Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 14

"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma", keskeytti Helena hänen puheensa, "antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta. Mutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua. Tuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on siihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen viisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta kun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin tyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin, kolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta tarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään ja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja häpeällinen otaksuminen!"

Toni pudisti päätään. "Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista. Mitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun hiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle vahingoksi; vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee pilkanalaiseksi, kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa."

"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä aidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi ajatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle pahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua kuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös pidettävä mielessäsi sanani!"

"En pidä", virkkoi Toni hiljaa, mutta päättävästi.

"Mitä?" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. "Oikein väkipakollako tekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?"

"En voi."

"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten jo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä, velvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun kunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä kaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!"

"Tee se."

"Hyi!"

"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään kunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa tulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä minussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on maksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää minua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan. Viikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas olen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi. Herra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!"

Vanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti takaoven kautta tuvasta ulos.

Helenan silmät olivat olleet maahan luotuina. Nyt katsahti hän ylös.

"Mitä sinä sitten tarkotat valittavalla puheellasi?"

"Mitäkö tarkotan?" Toni naurahti katkerasti. "Kysy piestyltä koiralta minkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain silloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa. Minä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; – jospa sinä vain olisit odottanut minua!"

"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö minun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten kaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä, tietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa tavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se jättää säkkinsä!"

"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin olisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt, kolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä kotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä minulle kelpaa."

"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on kärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta on kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan luule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa vaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista hupsutuksista!"

"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain silloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä lastakin, – "

"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen verran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen suvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole mitään isää."

"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen saadakin. – "

"Sinulle on kai veri noussut päähän?"

"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun emäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet luokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja hyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule."

"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla taivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään syytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta sinun ikäisesi."

"Ei hänkään elä ijankaikkisesti!"

"Toni! – Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle, että kuuntelen sellaista!"

Toni pidätti häntä kädestä. "Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei voi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi, muutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän sallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat ihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti, Leena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, – sinun edestäsi otan jokaisen synnin päälleni, – sinua edestäsi, vaikka kaikkein kauheimmatkin! – sinun edestäsi – Leena – "

Helena työnsi hänet voimakkaasti pois luotaan ja riensi ulos.

Kun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui isäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.

* * * * *

Kuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.

Ne olivat sekavia unia.

—

Hän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka oli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista mielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden joukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat hänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut nähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja vanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen ja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja kutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi harmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!

Sitten juoksi hän ihmisten välitse, – he muodostivat kapean käytävän, – suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita ylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei ainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta välkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja melkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan kahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä, soittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien joukossa ja tanssi mukana ja lauloi.

—

Siihen hän heräsi.

Kaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä; mies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin omituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena unissaan koettanut laulaa.

Syvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti nukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua alkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.

Kirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat akkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.

Kaksi, juuri kaksi niitä oli.

Helena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän saattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo tuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.

"Kuinkas kauan tauti tulee kestämään."

Vaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle, jos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin sanoneen.

Isännällä on kuuma veri.

Jos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan kotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja – Tee se, kuiskasi ääni Helenan sisimmässä.

Siitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, – Tee se, kuiskasi ääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut vallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.

Herra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? – Hupsutuksia! – Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! – Jäisihän kuitenkin toinen – Ei hänkään elä ijankaikkisesti. – "Ei elä ijankaikkisesti", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita hänelle lausuttiin.

Sitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti arasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti peitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään tyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: "Mielettömyyttä! Ikuisesti ei kukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?"

Se nähdään! kuiskasi ääni hänen sisässään.

Kylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas kuten kuumeen kourissa.

Se nähdään! kaikui aivan hänen korvaansa, ikäänkuin ulkoapäin.

Tällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan olevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.

Vaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi hänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin tunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn väliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi ikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin, sihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se – tee se – tee se – se nähdään – se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen, hän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa ja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä huumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se – tee se – tee se – se nähdään – se nähdään!

Silloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan makuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää muuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät suonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta itseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten ruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi rukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä ajattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä ja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni ikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli häntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi ja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja nukahti.

Siitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti hän ylös.

"Jeesuksen nimessä", sanoi mies, "mikä sinua vaivaa?"

