Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 11

Hra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin asukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa raskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai tavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen avomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti häneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra Darcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut, tunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin loppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli mieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata käytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta asiasta.

Nti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla olemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä tunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun sellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty, mutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista kaikkein kehnoimmaksi.

XXV LUKU

Vietettyään viikon päivät lemmen kuhertelussa ja vastaisen avio-onnen haaveilussa oli hra Collinsin pakko lauantain lähestyessä tempaista itsensä irti rakastettavan Charlottensa viereltä. Eron tuskaa ehkä kuitenkin lievittivät varustelut morsiamen vastaanottamiseksi, koskapa hänellä oli aihetta toivoa, että kohta hänen seuraavan palauksensa jälkeen Hertfordshireen hänen luvalliset aivoituksensa lopullisesti kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi aviomiehistä onnellisin. Hän lausui Longbournissa tavallista juhlallisemmat jäähyväiset, toivotti jälleen serkuilleen onnea ja terveyttä ja lupasi siunata heidän isäänsä uudella kiitoskirjeellä.

Seuraavana päivänä oli rva Bennetillä ilo saada vieraaksi sisarensa ja lankonsa, joiden oli tapana viettää joulunsa Longbournissa. Hra Gardiner oli älykäs ja joka suhteessa herrasmainen mies. Netherfieldin naisten olisi ollut vaikea uskoa häntä kauppiaaksi, joka oli puodissansa saattanut säilyttää niin hienon olemuksen ja herttaisen käytöstavan. Myöskin rva Gardiner, joka oli useita vuosia nuorempi kuin rvat Bennet ja Philips, oli järkevä, miellyttävä ja sirotapainen nainen, jota hänen sisarentyttärensä pitivät suuressa arvossa. Nimenomaan näistä molemmat vanhimmat olivat häneen erityisesti kiintyneet, sillä he olivat usein oleskelleet hänen kotonaan Lontoossa.

Rva Gardinerin ensi työnä perille saavuttuaan oli jakaa kaupunkituomisensa ja kertoilla uusimmista Lontoon muodeista. Sen urakan suoritettua hänelle jäi passiivisempi tehtävä – kuunnella talonväen tarinoita. Rva Bennetillä oli tällä kertaa paljon valittamisen aihetta. Koko maailma oli kohdellut julmasti heitä kaikkia ja nimenomaan häntä erikseen sitten sisaren viime käynnin. Kaksi hänen tyttäristään oli ollut juuri pääsemäisillään hyviin naimisiin, mutta sitten oli juttu kääntynyt kerrassaan kieroon.

"En minä Janea silti moiti", jatkoi hän, "sillä Jane olisi kyllä pitänyt kiinni herra Bingleystä, jos vain olisi voinut. Mutta tuo Lizzy! Ah sentään, rakas sisareni! On niin katkerata ajatella, että hän saattaisi jo olla herra Collinsin vaimo, jollei hän olisi ollut niin hirveän oikullinen ja itsepäinen. Se kelpo pappismies kosi häntä juuri tässä huoneessa, ja tyttö riepu rohkeni vastata kieltävästi. Seurauksena tulee nyt olemaan, että Lady Lucas saa tyttärensä naimisiin ennenkuin minä, ja että Longbournin tilaa uhkaa sama vaara perinnönjaossa kuin ennenkin. Lucasin väki on kerrassaan niin juonikasta, ettet arvaakaan. He koettavat haamia käsiinsä kaiken, minkä suinkin saavat. Minua surettaa sanoa heistä tällaista, mutta niin vain on asianlaita. Minun hermoni repeytyvät ihan rikki, kun näen, kuinka vähän arvoa oma perheenikin panee minuun tahtooni ja kuinka naapurit ajattelevat ainoastaan omaa etuaan. Ettäs juuri nyt satuit tulemaan, rakas sisar, on minulle kuitenkin suureksi lohdutukseksi, ja ennen kaikkea haluan tietää, käytetäänkö Lontoossa nykyään pitkiä hihoja."

