Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 20

"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?"

"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä turhat!".

Darcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.

"Ja minun silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt – minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"

Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä; täytyihän nyt kaiken järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden täytyi nyt sammua tyhjiin.

Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:

"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa! Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään, että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään luonansa Pemberleyssä."

"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti Darcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia. Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä tiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."

Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja vakavasti taakseen.

Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin. Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän helpoksi saaliiksi.

Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään – kuulemaan, näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten, huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa. Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin pian kuin suinkin.

"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti. "Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä hakemaan – oliko hän todellakin?"

"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. Se asia on täydellisesti selvitetty."

"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan ovat!"

Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään Longbournia kohti.

XLVII LUKU

"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth", sanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; "ja vakavan pohtimisen perusteella olen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi mielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies rohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka ei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia ystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä perheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain päin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset ja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin rykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille? Kiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen."

"Ajatteletko todellakin niin, eno?" huudahti Elizabeth, kirkastuen hetkiseksi.

"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla", sanoi rva Gardiner. "Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja, sotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan voi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa hänet niin perin kunnottomaksi?"

"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä muuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen tahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin eno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät olisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno arvelee?"

"No, ensinnäkään ei meillä", vastasi hänen enonsa, "ole ehdotonta todistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin."

"Niin – mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät matkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä enää Barnetia etempänä."

"No niin – otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat oleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta syytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin niukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä huokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?"

"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi joutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin ystävä – sen näitte Janen kirjeestä – arveli, ettei hän edes aikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä. Hänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi Lydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi – nuoruutta, terveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta – joiden takia Wickham uhraisi hänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet? Mitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän häpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta arvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen vastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat häntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä jäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä kohtalosta."

"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja antautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen kanssa ulkopuolella avioliittoa?"

"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin", vastasi Elizabeth, itkuun purskahtaen, "että oma sisar voi epäillä sisarensa hyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan tiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on niin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita vakavasti; ja koko viime puolivuoden – ei, kuin koko viime vuoden – hän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on sallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen ja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo miliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta mielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on tehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja kuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki tiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi lumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä."

"Mutta näethän, että Jane", keskeytti hänen tätinsä, "ainakaan ei ajattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään konnamaiseen tekoon."

"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän voisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on jo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää, aivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa on. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin hiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava teeskentelemäänkin."

"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?" huudahti rva

Gardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.

"Tiedän todellakin", vastasi Elizabeth punastuen.

"Minä kerroin teille toispäivänä hänen häpeämättömästä käyttäytymisestään herra Darcya kohtaan; ja kuulittehan te omin korvin, viimeksi Longbournissa ollessanne, millä tapaa hän puhui miehestä, joka oli osoittanut niin verratonta pitkämielisyyttä ja anteliaisuutta hänelle. Ja on muitakin asioita, joista minun ei ole lupa … joista tässä yhteydessä ei kannata puhua; mutta hänen valhejuttunsa Pemberleyn perheestä ovat ihan loputtomat. Kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kertonut neiti Darcysta, luulin tapaavani hyvin ylpeän, kylmäkiskoisen ja epämiellyttävän tytön. Ja kuitenkin hän tiesi, että asianlaita on aivan päinvastainen. Täytyihän hänen pitkän tuttavuutensa perusteella tietää, että neiti Darcy on hyvin rakastettava ja perin vaatimaton tyttö, jollaiseksi me tulimme hänet tuntemaan."

Matkaa jatkettiin niin nopeaan kuin voitiin; ja vietettyä yö maantien varrella olevassa majatalossa jouduttiin Longbourniin seuraavana päivänä päivällisajaksi. Elizabeth oli tyytyväinen, ettei Janen ollut tarvinnut väsyttää itseään sen pitemmällä odottelulla.

Gardinerin pikkulapset seisoivat kaikki vastassa portailla; suudeltuaan heitä kiireisesti Elizabeth juoksi sisään eteissuojaan, jossa tapasi yläkerrasta alas syöksyvän Janen.

Sisarusten itkien syleiltyä toisiaan kysyi nuorempi, oliko karkulaisista kuultu mitään.

"Ei vielä", sanoi Jane. "Mutta kun hyvä enomme nyt on tullut, niin toivon, että kaikki tulee päättymään hyvin."

"Onko isä vielä Lontoossa?"

"On; hän lähti tiistaina, niinkuin kirjeessäni mainitsin."

"Oletko saanut häneltä mitään tietoja?"

"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona ilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita, joita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän kirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen arvoista."

"Entä äiti – kuinka hän voi? Ja kuinka te kaikki jaksatte?"

"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin hyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin mieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan kiitos."

"Mutta entä sinä – kuinka sinä itse voit?" huudahti Elizabeth. "Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään kokea!"

Jane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo eteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten keskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen heitä tulostaan.

Kaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka Elizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja annettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut – ylevämielinen ja kaikista hyvää ajatteleva kun oli – toivomasta mieluista päätöstä kaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko isältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun onnellisesta avioliitosta.

Salista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon rouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten kehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.

"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille", hän jatkoi, "ja annettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin ei tätä totta maar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään, joka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä koskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään laiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin tekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina ajattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta kuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on Bennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin kaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse surmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät täältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan; ja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä meidän eteemme tuleekaan!"

Kaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra Gardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään sekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa kaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.

"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi", hän lisäsi; "vaikka onkin oikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä tapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä täyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä saamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme kuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään, ei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen, etsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me yhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä."

"Ah, niin, rakas lanko", vastasi rva Bennet, "juuri sitä minä aioinkin esittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis käsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti ja naita heidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä huoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan vain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää Bennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä hirvittävässä tilassa sinä minut tapasit – että olen surusta ja kauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko ruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia kyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta kauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle Lydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin hän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin muotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä olen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!"

Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta – lukuunottamatta ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:

"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia haavoitettuihin sydämiimme."

Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen lohdutukseen.

Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta, mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin? Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"

"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan, ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan matkaansa."

"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan? Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"

"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja siitä minä sitten sain aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät väärin."

"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä, etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"

"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista? Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi – minä epäilin, että Lydia tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi – iloisena siitä, että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä – että Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista. Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet rakastuneet toisiinsa."

"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?"

"Ei, sitä en luule."

"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista?

Tunteeko hän tämän todellisen luonteen?".

"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä ystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen ja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu tapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa paljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa sentään ole perää."

"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä, kunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä tiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko eversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt hänen vaimolleen?"

"Hän toi sen mukanaan meidän nähtäväksemme. Tässä se on."

Jane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin luettavaksi. Se kuului seuraavasti:

"Rakas Harriet! – Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä, niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo, sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani. Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana. Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani, ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän matkaonneksemme. – Hellä ystävättäresi

"Lydia Bennet."

"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!" huudahti Elizabeth luettuaan kirjeen. "Tuollainen kirje sellaisena hetkenä! Mutta ainakin näkyy siitä, että hän toki ajatteli vakavasti matkansa tarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä hyvänsä, niin hän ei ainakaan aikonut tehdä mitään jumalatonta. Voi isäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen kirjeen!"

"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty. Kymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai heti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!"

"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."

"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta, ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."

"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä hän tarkoitti hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi. Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."