"Huonosti minun laitani on ollut", vastasi Helena, "en elämässäni ole niin huonoa yötä viettänyt."

"No sepä vasta kummallista", tuumi mies päätään pudistellen.

XVIII

Joku päivä tämän jälkeen astui äkkiä pieni, vinosäärinen "uskonnollisten kalujen kauppaseuran" asiamies pyhänkuvaintekijän majaan. Hän oli näinä vuosina vain perin harvoin näyttäytynyt ja hänet oli aina silloin otettu vastaan jonkinlaisella varovaisuudella, mutta samalla myös asiaankuuluvalla kunnioituksella; viimemainittuun saattoi tosin tällä kertaa tehdä jonkinlaisen poikkeuksen se seikka, että jo pitemmän ajan kuluessa tilaukset olivat huomattavasti vähentyneet.

"No, kerrankin taas näyttäydytte!" huudahti puunleikkelijä ensi tervehdyksen jälkeen. "Toivottavasti tuo tulonne muassaan jotain hyvää? Jo kauvan aikaa olen saanut kokonaan lepäillä työstä, ette ole tarvinnut kerrassaan mitään!"

"Oikeassa olette, herraseni, kun pidätte loma-aikaa", virkkoi tuo pieni mies. "Tavaroilla on huono kysyntä. Totta vie, minkä sille mahtaa? Seura teki hirvittävän erehdyksen luullessaan, että noilla kapineilla voisi levittää uskonnollista mielialaa ja uskonnollisella mielialalla taas noita kapineita aina loppumattomiin asti; mutta nyt haluaa vain uskonnollinen mieli kapineita, ostajain luku on vähäinen ja heidän tarpeensa jo tyydytetty. Hyvä Jumala, mikä runsas menekki onkaan sitävastoin englantilaisten intialaisilla epäjumalankuvilla, joita valmistetaan Lontoossa! Mutta ne ovatkin suurta kauppakansaa ja ainahan on herättänyt huomiota se, että he pyhittävät lepopäivänsä."

"Ovatko ne juutalaisia?"

"Mitä sanottekaan, herraseni? Kristittyjä, – kristittyjä, sanon Teille täydellä vakuudella. Mutta kuulkaapas eräs neuvo, herrani, etsikää itsellenne jokin sivuansio, kuten minäkin olen etsinyt."

"En tiedä mitään sellaista."

"Kuulkaahan, tehkää pakanallisia kuvioita."

"Vaikkei se syntikään olisi, niin en kumminkaan osaisi niitä tehdäkään."

"Älkää olko huolissanne, minä teidän sijassanne saisin kyllä valmiiksi sellaisiakin jumalankuvia. Veistelkää mies, jolla ei ole muuta vaatekappaletta yllä kuin housujen sijasta viikunanlehti, ja asettakaa hänet istumaan viinivatiin, niin Teillä on Bacchus, viinin jumala; pankaa hänelle käteen päristin, niin siitä tulee Herakles, antakaa hänen pitää siivet jalkojen asemesta ja kädessä keppi, jossa rinkilöiden sijasta kiemurtelee pari käärmettä, niin on Mercurius valmis. Pääasia jumalaistarustossa on luonnollisuus. Värit voitte jättää panematta, tehkää kuvat hyvin likaisiksi, niillä on sitten taidearvo, jota sanotaan platinaksi. Minä pidän huolen siitä että saatte, jos vain haluatte, käsiinne kokonaisen jumalaistarustokirjan, jossa ne ovat kaikki kuvattuina, jumalat ja jumalattaret."

"Eikö naispuolistenkaan yllä ole mitään? Ovatko hekin samanlaisia?"

"Joskus on heidän yllään joku vanha vaatekappale; mutta jos seuraatte neuvoani, herraseni, niin valmistatte vain Venuksia, ne ovat aina kaupaksikäypiä. Mutta mitä huolinkaan puhua Teille siitä, ikäänkuin se olisi Teille varsin outoa. Eikö Venus ole hiuskarvalleen pyhän Eevan näköinen? sellaisille saisitte toki heti sen valmistuttua tilauksia!"

"Siinä suuresti erehdytte", sanoi pyhänkuvaintekijä vakuuttavasti, "huomatkaa ensiksikin tarkoin, että Eeva on yhtä vähän pyhä kuin Aatamikin ja toiseksi, että hänellä oli, ennenkuin Herra ajoi hänet pois paratiisista, verhona puunlehviä ja sittemmin erämaassa eläimennahkoja."