Rva Gardiner, jolle Jane ja Elizabeth jo olivat kirjoittaneet päivän kohtalokkaista kysymyksistä, oli jokseenkin perillä asioista; hän tyytyi senvuoksi vastaamaan kevyesti sisarensa kysymykseen ja säälien tämän tyttäriä suuntasi puhelun toisille aloille.

Jäätyään sitten Elizabethin kanssa kahdenkesken hän jatkoi juttua pitemmältä. "Se näytti todellakin hyvältä naimiskaupalta Janelle", hän sanoi. "Minua surettaa, että siitä ei tullut mitään. Mutta sellaistahan sattuu niin usein! Sellainen nuori mies, joksi olet herra Bingleytä kuvaillut, rakastuu niin helposti sievään tyttöön muutaman viikon ajaksi, ja sitten kun sattuma jälleen erottaa heidät toisistaan, hän unohtaa tämän aivan yhtä helposti. Se on tavallinen maailmanmeno."

"Tuo on tavallansa erinomainen lohdutus", vastasi Elizabeth, "mutta meille se ei kelpaa. Emme me pelkän sattuman kautta ole joutuneet kärsimään. Enkäpä luule niin useasti tapahtuvankaan, että omaisten ja ystäväin vaikutus saa itsenäisessä asemassa olevan nuoren miehen aivan äkisti unohtamaan tytön, johon hän on vast'ikään ollut tulisesti rakastunut."

"Mutta tuo sanontatapa 'tulisesti rakastunut' on minusta niin epämääräinen ja epäilyttävä, ettei se paljonkaan valaise asiaa. Sitä käytetään yhtä usein puolituntisen tuttavuuden herättämistä tunteista kuin todellisesta, vakavasta kiintymyksestä. Sanoppas, kuinka tulinen herra Bingleyn rakkaus oikeastaan oli?"

"Minä en vain ole koskaan nähnyt toista niin lupaavaa molemminpuolista mieltymystä. Se syntyi aivan ensi näkemältä, ja joka kerta kun he uudestaan tapasivat toisensa, voi sen huomata yhä selvemmin. Omassa kodissaan toimeenpanemissaan tanssiaisissa hän julkisesti loukkasi eräitä neitosia, kun jätti heidät tyyten tanssittamatta; ja itsekin puhuttelin häntä kahdesti saamatta vastausta, sillä hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt Janeen. Voiko sen selvempiä merkkejä toivoakaan? Eikö epäkohteliaisuus kaikkia muita kohtaan ole epäämättömin merkki siitä, että on rakastunut johonkin erikoisesti?"

"Miksikäs ei – sellaisena olen taipuvainen pitämäänkin hänen rakkauttaan. Mutta Jane parkamme! Minun käy kovasti säälikseni häntä, sillä arvaan että hänen luonteelleen on vaikea ykskaks selviytyä kaikesta tuosta. Paljon parempi olisi ollut, jos tämä olisi sattunut sinulle, Lizzy; sinä olisit piankin kyennyt nauramaan kaikille suruillesi. Mutta etkö luule sen haihduttavan hänen suruaan, jos hän seuraa meitä kaupunkiin? Näyttämönvaihdos on usein terveellinen – ja ehkäpä myöskin lyhytaikainen poissaolo kodista ja omaisista voi olla joksikin hyödyksi."

Elizabeth oli hyvin mieltynyt tähän ehdotukseen ja arveli sisarensakin mielellään suostuvan siihen.

"Minä toivon", lisäsi rva Gardiner, "ettei tuon nuoren miehen olo kaupungissa peloita eikä myöskään houkuttele häntä. Mehän asumme niin eri puolella Lontoota ja seurustelemme siksi erilaisissa piireissä, ettei ole lainkaan luultavaa, että he koskaan sattuisivat joutumaan yhteen, jollei tuo nuori mies varta vasten tule tapaamaan häntä."

