Читать книгу: «Sternsteinin kartano», страница 12

XV

Hyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni kolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin hoviin.

Kumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt toisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen toimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen mukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä sotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni kirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan ja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin pari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan sisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.

Kun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana päivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli yösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien varrella.

Toisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin isäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli tarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin pysyi poikakin istuallaan.

"No, tässä minä nyt taas olen", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen kuluttua: "Hyvää päivää, isä."

Vanhus nyökäytti päätään. "Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet siitäkin päässyt."

"Reserviläinen minä nyt olen", murahti nuorukainen.

Isäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: tiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja kalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet sellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin: "Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen."

"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!" huudahti Toni. Hän heilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui suoraksi. "Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä, että taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?"

"On kyllä, mutta jos sitä ennen tahdot jotain, – "

"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että tällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?"

"Ei mitään."

Toni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut tekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.

Hän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin hänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin puhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä vastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä viimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen hiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan ja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista päätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän nopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen pojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.

"Älä koske siihen", huohotti hän.

"Johan nyt, miksi juuri minä en saisi?" kuiskasi Toni.

"Kysytkö vielä?" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista kasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina, että tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän väänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena kääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta kädestä perässään, majaansa kohti.

Kun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti nojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä istuvalta Tonilta: "No mitä uutisia kuuluu kylältä?"

Nuorukainen kohautti olkapäitään.

"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen."

"Niinpä niin. Olemme jo tavanneet toisemme."

Vanhus kohotti silmäkarvojaan ja loi tutkivan katseen nuorukaiseen.

"Sain varsin epäsuosiollisen vastaanoton", nauroi tämä harmistuneesti.

"Se on aivan oikein sulle. Olisin voinut edeltäpäinkin sen sinulle sanoa, sinä kopeileva miekkonen! Et sinä milloinkaan ole ollut hänen mielessään, kartano se on ollut, ja nyt näkisi hän mieluummin jäniksen juoksemassa poikki tien kuin sinut. Hän ei ole tyhmä, hän ei ole kenellekään mieliksi ilman jotain tarkotusta, ja nythän hänellä ei olekaan mitään sellaista! Älä sinä siis haudo mielessäsi mitään luvattomia ajatuksia."

"Sellainen ei pälkähdä päähänikään."

"Olisikin jo aika, että heittäisit ne ja muut tuhmuudet sikseen."

"Ole varma siitä!"

"Pääsiäisenä tulen jälleen, sanoo rippilapsi papille."

"Älä murehdi, sinä olet tehnyt minut kyllin järkeväksi."

Vanhus naurahti, – ja tällä kertaa olisi hänen ollut parempi jättää se tekemättä.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna kysyi Toni: "Ei suinkaan sinulla, isä, ole mitään sitä vastaan, että tänään lähden kävelemään kotinurkkia etemmäksi? Tahtoisin hiukkasen koetella jalkojeni kestävyyttä, ja ehkä tapaan jonkun toverinkin."

"Tee kuten tahdot", murahti isäntä, "olen arvellutkin, ettet työhön tule tarjoutumaan. Sotamiehet köyhdyttävät talonpojan, majotettiinpa niitä hänen luokseen tahi otettiinpa hänet itse majotettavaksi."

"No niin, alussa on todellakin taas ensin totuteltava kaikkeen, mutta kyllä siitä pian hyvä tulee. Eihän sitä kumminkaan kauan viitsi kuljeskella ympärikään."

"Minne sitten käy matka?" tutkisteli vanhus. Nuorukainen tekeytyi tyyneksi ja taivutti päätään toiselle olalle. "Mihin jalat vievät, seuraan tietä." Mihin suuntaan hän aikoi lähteä, sitä hän ei sanonut.

Muutamaa tuntia myöhemmin astui hän Olutjuusto-Martelin tupaan Schwenkdorfissa. Hän tapasi siellä Salin, joka istui neulomatyön ääressä.

