Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 13

Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi ahkerasti lasiaan.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien" kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."

"Mene tiehesi, konna!" sammalsi humaltunut.

"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"

Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli täysi työ saada niitä rauhottumaan.

Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden vuoksi suu kiinni, nenän kautta.

Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa, niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.

"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa, että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat – "

Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen herrana!

XVI

Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena", että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin, että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä, hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine, ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes lahjaksi.

Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään tilaansa; sen tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi, ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin huomaamatta.

Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa, varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut sitä auttaa – eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa! Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille. Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä oikeastaan olisi voinut odottaa.

Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen, ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion", jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen" tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja möräjävän karjan keskellä.

Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus, joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan, kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki – oli ohi. Sitten hän hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.

Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä, soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.

Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa, ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta, ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.

Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.

* * * * *

Olutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä, ainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren emännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka istui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa, mutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta. Toni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan – sotilassäätyhän kuuluu siinäkin suhteessa olevan hyvä koulu – ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista tavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti pettävät kuin kärsivät "petetyksi tulemisen", niistä, jotka eivät halukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta, vaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle kaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken on viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain kurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei vielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä huolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena; veronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä vastaan.

Oliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa seurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa, noussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena fysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä hän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse lörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman vaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä nyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa "rakas", ja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja herrana.

Siitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan häntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa oppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa päivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä kasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta sekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta nämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he eivät tulisi laiskoiksi, ei miestä; miehelle puhuivat tummat, sinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori vaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen edestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko elämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin itsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.

Puoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja laskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat sulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren melun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan. Kaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen maljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän Olutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.

Vanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt kotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori isäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja molemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan paikalle.

"Sinäkö se olet, isä?" kysyi Toni. "Tuletpa sopimattomaan aikaan."

"Menen heti takaisin", murahti vanhus, "tahdoin vaan katsoa, en kuitenkaan teitä." Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen ravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten pisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään laatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti toista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen. "Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin", virkkoi hän nuoriin kääntyen, "vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, – se on teidän oma asianne, – sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa puhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain yhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin väleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!" Hän löi kämmenellään raha-arkkuun. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, isä", virkkoi Toni.

"Hyvää yötä", kuiskasi Sali.

Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät vähitellen kuulumattomiin.

* * * * *

Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin sinä, mitä sinä siitä arvelet?"

Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on ja pysyy reijät omissa taskuissasi."

Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa, hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, – ettei hänen tarvinnut tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi – ; hädässään uskoutui hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella, että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon, kuitenkin oli hänen ainokaisensa, – ja näin kerjäsi ja imarteli hän vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.

Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut niin kirkkaasta lähteestä, vaan – ikävällä se sanottakoon – inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet. Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai, sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt, ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti Sternsteinin isännän turhamaisuutta.

Tosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä punakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat kestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja tottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo vanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa ja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät hänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.

Sellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle tulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa valmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin hovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen kuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja torui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös ilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää vanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.

XVII

Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne olivat.

Ravintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen Sternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen luokseen huutanut:

"Minne matka, Vastl?"

"Kaupunkiin."

"Mikä hätänä?"

"Emännälle – tohtoria!"

Minkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen.

"Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!"

Varhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät Sternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja tukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan, vaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. "Auttakaa, auttakaa, herra tohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!"

Lääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten, ylös portaita.

Kolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa, jonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa, hyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.

Kun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan otsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli eräs piika seuraavan puhelun.

"Herra", virkkoi isäntä, "se olisi sitten ikäänkuin ei minulla olisikaan vaimoa."

"Sen selväksi tekeminen teille", sanoi lääkäri, "oli minun velvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en tiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän vain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani."

Silloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä, kinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni, pyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa olivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että hän äkkiä huomauttaen "täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös", meni pois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin jäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi pureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän kaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi niin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja jokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.

Kun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi, eräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden ristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös kirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan pääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika käsivarrellaan.

Toni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman kurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja totisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui vaimon voimakkaaseen vartaloon.

Kasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo rikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä kirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja hänen tekonsa, sai tuo pieni olento – se oli tyttö – naiskumminsa kunniaksi tämän nimen Juliana.

Kulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä kumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi Helenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään, hän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan oikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.

Neljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen puolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta, kun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten tuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin silmäniskuin tätä tulemaan majaansa.

Nuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät viittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti tässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä nopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.

Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.

Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.

Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä oikeastaan täältä tahdot?"

"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto, hänen luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla. Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa minua kohtaan."

"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven edessä oleviin kiviportaisiin.

* * * * *

Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton, sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta, niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa, senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne, jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa – itselleen vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä – olisivat lukeneet hänelle pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä, että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää. Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja, jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.

Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu, että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.

Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan hyvää sanaa emännälle.

Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä. Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä, Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.

Helenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan makasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut akkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa; vasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren isännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista, ystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta kaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen lörpöttelyn yhteen.

Vielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui hän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän näki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös ja juoksi äitinsä majaan.

Hän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni perässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle, puiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. "Sinä olet kurja mies! Eikö sinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun onnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon huutoon?"

Zinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. "Älä vaan nosta mitään riitaa minun majassani", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan oikean käden ranteeseen.

"Älä sinä sekaannu asiaan", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä kiivaasti irti. "Älä sekaannu asiaan, ei tällä, – sen sanon sinulle hyvällä, – eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä minulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän kahden asia!"

"Tosin kyllä – ", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja vihainen katse sai hänet vaikenemaan.

Toni työnsi hänet syrjään. "Jättäkää hänet rauhaan", hän virkkoi, "jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa moittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä kohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti."

"Muutoin se ei sinua paljon raskauttaisi", ivaili Helena.

"Mutta Jumala on todistajani siihen", Toni jatkoi, – "etkä sinäkään voi saada minua valheesta kiinni – , että tarkotukseni alunalkaen oli kunniallinen – "