"Ja se taas on aivan mahdotonta, sillä hän on nyt ystävänsä holhottavana, eikä voi olettaakaan, että herra Darcy sallisi hänen lähteä etsiskelemään Janea aatelittomasta kaupunginosasta! Kuinka voitte sellaista kuvitellakaan, rakas täti? Herra Darcy on ehkä saattanut joskus kuulla sellaisesta seudusta kuin Gracechurch-kadusta, mutta enpä uskoisi hänen luulevan, että edes kuukautinenkaan pesu voisi puhdistaa häntä sen rihkamalöyhkistä, jos hänen päähänsä pälkähtäisi astua sinne kerran jalallaankaan. Ja siitä olen varma, ettei herra Bingley hairahdu minnekään, ilman että tuo ystävä on hänen kintereillään."

"Sen parempi! Minä toivon, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiansa. Mutta eikö Jane ole kirjeenvaihdossa hänen sisarensa kanssa? Tämä ei saata olla käymättä häntä tervehtimässä."

"Olen varma, että hänkin varsin pian ja mielellään unohtaa koko tuttavuuden."

Mutta huolimatta tästä varmasta vakuutuksestaan sekä lausumastaan toivomuksesta, että Bingleytä voitaisiin pysyttää erillään Janesta, ei Elizabeth ollut kuitenkaan vielä menettänyt kaikkea toivoa. Saattoihan olla mahdollista – joskus se hänestä tuntui luultavaltakin – että nuoren miehen rakkaus viriäisi uuteen eloon, ja että hän menestyksellä kirvoittuen ystäväinsä vaikutusvallasta pyrkisi jälleen tapaamaan rakkautensa esinettä.

Nti Bennet suostui mielellään tätinsä ehdotukseen; eikä Bingleyn perhe ollut tähän aikaan muuten hänen ajatuksissaan kuin että hän toivoi Carolinen, joka asui erillään veljestään, jolloinkin viettävän aamuhetken hänen kanssaan, ilman että hänen tarvitsi peljätä veljen tapaamista.

Gardinerit viipyivät viikon päivät Longbournissa; ja rva Bennet oli huolehtinut heille niin paljon yhtymätilaisuuksia Philipsin ja Lucasin perheiden ynnä nuorien upseerien kanssa, ettei lähempi perhepiiri joutunut edes kertaakaan istumaan yksin päivällispöydässä. Kun kylästä palattiin kotiin, oli perheellä aina joitakin upseereja saattelijoina, ja näistä oli hra Wickham varmasti yksi; tällöin oli rva Gardinerilla, jonka epäluuloa Elizabethin lämmin ylistely oli herättänyt, tilaisuutta tarkoin vaarinottaa molempia nuoria. Epäilemättä lainkaan heidän olevan vakavasti rakastuneet toisiinsa hän kuitenkin arveli siitä innosta, jolla molemmat etsivät toistensa seuraa, jotakin olevan tekeillä; minkä vuoksi hän päätti ottaa asian Elizabethin kanssa puheeksi ennen poislähtöään ja varoittaa häntä antautumasta täydellä todella sellaiseen epäviisaaseen suhteeseen.

Lukuunottamatta muita Wickhamin viehätyslahjoja oli muuan erityinen seikka, joka kiinnitti rva Gardinerin mieluista mielenkiintoa kauniiseen nuoreen upseeriin.

Noin kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin, ennen naimisiin menoaan, hän oli viettänyt pitkän ajan Wickhamin kotiseudulla Derbyshiressä. Senvuoksi heillä oli paljon yhteisiä tuttuja; ja vaikka Wickham oli sangen vähän oleskellut siellä isänsä viisi vuotta sitten tapahtuneen kuoleman jälkeen, voi hän kuitenkin kertoilla rouvalle paljon tämän entisistä ystävistä.