"No sekö nyt oli suuri erehdys!? Jättäkää pyhyys puunlehvineen ja eläimennahkoineen pois, niin Teillä on mitä tarvitsette."

Muckerl pudisti harmistuneena päätään. "En ymmärrä mitä tarkotatte. Ei vielä milloinkaan ole Aatamia ja Eevaa haluttu, ja sehän on ymmärrettävääkin – kuka niitä asettaisi huoneisiinsa, lasten nähtäviksi?"

"Eivät ne lapsille kuulukaan. Veistäkää te vain Eeva kuten olen sanonut, ja sanokaa sitä Venukseksi, mitä sillä on väliä? Te olette minua kiittävä ja mallistakaan ei teidän tarvitse olla pulassa." Hän viittasi keittiöön, jossa Helena askaroi lieden ääressä. "Mikä muhkea vaimo teillä onkin!"

"Hyi perhana!"

"Kuinka sanotte: 'hyi perhana', kun toiset sanoisivat: 'Jumala, kuinka kaunis ja kun voisitte sillä ansaita rahaa?' No, tehkää tai olkaa tekemättä! Olen tarkottanut teidän hyväänne. Mutta koska on puhuttu rahan ansaitsemisesta ja koska olen antanut teidän ansaita, niin sallikaa minunkin tehdä samoin."

"Onko teillä jotain kaupantavaraa?"

"Ettäkö kantaisin jotakin myttyä?" kysyi pikku mies loukkautuneena. "Minä olen erään henkivakuutusyhtiön asiamies ja sellaisena tahtoisin kernaasti tehdä kauppoja kanssanne; vakuuttakaa itsenne."

Muckerl pudisti torjuen oikeaa kättään. "Henkivakuutus? Minä tunnen sen, olen sanonut sen oikeastaan olevan kuolemanvakuutuksen; sille, joka elää kauvan, ei maksamisesta tule loppuakaan, ja etua siitä olisi vain sille, joka heti ensimäisen suorituksensa jälkeen kuolisi."

"He-he, oikeassa olette, herraseni, se on oikeastaan vakuutus kuolemantapauksen varalta, mutta Te ette voi uskoakaan mikä suuri merkitys tuollaisella nimityksellä on! Eihän sitä toki voine nimittää kuolemanvakuutukseksi? Kuinka monet ihmiset arastelisivatkaan ruveta siihen!"

"Olkoon sen nimi mikä tahansa, minä en sitoudu pitkiin maksamisiin enkä pikaiseen kuolemaan."

"Jumalani, talonpoikaisille ihmisille saa puhua keuhkonsa kuiviin selittäessään heille vakuutuksen olemusta! Kun minä niille näytän kuolemantapauksen, raesateen hävityksen, tulen- ja vedenvahingon, tapaturmien ja matkaonnettomuuksien varalta otetun vakuutuksen hyödyn, niin eivätkö ne seiso siinä ja pudistele päätänsä, peläten ja toivoen samalla pelkästä ahneudesta, että jo pian tulisi kuolema ja raesateet ja tulen- ja vedenvaara ja tavaran tuho ja ruumiin vauriot! Vanhurskas Jumala, kylläpä sellaisesta toiminnasta yhtiö voisi kukoistaa! Eikö jokaiselle järkevälle ihmiselle ole aivan kouraantuntuvaa, että vain tuhansien sisäänmaksuista voidaan suorittaa hyvitys sille vähemmistölle, jota tuollaiset onnettomuudet kohtaavat."

"No ovatpa ne kuitenkin koko tuhmia, jotka toisten hyväksi maksavat."

"Ne ovat järkeviä, herraseni. Koska ei kukaan noista monista voi tietää, eikö hän jo huomenna kuulu siihen vähemmistöön, jota joku onnettomuus kohtaa! Monet tekeytyvät hirvittävän hurskaiksikin ja vetävät esiin lauseparren, että heidän henkensä ja omaisuutensa on Jumalan kädessä, ja jos hän tahtoo käydä käsiksi heihin tai heidän omaisuuteensa, niin se tapahtukoon."

"Ne ovat varmastikin oikeassa."

