Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 12

XXVII LUKU

Tammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä tapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat kävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät. Maaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei itsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään Charlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä itselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen ajattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti hra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista tytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän saisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin pahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.

Ainoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä ja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati tytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi vastatakin hänen kirjeisiinsä.

Jäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa ystävyydessä – jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties suurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä unohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla suitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja ihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen samalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen, mitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja luottaen siihen, että heidän mielipiteensä – heidän yhteinen mielipiteensä – tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään toteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin sydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa mieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo herttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi hänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.

Matkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin varahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan. Jane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti portaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja suloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin pienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen ja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki olivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla – päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.

Näytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen keskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane; ja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että vaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen hyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva Gardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä hänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi päätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän tuttavuuden jatkamisesta.

Täti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan tältä saamansa rukkaset.

"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth", hän lisäsi, "millainen tyttö se neiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme osoittautuisi rahanahneeksi."

"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on rahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja voitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan häneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja nyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee kymmenen tuhannen punnan tyttöä."

"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin tiedän, mitä sitten ajattelen asiasta."

"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut hänestä mitään pahaa."

"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan, ennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?"

"Ei – mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta ollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin varaton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan tytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä köyhä kuin minäkin?"

"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis käänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä."

"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä moitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä valita, niin mitäpä syytä meilläkään olisi?"

"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa neiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen – joko järjen tai tunteen puolesta."

"No hyvä, täti", huudahti Elizabeth, "olkoon siis niinkuin sinä vain tahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti King höperö."

"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella sellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja Derbyshiren kasvatteja kuin minäkin."

"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan ole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän helmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen oikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden tapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä ominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja. Typerät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea."

"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän liian paljon pettymyksen huokaukselta."

Ennenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai Elizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään huvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.

"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme", sanoi rva

Gardiner, "mutta arvatenkin järville."¹⁸

Mikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. "Ah, sinä rakkahin, armahin täti", hän huudahti ihastuneena, "mikä onni, mikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi nyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat jylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä tuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten matkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle eivätkä osaa selittää näkemiään. Mepäs silloin tiedämme, missä olemme kuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille. Järvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi meidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain erityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta. Ei, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan mieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä."

XXVIII LUKU

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, ja entistä virkeämmin mielin Elizabeth vaarinotti kaikkia uusia ja huvittavia nähtävyyksiä tien varrella. Kaikki raskaus oli haihtunut hänen sydämestään; sisar oli erotessa näyttänyt niin terveeltä ja virkeältä, että hänen suhteensa ei tarvinnut mitään peljätä; ja ajatus kesällisestä huvimatkasta pohjois-Englantiin antoi jatkuvata rattoisata askarrusta hänen ajatuksilleen.

Kun matkalaiset kääntyivät valtatieltä Hunsfordin ruohoniityille, etsivät kaikkien silmät kiihkeästi pappilaa, ja jokainen tienkäänne oli tuovinaan sen näkyviin. Rosingsin laajan puiston lauta-aita paarsi koko matkan tien toista vartta. Elizabethia hymyilytti muistellessaan, mitä kaikkea hän oli kuullut hovin asukkaista.

Vihdoin pilkoitti pappilakin silmiin. Sen pieni puisto vietti kylätielle päin, asuinrakennus oli puiston laidalla; vihreäksi maalattu lauta-aita ja sen takana oleva laakeripensas-aita ilmaisivat talon pappilaksi. Hra Collins ja Charlotte ilmestyivät kuistille, ja vaunut pysähtyivät pienelle veräjälle, jolta sorapolku vei rakennuksen portaille. Kaikkien silmät ja suut hymyilivät, päät nyökkyivät ja iloisia huudahduksia helähteli. Rva Collins otti mitä iloisimmin vastaan ystävättärensä, ja Elizabeth tunsi yhä kasvavaa mielihyvää tulostaan, nähdessään olevansa niin ikävöiden varrottu ja mielihyvin vastaanotettu. Serkkunsa ryhdin ja sävyn hän huomasi yhtä pönäkän kankeaksi kuin ennenkin; hra Collins pidätti häntä hyvän hetken veräjällä tiedustellakseen seikkaperäisesti hänen omaistensa vointia. Sitten tulijat saatettiin sisään, missä isäntä uudelleen juhlallisesti julisti vieraat tervetulleiksi hänen halpaan majaansa ja matalan kattonsa alle.