Rva Gardiner oli myöskin käynyt Pemberleyssä ja tunsi hra Darcy vainajan maineen erittäin hyvin. Siinä toinen tyhjentymätön puheenaihe. Kuullessaan, kuinka nykyinen hra Darcy oli kohdellut lapsuutensa toveria, rouva rupesi palauttamaan mieleensä, mitä hän oli ennen kuullut tästä herrasta hänen poikavuosiltaan, ja se maine ei ollut varsin hyvä. Hän muisteli varmasti kuulleensa, että hra Fitzwilliam Darcya oli aina mainittu ylpeäksi ja äkkipikaiseksi veitikaksi.

XXVI LUKU

Rva Gardiner lausui ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa varoituksensa Elizabethille täsmällisessä mutta sydämellisessä muodossa. Kerrottuaan rehellisesti, mitä hän luuli huomanneensa tytön ja nuoren upseerin väleistä, hän jatkoi:

"Sinä olet siksi järkevä tyttö, Lizzy, ettei syrjäisten varoittelu pane sinua äkäpäissäsi hurjasti rakastumaan, ja senvuoksi voinkin pelkäämättä puhua suuni puhtaaksi. Minä aivan tosissani kehoitan sinua pitämään varasi. Älä antaudu äläkä koetakaan antautua hänen kanssaan suhteeseen, jonka toteutuminen olisi kaikkea muuta kuin järkevää teidän molempien täydellisen varattomuuden vuoksi. Minulla ei ole yhtään muistuttamista häntä vastaan, sillä hän on todella mitä viehättävin nuori mies, ja jos hänellä olisi varoja tahi sellainen yhteiskunnallinen asema, joka hänen kaiken kohtuuden mukaan piti saada, niin et mielestäni voisi parempaa valintaa tehdäkään. Mutta nykyisellään kehoitan sinua pitämään todellisuutta silmällä – älä päästä tunteitasi liiaksi vauhkoutumaan. Isäsi luottaa täydellisesti sinun terveeseen arvostelukykyysi ja viisaaseen käytökseesi, siitä olen varma. Älä petä hänen luottamustaan."

"Mutta, täti rakas, sinähän näytät olevan aivan täysissä tosissasi!"

"Niin olenkin, ja pyydän sinuakin olemaan yhtä tosissasi."

"No niin, olkoon menneeksi! Sinun ei tarvitse hätäillä ollenkaan. Minä pidän vaarin itsestäni ja hra Wickhamista myöskin. Hän ei pääse rakastumaan minuun, mikäli minä voin sen estää."

"Elizabeth, nyt et ainakaan puhu vakavissasi."

"Anteeksi, täti. Minä yritän uudelleen. Tätä nykyä en ole rakastunut herra Wickhamiin; älä pudista päätäsi, aivan varmastikaan en ole. Mutta hän on verrattomasti kaikkein miellyttävin mies mihin milloinkaan olen tutustunut – ja jos hän todella saa päähänsä mieltyä minuun … ei, luulen olevan paremmaksi, ettei hän yritäkään. Minä käsitän itsekin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Oh, tuo hirvittävä ja kelvoton herra Darcy! Isäni hyvä mielipide minusta on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, ja minä koetan kaikin mokomin välttää heikontamasta sitä. Mutta isänikin pitää paljon herra Wickhamista. Lyhyesti sanoen, rakkahin täti, minua suuresti surettaisi, jos pahoittaisin teidän kenenkään mieltä; mutta näemmehän harva se päivä ympäristössämme, kuinka vähän nuoret ihmiset antavat epävarman tulevaisuuden, varattomuuden ja sen sellaisten seikkain estää heitä kihlautumasta – kuinka minäkään sitten voisin luvata olla toisia viisaampi, jos sattuisin joutumaan kiusaukseen, tahi kuinka edes tietäisin, että olisi viisastakaan vastustaa kiusausta? Siksipä en uskalla luvata sinulle mitään muuta, kuin että en pidä kiirettä. En pidä kiirettä kuvitellakseni, että olen hänen lähin silmämääränsä. Ollessani yhdessä hänen kanssaan koetan välttää kaikkia turhia mielikuvitteluja. Sanalla sanoen, koetan tehdä parastani."