"Hurskaina ihmisinä ne ovat oikeassa; mutta eihän se suinkaan rikkoisi hurskautta vastaan, eihän se suinkaan rikkoisi Jumalan tahtoon alistumista vastaan, jos joku iskun kohdatessa ylhäältä pitää varalta vakuutusta – jottei se sattuisi liian ankarasti?!"

"Se on tekopyhyyttä. Minä tiedän että vakuutus on jo ennemmin tehtävä ja maksettava."

"Kuinka voittekaan olla noin yksinkertainen! Tyhjästä tulisi tyhjää! Uskotteko että teidät voitaisiin korvauksetta auttaa onnettomuudesta ulos aikana, jolloin täytyy maksaa siitä että toiset tulevat sisään?! Ettekö maksa mitään sodista, vankiloista, löytölastenkodeista, hulluinhuoneista, spitaalitautisista?! Ettekö?! Miksi siis maksutta tahdotte leskien ja orpolasten huolenpidon, talon ja tavaran vakuutuksen, turvan tulta ja vettä vastaan?! Olkaa järkevä, älkää antako suotuisan tilaisuuden mennä hyödyttömästi ohi; minun laisiani saapuu harvoin tälle paikkakunnalle."

"Minun puolestani saisitte kyllä pysyä poissa. Mitä te tästä sitten saatte?"

"Sen sanon teille, herraseni, pienen toimituspalkkion, kuten jokaisesta uudesta vakuuttajasta, jonka yhtiölle saan hankituksi."

"Se pitää kai minun maksaa Teille?"

"Varjelkoon, sen maksaa yhtiö."

"Ja mistä se ne ottaa?"

"Kassasta."

"Ja kuka ne sinne suorittaa?"

"Te olette kovin utelias, herraseni, – "

"Ahaa, nähkääs, siinä se petos piilee! Minun on hyvin maksettava, jotta toiset voivat viettää hyviä päiviä!"

"Jumala tietää, etten toivottaisi teille sellaisia päiviä! Te hikoilisitte silloin enemmän kuin milloinkaan olette työpöytänne ääressä hikoillut! Luuletteko tuollaisen suuren yrityksen pysyvän voimassa itsestään? Siinä täytyy olla asiamiehet ja ali- ja ylivirkamiehet ja kirjanpitäjät ja tirehtöörit – tietäkää – näiden kaikkien täytyy elää; ja asiamiesten palkkiot ja yhtiön voitto otetaan kaikki koroista, sisäänmaksetun pääoman prosenteista! Ymmärrättekö? Ei mitään itse pääomasta! Osottakaapa minulle muualta niin oikeutta noudattava hallitus! Veronkantovirkamies ottaa palkkansa veroista, pääomasta eikä koroista, herra pastori, joka hoitaa vaivaisrahoja, ei ota mitään pääomasta eikä koroista, hänen täytyy saada palkkansa kaupanpäällisiksi, ja veronkantolaitoksiin ja vaivaiskassoihin saatte vain maksaa rahanne sisään, mutta meiltä saatte markalleen ja pennilleen ulos sen minkä olette ennen suorittanut ja mistä teillä on kirjelmä kädessänne! Herran nimessä, minun mielestäni se on asia, jossa voi tienata säkillisen rahaa! Älkää inttäkö, se on kumminkin vain Teidän etunne, joka tässä on kysymyksessä. Asia on pian selvitetty. Minä vien teidät piirikunnan pääkaupunkiin lääkärin luo – se ei maksa teille mitään – teitä naurattaa siellä, se on aivan kuin olisitte jossain huvitilaisuudessa. Hän koputtelee teitä, ensin selkään, jotta keuhkot irtautuvat rintakalvosta niin että hän voi niitä paremmin kuunnella, ja sitten etupuoleen, koska hän – mutta mitä te siitä ymmärrätte? – mutta teitä naurattaa se kyllä, ja sen, että silloin saatte tietää kuinka terve ihminen olette, sen Te saatte ilmaiseksi, ja terveenä ihmisenä lasketaan Teidän maksuerännekin halvemmaksi."

Helena seisoi tuvan oven kynnyksellä eteenpäin kumartuneena. "Ole hiljaa", virkkoi hän lapselle, joka muutamia sanoja soperrellen oli tarttunut kiinni hänen nutunhelmaansa.