"Hyvää päivää", lausui tulija.

"Samat sanat." Tyttö oli noussut ylös ja työnsi käsissään olleen ompeluksen syrjään, astuen sitten ovelle. "Isä tulee pian."

Toni sulki häneltä tien. "Sinä olet minulle vihainen ja sinulla on oikeuskin siihen. Se ajatus on tehnyt tänne tuloni kylläkin raskaaksi. Siksi on minulle mieluista, että saan puhua kahdenkesken kanssasi, – jos tahdot minua kuunnella, – ennenkuin isäsi tulee, sillä syrjäisen läsnäollessa uhraa aina kuitenkin jotakin arvokkaisuudestaan silloin kun on tunnustettava kuinka suuresti on rikkonut jotakuta vastaan. Mutta mikä tuntuu helpolta, se on se, että pyydän sulta tylyyttäni anteeksi; niinpä niin, olin sellainen ja päällepäätteeksi vielä runsain määrin silloin kun kirkkojuhlana kiinnitin sinuun niin vähän huomiotani ja kun myöhemmin laskiaistansseissa annoin sinun koko ajan istua paikallasi. Pyydän sinulta nyt oikein kauniisti, ettet milloinkaan enää sitä asiaa ajattele etkä ole minulle suutuksissasi."

"Koska sinä sitä minulta niin selvästi ja asiaankuuluvasti pyydät, niin en tahdo sitä enää koskaan muistella enkä olla siitä sinulle suutuksissani."

"Anna sitten kätesi minulle sen vahvikkeeksi, että jälleen olet hyvä minulle."

Tyttö ojensi kätensä hänelle. "Olen sinulle jälleen hyvä, mutta en toisin kuin ennenkään."

"Rakas Sali, jos elämässäni voin koskaan tulla iloiseksi, niin täytyy välimme tulla paremmaksi. Kuule minua, – mutta merkiksi siitä, ettet enää ole vihainen, istu tuohon minun viereeni." Toni talutti hänet penkille, joka täytti erään akkunasyvennyksen, ja veti tytön vierelleen. Sitten hän jatkoi: "Salli minun vain kertoa, sulle, miten kaikki on tapahtunut, etten näyttäisi, etten tuntuisi niin käsittämättömältä sinun silmissäsi, sillä jokaisella asialla on syynsä. En tiedä olitko sinäkin, mutta minä olin ainakin tietämätön siitä, että meidän kumpaisenkin isän kesken jo aikoja sitten oli päätetty, että meidän piti mennä naimisiin, ja samaan aikaan, jolloin minä ensi kerran tästä kuulin, – kolme vuotta siitä nyt on, ennemmin ei isä siitä sanaakaan hiiskunut – tuntui minusta ihan siltä kuin olisi sinua tyrkytetty minulle, ja tyrkyttämistä ei toki tarvitse sellainen tyttö kuin sinä eikä tyrkyttelyä myöskään suvaitse kukaan sellainen poika kuin minä; sitäpaitsi tahdon sinulle avomielisesti tunnustaa, että minulla mainittuun aikaan oli rakkaussuhde erään oman kylän tytön kanssa. Sinä näet etten koeta sinulle valhetella ja etten häpeä sanoa totuutta."

"Sen pitäisinkin kovin pahana. Tiedetäänhän, että te miehet usein seurustelette useamman kuin yhden kanssa ennenkuin kohtaatte sen, jonka kanssa sitten tahdotte elää saman katon alla."

"Sinä olet perinpohjin järkevä tyttö ja ymmärrät kai senkin, etten siihen aikaan voinut oikein tuota asiaa pitää kaikissa suhteissa sopivana."

"Eihän se olisi ollut oikeinkaan, että toisen kanssa seurustellessasi olisit ajatellut häiden viettoa toisen kanssa. Olisin kauniisti kiittänyt kunniasta astua sinun kanssasi alttarin eteen, jossa sinulla vielä olisi ollut tuo toinen tyttö mielessäsi; sellaisen täytyy olla kokonaan ohitse, sillä vaimo ei saa olla ketään toista alempana."