"Ehkäpä on hyväksi, ettet kiihota häntä käymään täällä niin kovin usein. Ainakaan ei sinun pitäisi hoputtaa äitiäsi kutsumaan häntä tänne."

"Niinkuin tein toispäivänä", tunnusti Elizabeth, hymyillen syyllisyydestään tietoisen hymyä. "Totta kyllä, että minun olisi järkevintä pidättyä siitä. Mutta älä uskokaan, täti, että hän aina käy täällä näin ahkerasti. Sinun takiasi häntä on tällä viikolla niin usein kutsuttu. Tiedäthän muutenkin, että äidin on vaikea tulla toimeen ilman alituista vierasseuraa ympärillään. Mutta täydellä todella annan kunniasanani, että koetan tehdä niinkuin näen viisaimmaksi; ja toivon, että nyt olet täysin tyytyväinen minuun."

Hänen tätinsä vakuutti olevansa tyytyväinen, ja Elizabethin kiitettyä hänen hyvää tarkoittavista viittauksistaan he erosivat toisistaan.

Hra Collins palasi Hertfordshireen kohta Gardinerin väen ja Janen lähdettyä; mutta kun hän tällä kertaa majoittui Lucas Lodgeen, ei rva Bennetillä ollut hänestä entistä harmia. Häät olivat jo aivan lähellä, ja kunnon rouva oli jo pakottautunut käsittämään tämän kohtaloniskun välttämättömäksi pahaksi, niin että hän kykeni pahantuulisesi toivottamaan – aivan kuin päinvastaista odotellen – että heistä kaikesta huolimatta tulisi onnellinen pari. Vihkimisen piti tapahtua torstaina, ja keskiviikkona kävi Charlotte lausumassa Longbournin väelle jäähyväiset. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasi Elizabeth häntä ulos, hyvin pahoillaan ja häpeissään äitinsä peittelemättömästä ilkeydestä ja itse vilpittömästi liikutettuna eron johdosta. Heidän pihalle laskeutuessaan sanoi Charlotte:

"Minä luotan siihen, Eliza, että kirjoittelet minulle ahkerasti."

"Siitä saat olla varma."

"Sitten on minulla vielä toinenkin pyyntö. Tahdothan tulla tervehtimään minua?"

"Toivon, että usein tapaamme toisemme täällä Hertfordshiressä."

"Minä en arvatenkaan pääse vähään aikaan lähtemään Kentistä. Lupaa senvuoksi tulla meidän luoksemme Hunsfordiin."

Elizabeth ei voinut kieltää, vaikka hän ei voinut odottaa itselleen siitä vierailusta suurtakaan huvia.

"Isäni ja Maria sisareni tulevat luokseni maaliskuussa", jatkoi Charlotte, "ja minä toivon, että sinä lähdet heidän mukaansa. Aivan täydellä todella, Eliza, sinä olet minulle yhtä tervetullut kuin kumpikin heistä."

Hääpäivä tuli ja meni; nuori pari lähti kirkon ovelta oitis matkalle uuteen kotiin, ja kaikki sanoivat sanottavansa siinä tilaisuudessa. Elizabeth sai piankin tietoja ystävältään, ja heidän kirjeenvaihtonsa jatkui yhtä säännöllisesti kuin tähänkin asti; mutta yhtä vapaana ja tutunomaisena se ei tietenkään voinut pysyä. Elizabeth ei voinut koskaan istua kirjoittamaan Charlottelle tuntematta, että entinen hauska ja tuttavallinen tyttöajan suhde oli loppunut; ja vaikka hän päättikin pitää kirjeenvaihtoa yhtä virkeänä kuin ennen, tapahtui se pikemminkin entisten muistojen kuin nykyisyyden vuoksi. Charlotten ensi kirjeet olivat hyvin innokkaat kiittelemään hänen uutta kotiaan, ylistämään Lady Catherinen suurenmoista jalotyylisyyttä ja kuvittelemaan kaikkea kaunista alkavasta avioelämästään. Sanalla sanoen kaikki oli kaikua hra Collinsin mahtipontisesta kehumisesta Hunsfordin ja Rosingsin verrattomuudesta, vaikkakin kohtuullisesti lievennettynä; ja Elizabeth arvasi, että hänen itsensä tuli täydentää kuva, kun hän ensi vierailullaan pääsi omin silmin tutustumaan oloihin.

