaavain ja sinkoilevain valkoisten hiutaleitten täyttämä. Tätä kesti muutamia minuutteja; sitten ilma yhtäkkiä jälleen selkeni; hieno, pehmeä lumipeite tiellä ehkäisi askeleiden kaiun ja ympäristössä vallinnut hiljaisuus tuntui nyt vielä huomattavammalta kuin ennen.

Tyttö veti väristen liinansa tiukemmalle. Sillä lyhyellä taipaleella, mikä hänellä vielä oli jälellä matkansa päämäärään, tuli Toni häntä vastaan.

Poika ojensi kätensä tervehtiäkseen. "En ole voinut kauempaa pysytellä metsässä", sanoi hän, "pitihän minun toki tulla katsomaan saapuisitko näin pahalla ilmalla. Kiitän sinua siitä ettet jättänyt tulematta. Olisi liian epäystävällistä jos pidättäisin sinua kauan; olen toimittava asian lyhyesti. Kolkko vuodenaika on ovella ja kohta emme enää milloinkaan voi tavata toisiamme ulkosalla; mutta että koko pitkänä talvena näkisimme toisiamme vain etäältä ja olisimme kuin vieraat, ilman tuttavallista kanssakäymistä, siihen en voi suostua etkä sinäkään voine sitä vaatia."

Helena katseli eteensä maahan ja kohautti olkapäitään. "Minkä sille mahtaa?" sanoi hän hiljaa.

"Sen sanon sinulle. Äitisihän kuuluu olevan järkevä nainen, joka käsittää asiat, eikä sellainen kuin muut, jotka vanhoina eivät milloinkaan voi muistaa itsekin kerran olleensa nuoria ja jotka eivät suo rakastavaisille yhtäkään iloista hetkeä, vaan pitävät kaiken syntinä ja häpeänä! Isäni mielestä taasen on kaikki tuo hullutusta ja häneltä kai minun on pidettävä asiamme salassa kunnes kerran sopiva hetki koittaa; sillä jos hän ennemmin pääsisi perille asiasta, voisi meiltä koko homma mennä hukkaan. Mutta äidiltäsi en aio peitellä rehellistä tarkotustani; hänelle voisit varmaankin uskoa kaikki keskinäiset välimme, ja mitäpä hänellä tästä puoleen onkaan asiaa vastaan, kun vähäväliä pistäyn luoksenne juttelemaan? Siellä olemme paljon turvallisempia kuin ulkosalla. Teidän majastanne varmaan ei minua kukaan etsi".

"Mutta mitä sinä ajatteletkaan", virkkoi tyttö nyrpeänä. "Häpeäisinhän vallan kuollakseni jos minun pitäisi se hänelle tunnustaa! Mitä hän silloin ajattelisi minusta, joka tähän asti olen hänelle uskotellut ettei minua voi kukaan miellytellä ja että sallin oljenpunojattaren Muckerlin vain armosta pyöriä kintereilläni?"

"Mitä hän ajattelisi, niinkö? Että sinä sellaisen ihmisen selän takana, jota et voi rakastaa, etsit itsellesi rakkaampaa, kuten äitisi ehkä itse kerran on tehnyt – sitä hän ajattelisi. Eihän äidilläsi sitten olisi tietoa omasta edustaan eikä ollenkaan sydäntä sinua kohtaan, ellei hän mieluummin näkisi sinun istuvan emäntänä ylhäällä Sternsteinin kartanossa kuin alhaalla pyhänkuvaintekijän vaimona!"

"Rakas Tonini, siihenpä onkin vielä aikaa!"

"Emme saa tehdä aikaa pitkäksi; juuri senkin vuoksi meidän täytyy nähdä toisiamme useammin ja jutella keskenämme. Niin menee sitten aika ja tilaisuus tulee ja vie kerran, ennenkuin aavistammekaan ja ilman apuamme, asian oikeaan päätökseen."

"Ilman apuammeko? Sitä en sentään luule."

"En minäkään sitä sillä tavoin, että jättäisin kaikki pelkän sattuman varaan. Turhaanhan Herra Jumala antaisi siunauksensa pelloille, jos talonpoika ei tekisi kylvöä ollenkaan. Jokaisen meistä on tehtävä osansa, se on selvää. Kun minun vuoroni tulee, niin olen valmis; nyt on sinun vuorosi: puhu äitisi kanssa, muuta neuvoa meillä ei ole."

"Minä puhun. Milloin sinä tulet?"

"Ylihuomenna, hämärän korvissa."

"Hyvä." Helena ojensi Tonille kätensä jäähyväisiksi. Tämä pidätti tyttöä kädestä. "Mutta lupaathan, että äitisi jo silloin on selvinnyt ensi ihmetyksestään, niin ettei hän nosta minkäänlaista melua ja hälinää minun tullessani sinne?"

"Äitini ei yleensä ihmettele juuri mitään."

"Koska hän on järkevä vaimo."

"Ompa kylläkin, asioissa, joissa sinä et ensinkään tarvitse järkeä."

"Oo, mitä puhut", huokasi nuorukainen murheellisena, "minusta näyttää aivan siltä kuin olisitte joutuneet riitaan."

"Sellaista sattuu usein, mutta älä huolehdi. Vaikka harvoin teenkin niinkuin hän tahtoo, niin tekee hän kuitenkin enimmäkseen niinkuin minä tahdon. Tule vain. Huh! kuinka on kylmä, pitääpä mennä kotiin. Jumalan haltuun, Toni."