"Tuhat tulimmaista, kaikessa sinä olet oikeassa! Mutta nyt on tuo tuhma juttu jo aikoja sitten ollut kokonaan lopussa. – "

Sali siirtäytyi lähemmä ja laski kätensä Tonin olalle.

"Tuo sama tyttö on mennyt naimisiin vähäistä myöhemmin", virkkoi Toni nauraen, ennättäen vastata ennenkuin tyttö mitään kysyi. "Tuskin muistan miltä hän näytti. Nykyään en enää ole mikään tämänpäiväinen jänis ja nyt tiedän mitä teen, ja nyt, Sali, jos vain sinä olisit kanssani samaa mieltä, ottaisin sinut vaimokseni, olisipa se sitten meidän kumpaisenkin isälle mieluista tahi ei!"

"Tuo on tottelemattoman lapsen puhetta! Siinä olen aivan toista mieltä kuin sinä. Jos minun isäni tahtoo, jos sinun isälläsi ei ole mitään sitä vastaan ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, – "

"Se riittää jo, tyttöseni! Oi oma tyttöni!" huudahti nuorukainen ja sulki hänet syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen.

Muutaman silmänräpäyksen pysyi tyttö, aivankuin säikähdyksissään ja arkaillen, liikkumattomana; sitten torjui hän nuorukaisen luotaan ja nousi äkisti ylös. "Sinä olet ilkeä! Nyt on aika juosta hakemaan isää." Näin sanoen livahti tyttö tuvasta ulos.

"Voi ihmettä", sanoi Toni, "hän on kuin puupalanen. No, vaikkapa niinkin, mitä se tekee? Puusta talossa ja riistasta metsässä saa metsänomistaja hintaa."

Kotvasen kuluttua tulla ravasi Olutjuusto-Martel sisään. "No, sinä maankiertäjä", toruskeli hän tullessaan, "oletko jälleen kotona?"

"Niinkuin näet."

"Sinä vekkuli, ja nyt tulit heti tänne panemaan tytön pään pyörälle. No, sen sulle sanon suoraan nyt jo tällä hetkellä, että tyhmyyksiä en kärsi; ellet tahdo menetellä järkevästi, niin pysy poissa!"

"Olutjuusto-Martel, en voi sanoakaan sinulle kuinka rehelliset tuumat minulla tällä kertaa on, mutta sinä tunnet isäni, sinä tiedät hänellä olevan enemmän salaloukkoja kuin ketulla. Ajattele, miten joka aukko on tahdottu tukkia; siitä syystä olen täällä."

"Sali", huusi Olutjuusto-Martel. Tytön täytyi tuoda esiin viiniä ja savustettua lihaa, ja sitten istuutuivat molemmat miehet pöydän ääreen. Olutjuusto-Martel kuunteli Tonin juttuja.

* * * * *

"No, Toni", sanoi Sternsteinin isäntä sunnuntaiaamuna, "lähdetkö mukanani Schwenkdorfiin? Eihän sinulla enää ole mitään syytä asettaa itseäsi juuri Zwischenbühelin kirkkoon huomattavaksi esikuvaksi palvelusväelle."

"Eipä tietenkään, mutta tuonne kauas meneminen on minulle vastenmielistä."

"Minkävuoksi sitten?"

"Olutjuusto-Martelin ja hänen tyttärensä vuoksi."

"Ha-ha, muisteletko häntä?"

"En, unohtaa tahdon tuon samaisen, jonka tähden minua on niin paljo ahdistettu."

"Hän onkin raukka oikea pyydystelijä, on taas odotellut sinua nämä kolme vuotta."

