Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 22

L LUKU

Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman sattumista, että hän olisi pystynyt – sen sijaan, että oli säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten – säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.

Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä. Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.

Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.

Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja; vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.

Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.

Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. Yhteen taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."

Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen. Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.

Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen, luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla – nyt, kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.

Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan molemminpuoliseksi eduksi – hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä suurimmaksi siunaukseksi.

Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää – näin hän yllätti itsensä usein ajattelemasta – että hänen kosintansa, joka monias kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty, nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen – ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli, ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.

Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua Longbourniin.

Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.

"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen", valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"

Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut välttää näkemästä uutta lankomiestään.

LI LUKU

Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja vaunut lähetettiin heitä vastaan – n majataloon, josta heidän piti joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi, kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.

Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret hätääntyneiltä ja tuskaisilta.

Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille onnea ja tervetuloa.

Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän katon alla.

Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella ei ole rajoja. Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden merkkiäkään.

Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa mieluimmin olisivat vaienneet.

"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään, kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."

Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin, että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä; ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."

Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille palvelustytöille.

"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"

"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"

"Hui hai, äiti – mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan tytöille hyvät tanssittajat."

"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!"

"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen kevään tuloa."

"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth; "mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."

Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.

Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen – niin kevyt ja niin pinnallinen – kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa ketään muuta miestä koko maailmassa.

Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta puheenpitoa Elizabethille:

"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut sinulle mitään häistäni. Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"

"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin vähän kuin mahdollista koko asiasta."

"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.

"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone – enon liiketoveri – ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla naittajani."

"Kuka – herra Darcyko!" huudahti Elizabeth ihmeissään.

"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä. Mutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en olisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen lupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä aivan salassa toisilta!"

"Jos sen piti pysyä salassa", sanoi Jane, "niin älä virka enää sanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan koko asiata."

"Ah, emme tietenkään", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka hän aivan paloi uteliaisuudesta.

"Kiitos vain", sanoi Lydia; "sillä jos utelisitte enempää, niin en malttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi hirveästi."

Mutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin mielenkiintoisesta asiasta – tahi ainakin hänen oli mahdoton olla hankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana hänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja vieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut kaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin villit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn läsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä parhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään valoon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen kauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän istahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen tädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan vihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua vaitiolonlupausta.

"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni", hän lopetti kirjeensä, "kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen ja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut teidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa minulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma – jollei sen jostakin syystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää; silloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä."

"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin", hän lisäsi uhkamielisesti itsekseen sulkiessaan kirjeen. "Ja jollet sinä, rakas täti, kerro minulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti salateitä!"

LII LUKU

Elizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman pian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi kiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän vaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti matalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä kirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.

"Gracechurch-katu n: o – , syyskuun 6 p: nä.

"Rakas sisarentyttäreni. – Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan, että lyhyt vastaus ei riitä tyydyttämään sinua. Minun täytyy tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa sellaista sinun puoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja tarpeellisiksi sinun taholtasi. Jollet sittenkään tahdo ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko, että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu juurta jaksain.

"Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja. Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin että minun uteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi kuin sinun näkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan – Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran. Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi, hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin muutakin aihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut hänelle häpeäksi.

"Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja. Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat – n kadun varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli varma, että he aikanansa menisivät naimisiin – samantekevää milloin.

"Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi lähteä jonnekin – tietämättä minne – eikä hänellä ollut mitään toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön vaikkapa ulkomailta.

"Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen. Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia. Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa jälleen sunnuntaina, ja silloin minäkin näin hänet. Asiat saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty monistakin vioista, mutta tämä on hänellä ainoa todellinen. Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et saa hiiskahtaa kellekään – korkeintain vain Janelle.

"Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä ostettava Wickhamille upseerin paikka.²³ Syyn, minkä vuoksi herra Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää; vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi otaksuneet hänellä olleen jotain muutakin aihetta sekaantua asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput rahalliset suoritukset.

"Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen, jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla kärsivällinen hänen kanssaan.

"Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi. Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni (mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naida viisaasti, niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaa sitäkin hänelle. Minusta hän oli eräässä suhteessa kovin viekas – hän tuskin kertaakaan mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta vastaisuudessa P: n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime puolituntisen. – Uskollinen tätisi

"M. Gardiner."