Hän juoksi pois ja poika katseli häntä kurkistellen niin kauan kuin vielä saattoi nähdä kaistaleenkin hänen puvustaan liehuvan tuulessa.

Viimeisestä majasta oli valo sammunut. Vanha Zinshoferin emäntä makasi unen helmoissa, mutta Helena sipsutteli hänen vuoteensa luo ja istui sen laidalle äidin jalkoihin.

"Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle."

"Pitääkö sinun se vielä tänään sanoa?" murahti vanhus.

"Koska minulla juuri nyt on rohkeutta siihen, niin en voisi lykätä sitä toistaiseksi."

"Taitaapa se olla kaunista, kun oikein rohkeutta tarvitaan sen sanomiseen!"

"Sittepähän kuulet."

"No, tee se sitten pian; älä keskeytä untani tuhmuuksillasi."

"Ylihuomenna hämärissä saamme vieraita."

"Ketä?"

"Sternsteinin Tonin."

"Sternsteinin Tonin? Mitä se meistä tahtoo?"

Tyttö nauraa hihitti hämillään ja hypisteli vuoteen peitettä. "Mitä saatatkaan kysyä… pitäähän se minusta."

"Ooho! – sepä tosiaan on uusinta! Mutta jos luulet minun levollisena sitä katselevan ja pelkäävän näyttää nuorukaiselle ovea, koska hän on Sternsteinin isännän poika, ja niin vähän sekaantuvan asiaan kuin oljenpunojattaren Muckerlin vuoksi olen sekaantunut, niin siinä erehdyt! Mitävarten sinä oikeastaan, tyhmyri, siitä minulle kerrot? Neuvostani et kuitenkaan välitä hatuistakaan, sitä et ole milloinkaan kysynyt, olet aina vain tehnyt oman pääsi mukaan; ja niin voit tehdä nytkin, jos lyhytaikainen rakkaussuhde on sinulle niin tärkeä, mutta älä vain julista sitä ihmisille. Minun näkyvissäni en anna kanan leikitellä kahden kukon kanssa, niin että sinä myöhemmin, kun jäät maailmaan ilman minua, pian voisit ihmisille kertoa syyn olleen minussa? Empä niinkään!"

"Luulen kuitenkin olevani järkevämpi kuin äiti otaksuukaan. Sinä kiität Jumalaa, jos siihen jyväkuormaan, jonka päällä minä tulen istumaan, sovitan sinunkin satosi! Jos hän tahtoo minut, niin saa hän minut vain Sternsteinin emännäksi, ja sen hän tahtoo."

"Sinä narri, luotatko sinä sellaisiin puheisiin?"

"Ei se olekaan puhetta, se on kirjallisesti vahvistettu."

"Kirjallisestiko?!" Vanhus nousi yhtäkkiä istualleen vuoteellaan. "Sanoitko kirjallisesti? Herra Jumala, ei suinkaan! Se täytyy sinun minulle näyttää ennenkuin uskon! Ota nyt pian tulta!"

Kynttilä sytytettiin. Molemmat naiset istuivat toistensa viereen pöydän ääreen; vanhuksen rystyinen käsi oli tytön olalla ja niin he yhdessä tavailivat kirjelmää. Sitten täytyi tytön kertoa, millä tavoin hän oli tutustunut nuorukaiseen.

Zinshoferin emäntä löi tuon tuostakin kätensä yhteen ihmettelystä. "Mutta, mutta, oletpa sinä sentään aika pyydystelijä", huudahti hän, "sitä en olisi milloinkaan sinusta luullut!"

Nyt ilmotti Helena äidilleen sovitun, että asia "sopivaan tilaisuuteen" asti pidetään salassa Tonin isältä, ja kehotti varovaisuuteen.

"Ennen puren kieleni poikki ennenkuin lausun ajattelemattoman sanan, siihen voitte luottaa", vakuutteli vanhus. "Voit yleensä joka asiassa turvautua minuun, olethan minun hyvä, järkevä lapseni!" Hän silitteli hellästi tytön täyteläistä niskaa, sitten jatkaen: "Oikein täytyy nauraakseni, kun kuvittelen mielessäni miltä aikanaan oljenpunojattaren ja hänen poikansa naamat näyttävät! Me emme koskaan ole olleet ystäviä ja minä olen mielissäni, että he tästäpuoleen täynnä myrkkyä ja kateutta saavat katsella ulos pyrähtänyttä lintua, kun se istuu siellä uudessa pesässään ylhäällä Sternsteinin kartanossa."

Ja nyt alkoivat molemmat innokkaasti jutella, luettelivat "pesän" ihanuuksia, suunnittelivat millaiseksi sen järjestäisivät itselleen eivätkä väsyneet siihen ennenkuin aamuhämärissä; silloin sammui kynttilän pätkä ja he istuivat puolihämärässä päivänvalossa.

* * * * *

Talvi tuli kaikessa ankaruudessaan.

Kun jäätynyt maa kumisee anturan alla, niin tarvitsee salateitä kulkevan vain astella hiljemmin, jotta ei herättäisi huomiota; yhtenä haittana on siinä tapauksessa kumminkin lumi, sillä se säilyttää askeleet kaikkine kengännaulanjälkineen ja ilmaisee mistä ne tulivat ja mihin ne menivät.