Elizabeth oli valmistunut näkemään hänet täydessä loistossaan; eikä hän saattanut olla huomaamatta, kuinka isäntä näytellessään pöyhkeän kainostelevasti vieraille huoneitaan ja niiden sisustusta tuntui kohdistavan huomautuksensa erikoisesti hänelle, aivan kuin saattaakseen hänet katuen tuntemaan, minkä surkean erhetyksen hän oli tehnyt kieltäytyessään tulemasta niin mainion talon emännäksi. Mutta vaikka kaikki todella olikin sievää ja kodikasta, ei Elizabeth voinut tyydyttää isäntänsä mieltä millään katumuksen ilmeellä eikä raskaalla huokaisulla; pikemminkin hän tähysti ihmetellen ystävättäreensä, joka kykeni näyttämään niin hilpeältä ja huolettomalta sellaisen elämäntoverin vierellä. Kun hra Collins sattui laskemaan tavallista paksumpia kömpelyyksiä – mikä ei sattunut niinkään harvoin – vilkaisi Elizabeth oitis Charlotteen nähdäkseen, punastuiko tämä; mutta yleensä Charlotte näytti viisaasti päättäneen olla kuulematta niitä ollenkaan.

Sitten kun oli huoneita ja kaikkea niiden sisustusta kylliksi ihailtu ja tutkittu säiliötkin läpikotaisin vinniltä kellariin saakka, kutsui hra Collins vieraitaan tekemään kierroksen puutarhassa, joka olikin avara ja hyvinhoidettu ja jossa työskenteleminen oli hänen suurimpia huvejaan. Isäntä käytteli vieraitaan jokaisella taimilavalla ja kukkapenkereellä, selitellen perusteellisesti vaivannäköjään ja odotellen ylistelyjä, antamatta toisten rauhassa nauttia näkemästään. Mutta mitäpä olikaan hänen puutarhapahaisensa ja ylimalkaan mikään paikka koko yhdistetyssä kuningaskunnassa Rosingsin ihanuuden rinnalla, jonka päärakennus pilkoitti puiston tuuheiden puiden läpi pappilaa vastapäätä. Se olikin todella kaunis uudenaikuinen maahovi ja sijaitsi tasaisesti viettävän rinteen yläreunalla.

Puutarhasta hra Collins olisi vienyt heidät kahdelle niitylleen; mutta kun naisilla ei ollut yllään sopivia jalkineita astuakseen lumisohjussa, oli palattava sisään; ja Sir Williamin jäädessä isännän pariin vei Charlotte sisarensa ja ystävättärensä uudelle kierrokselle talon läpi, ilmeisesti iloisena kun sai näytellä kotiaan ilman miehensä pönäkkää esittelyä. Kaikki oli tosin pientä, mutta erinomaisen hyvässä kunnossa ja kodikasta sekä siistitty ja järjestetty sellaisella huolella, että Elizabeth voi täydestä sydämestään antaa tunnustuksensa nuorikon emännyyskyvylle.

Hän oli jo saanut kuulla, että Lady Catherine yhä vielä oleskeli maalla. Asia tuli uudelleen puheeksi päivällispöydässä, jolloin hra Collins rupesi purkamaan sydäntään: "Niin, neiti Elizabeth, totisesti teillä on kunnia nähdä Lady Catherine de Bourgh tulevana sunnuntaina kirkossa kuuntelemassa minun tekstintutkisteluani, eikä minun tarvitse sanoakaan, että te tulette mainiosti mielistymään häneen. Hän on ylen ystävällinen ja alentuvainen kaikkia ihmisiä kohtaan, enkä luule sanovani liikoja kun arvelen, että hän kunnioittaa teitäkin huomaamalla läsnäolonne jumalanpalveluksessa. Ja tuskinpa arvaan väärin olettaessani, että myöskin te ja Maria kälyni olette tervetulleet liittymään mukaamme joka kerta, kuin meidät teidän täällä ollessanne kutsutaan nauttimaan hovin vieraanvaraisuutta. Hänen käyttäytymisensä rakasta Charlotteani kohtaan on kerrassaan ihastuttava. Meidät on pyydetty aina kahdesti viikossa hoviin päivälliselle, eikä meidän sallita koskaan palata kotia jalkaisin. Hänen jalosukuisuutensa vaunut ja hevoset ovat aina valmiina portilla meidän varallemme. Yhdet hänen jalosukuisuutensa vaunuista, piti sanomani, sillä hänellä on niitä useampia."

"Lady Catherine on todellakin sangen kunnianarvoinen ja viisas nainen", vahvisti Charlotte, "ja erittäin kohtelias naapuri."

"Aivan totta, rakkaani, sitähän minä juuri sanonkin. Hän on tosiaankin nainen, jota ei koskaan voi tarpeeksi paljon kunnioittaa."

Loppuilta kului haastellessa Hertfordshiren uutisia ja kertoillessa uudestaan sitä, mistä jo oli aikaisemmin kirjeissä mainittu; ja päästyään viimein levolle makuusuojaansa oli Elizabethilla aikaa ajatella Charlottea, tämän kotionnea, hänen pitkämielisyyttään kömpelön miehensä rinnalla ja hänen reipasta emännöimiskykyään; ja hänen täytyi vilpittömästi myöntää itselleen, että ystävätär oli odottamattoman hyvin suoriutunut uudesta osastaan.