"Minuako? Voisipa hän sitten odottaa vielä kauvankin. Eikö se olisikin sulaa järjettömyyttä, jos nyt ajattelisin naimisiinmenoa näin reserviläisenä ollessani?"

"Kuinka pitkä aika sinulla vielä on jälellä?"

"Seitsemän vuotta reservissä ja kaksi nostoväessä."

"Se tekee yhdeksän. Hitto vieköön, ompa siinä aikaa!"

"Niin, ja jos sen kuluessa jotain puhkeaisi, niin pitäisi minun rynnätä pois vaimon ja lasten luota, kodista ja konnusta, ja siitä ne eivät anna mitään kirjallista takuuta, että mies jälleen palaa takaisinkin."

"Niin, enkä minä, jos siihen aikaan olisin talonpidosta luopunut, koskisi sinun toimiisi, olivatpa sitten työt takapajulla tai sujuisivat hyvin eteenpäin."

"Ei se olisikaan minulle mieleistä, talonpito saa olla vain yhden herran huostassa, ennemmin ottaisin toki kunnollisen hoitajan siihen."

Vanhus katsahti hänen sivultapäin. "Oletpa oikeassa ja onhan sulla kyllin aikaa etsimiseen. Mutta ajattelehan, silloin kun pääset vapaaksi sotapalveluksesta, olet juuri parhaimmassa ijässä ja tyttö – "

"Olisi juuri ehtinyt sen ohi."

"Hölynpölyä, mitä hän kauneudessa olisi menettänyt, sen hän sillävälin olisi rikkaudessa lisääntynyt. Sanon sinulle, että jos saan vanhan Olutjuusto-Martelin suostumaan siihen, että hän pidättää tyttärensä sinulle siihen asti, niin nait sinä hänet etkä ketään muuta, siinä ei auta mitkään vastaansanomiset."

"Tuon tytön vuoksi en tarpeettomasti rupea sinun kanssasi toista kertaa riitelemään. Sopiihan odotella."

"Odotella! No, lähde sitten mukaan, siellä tulee lystiä. Tänään ahdistelen tuota saituria niin että hän verta hikoilee." Tämä kristillinen aikomus mielessä kiipesi hän ajajan istuimelle, Toni istahti hänen viereensä ja he lähtivät Schwenkdorfiin jumalanpalvelukseen.

Sen loputtua istuivat he ravintolassa, Sternsteinin isäntä tavallisella paikallaan, Olutjuusto-Martelin vieressä. "Katsoppas", virkkoi hän tälle, "siinä se poika nyt taas on."

"Niin näkyy."

"Minusta näyttää ettei hän ole rumentunut."

"Ehk'ei."

"Eikä sinun tyttäresikään ole laihtunut."

"Ei."

"No, mikä siitä seuraa?"

"Minkä siitä pitäisi sitten seurata?"

"Eikö heistä vielä voisi tulla pari?"

"Ne saavat heittää sellaiset tuumat sikseen."

"Myönnä, äläkä väitä vastaan, ettet voi lukeakaan kaikkia niitä toimenpiteitä ja sanoja, joita olet käyttänyt saadaksesi nuo kaksi yhteen."

"Ei pälkähdä päähänikään väittää vastaan."

"Olisitpa vain ollut iloissasi!"

"Niin olisinkin, sen voin nyt tunnustaa ihan arastelematta, kun en enää siitä vähääkään välitä."

"Etkö enää vähääkään siitä välitä."

"En. Tahdon antaa tyttäreni toiselle taholle. Rikas kauppias piirikunnan pääkaupungista on jo pari kertaa käynyt luonamme ja puhuskellut sinnepäin. Niin vain, eikähän tytöstä juuri talon emäntää tarvitse tulla."

"Kauppiasko, niinkö sanoit! Hänhän on vanha rahjus."

"Nuori hän tosin ei ole, mutta mitä siitä! Minä olen kasvattanut lapseni toisin kuin muut ihmiset omansa. Jos sanon: Sali, sinä menet naimisiin sulttaanin kanssa, niin hän menee!"

