Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 21

XLVIII LUKU

Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian kuin mahdollista – suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut kaatunut kaksintaistelussa.

Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta – muka heidän hauskutuksekseen ja virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi – jätti hän heidät joka kerta yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.

Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä, jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja hänen juonensa – joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä – olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin, että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin, luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.

Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä, ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä; mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen. Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:

"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F: n tekevän kaiken, minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."

Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.

Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa. Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet, luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:

"Parahin herra Bennet. – Sukulaisuutemme ja korkea kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin, koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua – kuten rakas Charlotteni on antanut minun ymmärtää – että tyttärenne syntinen ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä samalla olen taipuvainen – teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi – otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha, koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään vikapääksi näin hirveään syntiin.

"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä; ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka, niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani, etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat hedelmät. – Teidän j.n.e."

Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita. Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan. Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"

Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.

"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos hän tahtoo livistää pakoon?"

Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä. Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu kertaakaan heidän keskensä.

Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa, ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.

Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun? Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin tietää se."

"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.

"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy, anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian mielestäni."

"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"

"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin siellä?"

"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.

"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän aikaa."

Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."

Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.

"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla: istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän – vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee karkuun."

"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos minä koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista tyttöä kuin Lydia."

"Sinäkö pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia kauemmaksi – en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei, Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni – ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen minuuttia päivässä."

Kitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.

"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan sotaväenparaatia."

XLIX LUKU

Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:

"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin tulla kysymään."

"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia

Lontoosta."

"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä, että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."

Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon – isää ei näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti: "Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona tuota pikku viidakkoa kohti."

Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa vähäistä metsäsaareketta kohti.

Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä isän ja huusi hänelle kiihkeästi:

"Ah, isä – mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään tietoja?"

"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."

"Niin – ja minkälaisia uutisia tuli – hyviäkö vai huonoja?"

"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."

Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin ennätti parahiksi paikalle.

"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville sen sisällöstä."

"Rakas lankoni. – Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia, joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi, kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin…"

"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"

Elizabeth jatkoi lukemistaan:

"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa, enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin – kaikki asianhaarat huomioonottaen – en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua. Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.

"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis – kuten oletan sinun tekevän – lähetät minulle valtakirjan toimittaa kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.

"Edw. Gardiner."

"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan Lydian?"

"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."

"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?" kysyi Elizabeth.

"En; mutta se on heti tehtävä."

Mitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.

"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on tällaisessa asiassa."

"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on teille itsellenne vastenmielistä."

"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet; "mutta mihinkäpä siitä pääsee."

Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä, isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"

"Suostuako niihin – tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää niin vähän."

"Ja heidän on pakko mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on sellainen mies!"

"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää – kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle takaisin?"

"Rahoja – enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"

"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä – ajatteles, vain sata puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen haudassa."

"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka, ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta! Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."

"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan. Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin sukulaisuutemme alkuasteella."

"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"

Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."

"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?"

"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne."

Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan. Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta, että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin. Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista uhrauksista.

"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä! Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme jälleen nähdä toisemme!"

Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.

"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän, vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman rahasumman."

"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni naimisiin! Rouva Wickham – kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat. Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian puvut on oitis saatava tilatuiksi."

Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia. Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.

"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille. Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee! Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme yhdessä heidän hääpäivänään."

Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä pahemmaksi.