Muckerl oli niin epäuskoinen kuin olla saattaa, mutta samalla myöskin joutui monien vakuuttelujen avulla helposti hämilleen, hän tunsi olevansa vallan ymmällä tuon pikku miehen sanatulvasta ja koetti senvuoksi äkisti tehdä lopun yhä hankalammaksi käyvästä asemastaan päättäväisesti sanomalla: "Säästäkää sananne, älkää enää huoliko selitellä. Minä en voi!"

"Oletteko perheenisä? Koska henkivakuutus on olemassa, voidaan jokaiselta vaatia, että hän pitää huolen omaisistaan. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne!"

Helena astui, pienokainen käsivarrellaan, ovelta sisään. "Kuuleppas, Muckerl", virkkoi hän hymyillen, "ei se niin varsin pahasti olisi, jos tekisit sen meidän mieliksemme, ettei meidän kerran tarvitsisi mennä kerjäämään."

Pyhänkuvaintekijä katsahti kummastuneena ylös. Mistä tämä äkillinen asiaansekaantuminen? Hän liikahutti suupieltään alemma ja tuijotti Helenaan suurin silmin. Häntä harmitti, että tämä, sensijaan että olisi ollut hänen puolellaan, niin odottamatta puhui vieraan eduksi ja päällepäätteeksi vielä asiassa, joka koski monivuotisia menoja ja joka hänen kuolemansa sattuessa lupasi Helenalle hyötyä. Pitikö hänen sanoa se mikä jo pyöri hänen kielellään: että jos Helenan kerran täytyisi mennä kerjäämään, niin olisi hän sen täydelleen ansainnut Muckerlin autuaan äidin vuoksi ja että hän tähän saakka aina oli pannut kovin pahakseen miehensä kaiken huolehtimisen lapsen suhteen, mikä muutoin…? Mutta mitä ajattelisi tuo juutalainen, jos kuulisi hänen tuolla tavoin mekastavan vaimolleen? Ei. Hän lupasi harkita asiaa ja "kerran" vielä vakuuttaa itsensä.

"Jumala siitä varjelkoon!" huudahti pieni asiamies ja huitoi käsiään ilmassa. "Jumala siitä varjelkoon, että antaisin teidän katua tuollaista hyvää päätöstä. Ei tule siitä mitään, herraseni, nyt istuudutte aterialle, sitten menemme tuonne ylös isännän luo pyytämään lainaksi hänen vaunujaan, – "

"Vaunujaanko?!"

"Me emme ole yksin; niissä kylissä, joiden ohi kuljemme, on vielä viisi muuta henkilöä, jotka ovat tehneet saman päätöksen. Te teette juuri puolen tusinan täydeksi, hyvä herra. Näette, että se vetelee. Mistä muutoin saisin kustannukset?"

"No, sitten täytyy sinun kai lähteä, Muckerl", sanoi Helena, "kun nyt näin ilmaiseksi tarjoutuu tilaisuus."

"Sinä et suinkaan aavistakaan, että maksuaikakin tulee eteen?"

"Älä ole lapsekas, tarkotan vaan, että koska kerran jo olet päättänyt asian varmaksi, niin minkävuoksi lykkäisit sen tuonnemmaksi?"

Muckerl ei tosin ollut mitään päättänyt ja että asia näin päätäpahkaa piti tuleman ratkaistuksi, se teki sen hänelle vielä arveluttavammaksi. Hän raapi päätänsä.

Mutta asiamies hoputti: "Kuunnelkaa rouvanne puhetta, hyvä herra; rouvien sanojen kuunteleminen on useissa tapauksissa hyvä, vaikkei sentään kaikissa. Me olemme parin tunnin kuluttua tuolla kaupungissa ja siellä viivymme vain mitättömän vähän aikaa. Illalla olette jälleen kotona, herraseni."

"No katsos, kaikkihan on nyt varsin hyvin järjestetty. Tule nyt Muckerl syömään, ettei haaskata aikaa. Kenties herrakin ottaa lusikallisen lientä?"

Asiamies kieltäytyi kiittäen. Hän piti ankarasti kiinni niistä ravintolaeista, jotka polveutuvat yksinkertaisen jumalanpelvon ajoilta, jolloin ihmiset eivät vain kädellään ja suullaan jumalia palvelleet, vaan myöskin omilla ja vieraiden sisälmyksillä.