"Hyvänpä saisitkin lapsellesi! Olisi sekin liitto, monet sillä on vaimot sulttaanilla!"

"Voi kuitenkin, jospa me kristitytkin vain aina tyytyisimme tuohon yhteen ainoaan!"

"Sinä sopisit turkkilaiseksi."

"Minä olen liian laiha, ne ovat pelkkiä syömäreitä; sinä kelpaisit oikeaksi linnansalin vartijaksi."

"Olutjuusto-Martel!"

"Mitä sitte, Sternsteinin isäntä?"

Pöydän ääressä oli puhe tosiaankin käynyt lystikkääksi, mutta Olutjuusto-Martelin otsalla ei ollut minkäännäköistä kirkasta pisaraa, vielä vähemmän verta.

Sternsteinin isäntä tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja sitten vilkutti siirollaan olevia silmiään pöydän ääressä istujille, ikäänkuin huomauttaen: Katsokaa, miten maksan sen hänelle takaisin!

"Kuulen kai huonosti?" virkkoi hän ivallisesti. "Tai onko hän todellakin äsken puhunut lastenkasvatuksesta? Mitä hän sitten on kasvattanut? Tytön. Kun tuollainen äiditön lapsi astuu ensi askeleen, kaatuu se heti ruohikkoon. Sellaisen kasvattamisessa ei kysytä mitään taitoa. Että hän vielä uskaltaakin puhua siitä sellaiselle, joka ymmärtää poikien kasvatusta!"

"Kuten kolme vuotta sitten on osottautunut."

"Niin onkin, olen pitänyt häntä ankaran valvonnan alaisena, painanut peukaloni hänen silmilleen."

"Niin, ja siitä ovat sekä hänen silmänsä että housunsa käyneet sinisiksi". [Itävallassa käyttää jalkaväki sinisiä housuja.]

"Ethän sinä tiedäkään, sinä pässinpää, että silloin nappasin kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Hänet olen erään tyhmyyden vuoksi lähettänyt pois näkyvistä ja sinusta olen hankkinut itselleni rauhan, ettet aina jaarittelisi minulle talonpidosta luopumisesta!"

Olutjuusto-Martel pani suunsa ystävällisesti nippuun. "Nuo kaksi kärpästä myönnän sinun napanneen, mutta poikasi ei ole totellut sinua eikä tee sitä vielä tänäkään päivänä."

"Olutjuusto-Martel!"

"Mitä sitten? Ei sinun tarvitse noin vilkuilla pojan pöytään päin.

Hän ei istu sen ääressä; jos hän istuisi siellä, en olisi tullut sitä sanoneeksi ennen häntä. Mutta siitä olen varma, että hän ei tottele!

Tee hänelle nyt samaa mitä silloinkin, hän sanoo sinulle taaskin: en!"

"Kettu hiipii jälleen vanhoja jälkiään myöten", murahti Sternsteinin isäntä itsekseen.

"En tahdo loukata sinua", jatkoi Pitkä jälleen, "mutta voinpa lyödä vaikka vetoa siitä!"

"Sinä olet se, joka vedonlyönnissä häviät, mutta mitä lupaat?"

"Kaksi ruskeata hevostani, nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, sinun laihinta lehmääsi vastaan."

"Sinä olet narri! Niin pyhästi kuin koskaan lupaan että ne vielä tänään ovat valjastetut minun vaunujeni eteen."

"Minä taas vakuutan sulle, että ne jäävät valjaisiinsa!"

"Niihinhän ne jäisivät niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa", huusi joku pöydän äärestä. "Itsehän sanoit vedonlyöntiä ehdottaessasi: nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, ja vaunujen edessä ne ovat valjaissa."

"Tosiaankin", myöntelivät useat muutkin, "valjaat kuuluisivat myös peliin!"