Jane oli jo lähettänyt muutamia rivejä ilmoittaakseen heidän onnellisesta tulostaan Lontooseen, ja kun hänen toinen kirjeensä saapui, toivoi Elizabeth mitä hartaimmin, että siinä olisi joitakin tietoja Bingleyn perheen jäsenistä.

Hänen kärsimättömyytensä sai sellaisen palkinnon kuin kärsimättömyys yleensä saa. Jane oli ollut viikon päivät pääkaupungissa näkemättä tai kuulematta vähintäkään Carolinesta. Hän luotti kuitenkin tähän mahdollisuuteen, otaksuen että hänen Longbournista ystävättärelleen viimeksi lähettämänsä kirje oli jollain tapaa hukkunut.

"Täti lähtee huomenna sinnepäin kaupunkia", hän jatkoi, "ja minä käytän tilaisuutta hyväkseni käydäkseni Grosvenor-kadun varrella."

Tämän vierailun jälkeen Jane kirjoitti uudestaan, mainiten tavanneensa nti Bingleyn. "En luule, että Caroline silloin oli oikein hyvissä voimissaan; mutta hän oli kuitenkin hyvin iloinen nähdessään minut ja moitti minua, etten ollut aikaisemmin ilmoittanut hänelle tulostani Lontooseen. Siinä näet, että olin oikeassa; hän ei ole saanutkaan minun viime kirjettäni. Minä tiedustin luonnollisesti hänen veljensä vointia. Tämä voi erittäin hyvin, mutta on niin paljon yksissä herra Darcyn kanssa, etteivät sisaret häntä paljon näekään. Minä huomasin, että neiti Darcya odotettiin päivälliselle; hänet tahtoisin niin kernaasti nähdä. Vierailuni oli aivan lyhyt, kun Caroline ja rouva Hurst olivat lähdössä ulos. Arvaanpa heidän piankin käyvän täällä meidän luonamme."

Elizabeth pudisti päätään kirjeen luettuaan. Se vain vahvisti hänen uskoaan, että ainoastaan pelkkä sattuma saattaisi hra Bingleyn tietoon, että Jane oleskeli samassa kaupungissa.

Kului vielä neljä viikkoa, ilman että Jane näki vilaustakaan hra Bingleystä. Hän koetti uskotella itselleen ja sisarelleen, ettei se lainkaan pahoittanut hänen mieltään; mutta hän ei voinut enää olla panematta merkille nti Bingleyn ilmeistä välinpitämättömyyttä. Sittenkun hän oli parin viikon ajan odotellut tätä joka aamupäivä luokseen, oli vieras viimeinkin suvainnut saapua; mutta hänen vierailunsa hätäisyys ja vielä enemmän hänen muuttunut sävynsä osoittivat Janelle, että hänen oli turha enää pettää itseään. Tästä tapauksesta hän kirjoitti sisarelleen seuraavin sanoin:

"Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta. Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän, että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko tuttavuutta.

"Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen; sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän pitemmältä; ja vaikka me molemmat tiedämmekin hyvin, että tuo hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma, että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa, että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä. Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi – sinun muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.

"Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen, mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e."

Tämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti se varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti Bingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen lähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes toivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan tasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle nuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti Darcyn kanssa, koska hänellä silloin – Wickhamin kuvauksesta päättäen – tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon ansiokkaamman tytön.

Rva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra Wickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli lähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä itseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut; hänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä tuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti kärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus, että tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnut hänet, jos molempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen pääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli odottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä suhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten naimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua saavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen asema.

Selostettuaan tämän kaiken rva Gardinerille hän jatkoi kirjeessään:

"Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni, jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä aivan yhtä hyvin kuin rumienkin."