* * * * *

Raskaita riippuvia pilviä ajelehti tuulen mukana, kun illan tullen vaunut jyrisivät läpi kylän.

Pikku miehen vieressä istuimella kyyrötti pyhänkuvaintekijä, hattu painettuna syvään otsalle, kalpeana, jäykin katsein; tukka oli takertunut ohimoihin kiinni.

"Hyvä Jumala, Muckerl, mikä sinulla on?" kysyi Helena rientäen porstuasta saapuville.

"Ne eivät ota minua", sai tämä vapisevalla, tuskallisella äänellä sanotuksi.

"Siinä nyt näette", virkkoi asiamies, "ensin hän ei tahdo ja nyt hän on epätoivoissaan, kun me emme tahdo. Älkää olko lapsekas, herraseni, älkää olko siitä millännekään. Satavuotiaiksi ovat eläneet ihmiset, jotka lääkärit ovat kuolemaan tuominneet. Älkää vaivatko päätänne sillä, mitä joku tuollainen sanoo. Voihan se olla johtunut ilkeämielisyydestäkin, jotta minulta menisi hukkaan toimituspalkkio; nuo herrat pitävät monasti tuollaista kunnotonta peliä meikäläisten kanssa. Heittäkää se pois mielestänne, herraseni. Älkää mietiskelkö sitä. Uskokaa minua, siitä ette hyödy hituistakaan."

Helena auttoi miestään istuimelta alas ja vei hänet sisälle; hän jätti hänet ovensuuhun, kun hän pääsi horjuen tupaan, ja juoksi ripeästi takaisin vaunujen luo.

"Sanokaahan minulle toki", kuiskasi hän, "mikä oikeastaan vaivaa tuota miestä? Voitte aivan hyvin uskoa sen minulle, minä en siitä sanomasta kaadu."

Tuon pikku miehen kasvot saivat julkean ilmeen ja hän väänteli paksuja huuliaan. Luultavasti kutitti niitä joku "erinomainen sukkeluus", ja varmaa on, että hän teki hyvin pidättäessään sen sisällään. Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Teidän ei pidä säikähtää", virkkoi hän puoliääneen, "siitä mitä tohtori sanoo, ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin hänen kirjottamansa reseptit. Teidän miehenne tila on huono. Pahassa tapauksessa ei voi tietää mitä tuleva vuosi tuo mukanaan. Tarkotan, ettei mikään sana voi tehdä kuollutta eläväksi, eikä liioin elävää kuolleeksi. Älkää harmaannuttako hiuksianne sen asian vuoksi, se olisi vahinko noin kauniille rouvalle. Nöyrin palvelijanne!" Helena palasi takaisin tupaan. "Älä ole milläsikään", virkkoi hän, "elleivät ne tahdo sinua ottaa, niin olkoot ottamatta! Älä vain kuvittele mielessäsi turhia. Niin pahaksi kuin ne tuumivat ei laitasi vielä pitkiin aikoihin tule."

Hän istuutui pöydän ääreen miestään vastapäätä.

Ulkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian voitti kaikki muut äänet.

Siinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä, molemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään ilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti katsahtaen murheelliseen mieheensä.

Vähitellen hiljeni sade; kun enää vain "ripisteli", putoili hajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös. "Älä huoli surra sitä", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla kädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään kasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen kertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja sieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän molemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä vapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.

Hänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman leyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun sekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä ajasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen oli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.

Ja nyt se jälleen – askeltakaan paikaltaan siirtymättä – oli hänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten mahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain kullalta välkkyvät akkunat puuttuivat – aurinko oli laskenut. Oi, sinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.

Majan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin. "No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun kyyristyvän siihen."

"Olin kokonaan omissa ajatuksissani", virkkoi Helena ja sitten jatkoi valittavalla äänellä: "Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa vakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä ei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta ihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan."

Vanhus vilkutti silmiään ja veti suunsa irviin. "Anna mennä!"

Helena kavahti penkiltä ylös ja käänsi äidille selkänsä. "Koska minulle tuollaisia puhut, niin lähden hetipaikalla tieheni." Hän asteli poispäin, käsivarret riippuen sivuilla ja olkapäät nytkähdellen, kuten itsepäiset lapset usein vihoissaan tekevät.