Sternsteinin isäntä katsoi olkansa yli kierosti Olutjuusto-Marteliin.

"No, mitäs tuumit? Uskallatko vielä ruveta vedonlyöntiin?"

"Pysyn tarjouksessani."

"No hyvä!"

Molemmat antoivat toisilleen kättä.

"Hei! Veto!" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. "Isäntä hoi, nyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja todistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja selvittäköön asian!"

Tuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei millään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin jo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä hänen sukunimensä oli oikeastaan "Huber", mutta hänen täytyi, kuten jokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä lisäke, ja hän otti etutavun "Knerz", joka merkitsee kasvussa suuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee tavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on sille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle, kun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän jokaisen.

Tuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille muille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen äärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän seisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan. Hennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: "Mitä siis pannaan vetoon?"

Sternsteinin isäntä vastasi: "Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata hevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä lehmää vastaan minun navetastani."

"Laihinta", virkkoi Martel väliin.

"Ja mikä asia on riidassa?" sirkutti Knerzhuber.

"Olutjuusto-Martelin mielipide on se", selitti Sternsteinin isäntä, "etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan, jos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta tätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan! Ymmärrättekö?"

"No, totta kai, tietysti, sehän on selvää", mutisivat kaikki.

Muuan talonpoika nousi ylös ja työnsi tuolinsa syrjään.

"Mihin nyt? Mihin nyt?" piipitti Knerzhuber.

"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän asian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu."

Pikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä istuinta kohti. "Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä! Miehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin voisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi toinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin omituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin olisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten voittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä mitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta osottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan hänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta hänen häittensä jälkeen Salin kanssa – ei ennemmin – Sternsteinin isäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta."

"Mitä sitä hulluja", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli eteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia käy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.

"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä", jatkoi Knerzhuber jälleen, "että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme tästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä."

"No puhu", huusi joku.

"Annahan kuulla", murahti toinen.

"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun määrätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä – mutta se täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla vuodesta ja päivästä – niin on se pidettävä kunniallisena kihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut, niin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä ottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta." Tuo pieni mies löi sanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui – mikä, kuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään – ja antoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.

Muut ravintolassa istujat mutisivat myöntäviä sanoja.

Sternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut kumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä tämän olalle. "No, mitäs sinä siihen sanot?"

"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?" ärähti tämä. "Ajattelen voittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että sinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?"

"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille mahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen tehdä."

"Ah, ei, ei, siitä tulisivat juonet!"

"Mitä juonia siinä olisi?" nauroi Sternsteinin isäntä leveästi.

"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?" Olutjuusto-Martelin täytyi tuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti raapi hän korvallistaan. "Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi sinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena – ja vaikka nuo kaksi jo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen – että sinä hääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi hoviin."

"Siihen suostun."

Nuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä yksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä kämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.

"Siis päätetty", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen sitten tyynemmin: "Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä sinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, – "

"No siinä se nyt on", huusi Olutjuusto-Martel, "tiesinhän juonia tulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma, että minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän tällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä suvaitsisit häntä tarvita!"

"Ja mitä se äsken oli sinulta muuta kuin vanhaa tungettelevaisuuttasi, jolla jo vuosikausia olet kehottanut minua asettumaan lepoon?! Sinulta odotinkin sellaista, oletko sinä minulta jotain muuta odottanut? Meidän ijällämme ei kuitenkaan koskaan muututa. Älä siis turhia loruile, myönny siihen mihin on pakko ja salli minun nyt miettiä milloin määrään ajan. – "

"Ei, ei!" Olutjuusto-Martel ponnahti huutaen pystyyn istualtaan ja huitoi kuin epätoivoissaan käsiään ilmassa; häntä ei vielä milloinkaan ennen oltu nähty noin kiihtyneenä. "Ei, ei, se ei sovi! se ei ole oikein eikä kohtuullista! se ei käy laatuun, että sinä itse sen määräät!"

"Oletko järjiltäsi?" kysyi Sternsteinin isäntä kummastuneena. "Kuka sen sitten määrää, ellen minä?!"

"Et sinä! Sinua en tahdo enkä tarvitsekaan tahtoa!" jatkoi Olutjuusto-Martel huutaen. "Kuule minua! kuulkaa minua, miehet! Minua kaduttaa niin paljon kuin hiuksia on päässäni; harvoin lyön vetoa, sitä ei minun nytkään olisi pitänyt tehdä, ei ainakaan Sternsteinin isännän kanssa, hän on kovin juonikas! Melkein menetän vetoni, mutta vieköön hevoseni, olkoon tyttäreni nuoruusvuodet hukassa, nyt antaudun kumminkin vedonlyöntipaholaisen valtaan nahkoineni karvoineni, suokoon hän sitten minulle hyvää tai pahaa! Jos Tonilla on ratkaistavana yksi asia, niin ratkaiskoon toisenkin, jos hän sanoo: kyllä, niin sanokoon myöskin: koska! Se ei ole muuta kuin kohtuullista!"

"Kohtuullista se vaan onkin", virkkoivat toiset istujat.

Sternsteinin isäntä nousi ylös. "Koko tuon turhanpäiväisen melun ja hälinän olisit voinut itseltäsi säästää. Olen siinä suhteessa aivan samaa mieltä kanssasi." Hän kumartui alas ja kuiskasi Olutjuusto-Martelin korvaan: "Sinä kettu, hän pitää yhtä vähän kiirettä kuin minä."

Hetkisen katsoi Pitkä kauhistuneena ylös. Mutta olihan hän antanut vihjauksia! Äkkiä painoi hän jälleen päänsä alas ja katseli hymyillen pöytään.

Sternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja sanoi nauraen: "Nyt lähden katsomaan hevosiani."

"Me tulemme mukaan", huusivat kaikki nauraen.

"Meidän on se tehtäväkin", melusi muuan, "jo senkin vuoksi, ettei vanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!"

Vanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. "Kuule sinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään! Kunniaton pelihän olisi menetetty."

Toni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti kattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta pihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa hän juuri oli laskenut leikkiä.

"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä", virkkoi Sternsteinin isäntä. "Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi." Hän tarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. "Yhdeksän vuotta hänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen ravistelu) – esiin kutsuttaessa – muutoin hänen käy huonosti!" Hän antoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa osittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän katosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin totisena lopettaen sanoilla: "niin, niin, sotaoikeus on perin ankara."

Kun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki ravintolaan. "Lähde mukaan", sanoi hän ohimennessään Tonille ja kun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan nuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi puhua: "Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko sinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi en odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait Olutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen mukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat, tiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää miettimisaikaa. Puhu!"

Nuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. "Koskei mikään vastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä siis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä ajan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään vastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi vanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!"

Pauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän eläimellinen huuto.

"Isäntä! Isäntä! Isäntä!" – "Nyt tiedät kenen luo sinun on riennettävä!" – "Sternsteinin isäntä maksaa!" – "Täytä lasit!"

Vanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana eteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen häntä molemmin käsin olkapäistä huusi: "Niinpä olet siis selvästi voittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu nuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää tarkottaa tyttärelleni!" – silloin näytti Sternsteinin isäntä jälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan pöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet kukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena heti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään yläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi pidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet erääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi hänet siellä muurinnurkkaukseen. "Rakkari, hylkiö", huohotti hän, "ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan sinut raviin."

"Oletpa hullu", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja kiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, "mitä olen sitten tehnyt sinulle?"

"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja tavarat!" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi hänet sitten vasten seinää niin että tärähti.

"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske minuun, muutoin huudan apua! – Minä en tiedä mistään. Ja jos asia niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."

Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä, mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää, polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka, hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.