Kun hän huomenissa puolipäivän aikaan huoneessaan varusteli itseään lähtemään kävelymatkalle, kuului alakerrasta äkkiä melua ja humua, aivan kuin koko talo olisi joutunut kuohuksiin; sitten kuului portailta joutuisia askeleita ja joku huuteli häntä hätäisesti alas. Hän avasi ovensa ja näki portaiden käänteessä Marian, joka toimitti hänelle miltei hengettömänä mielenkiihkosta:

"Ah, Eliza rakas! Joudu pian ruokasaliin – et arvaakaan, mitä siellä saat akkunasta nähdä! En tahdo sanoa sitä sinulle etukäteen. Tule oitis!"

Ihmeissään seurasi Elizabeth häntä ruokasaliin. Sen akkunoista näki veräjälle ja maantielle, jolla näkyi keveät avovaunut ja niissä kaksi säätyläisnaista.

"Tässäkö sitten koko kumma onkin?" huudahti Elizabeth. "Minä kun jo odotin näkeväni porsaat tonkimassa puutarhaa – eikä muuta olekaan näkyvissä kuin Lady Catherine tyttärineen!"

"Oh, nyt erehdyt, rakkaani", sanoi Maria aivan typertyneenä toisen välinpitämättömyydestä; "eihän tuo toki ole Lady Catherine. Vanhempi nainen on hänen seuralaisensa rouva Jenkinson, mutta nuorempi on neiti De Bourgh. Katsoppas vain häntä. Kuka olisi uskonut, että hän on niin pikkunen ja laiha!"

"Mutta onhan aivan julmaa, että hän pidättää Charlottea avopäin ulkona kylmässä tuulessa. Miksi hän ei käy sisälle?"

"Oh, Charlotte sanoi, ettei hän juuri koskaan tee niin. Niin suurta kunniaa neiti De Bourgh harvoin osoittaa kyläläisille."

"Minä pidän hänen ulkonäöstään", sanoi Elizabeth äkkiä, aivan uuden ajatuksen työntyessä hänen mieleensä. "Hän näyttää kivuloiselta ja nyrpeältä. Hän on aivan omiaan herra Darcyn vaimoksi. Jopas löysi vakka kantensa!"

Hra Collins ja Charlotte seisoivat avopäin veräjällä, puhellen vieraiden kanssa; ja Elizabethin suureksi hauskutukseksi oli Sir William asettunut kaikkein siroimpaan hovilaisasentoonsa kynnykselle, tutkistellen mitä vakavimmalla tarkkuudella edessään olevia inhimillisen loiston ja mahdin edustajia ja kumarrellen ja noikaten syvään joka kerta kun nti De Bourgh sattui katsahtamaan sinne päin.

Vihdoin loppuivat haastelun aiheet; vieraat naiset ajoivat tiehensä ja toiset palasivat sisälle. Kohta kun hra Collins äkkäsi molemmat tytöt akkunan ääressä, hän rupesi onnittelemaan heitä odottamattomasta onnenpotkauksesta, minkä Charlotte selitti lähemmin siten, että koko perhe oli seuraavaksi päiväksi kutsuttu Rosingsiin päivälliselle.

XXIX LUKU

Hra Collinsin riemu tämän kutsun johdosta oli ylenpalttinen. Hänpä olikin mitä hartaimmin halunnut tilaisuutta saada levittää ällistyneiden vieraittensa eteen mahtavan suojelijattarensa koko maallisen loiston ja kunnian ja lyödä heidät hämmästyksiin näyttämällä, kuinka alentuvaa kohteliaisuutta hän ja hänen vaimonsa saivat nauttia mahtavan hovinväen puolelta.

"Minun täytyy tunnustaa", hän lausui juhlallisesti, "että minua ei laisinkaan ihmetyttänyt hänen jalosukuisuutensa armollinen kutsu saapua pyhänä saarnan jälkeen juomaan teetä ja viettämään iltaa Rosingsissa. Tuntien hänen erinomaisen alavuutensa olisin voinut sellaista kutsua pikemmin odottaakin. Mutta kukapa olisikaan osannut arvata tällaista hienoa huomaavaisuutta? Kukapa olisi voinut kuvitellakaan, että meidät kohta teidän tulonne jälkeen kutsuttaisiin sinne päivälliselle – ja ajatelkaas, koko joukolla!"

"Minua se ei lainkaan ihmetytä", virkkoi Sir William ja kohotti leukaansa, "kun tunnen hyvin isoisten ihmisten tavat, joihin yhteiskunnallinen asemani on sallinut minun tutustua. Minä tiedän, että hovin loiston varjossa eläessä sellaiset hienot tavat syöpyvät vereen jo syntymästä saakka."

Koko päivänä ja seuraavana aamuna tuskin puheltiinkaan muusta kuin kohta koittavasta mahdikkaasta vierailusta. Hra Collins teki parhaansa opastaakseen vieraitaan edeltäkäsin, jotta niin muhkeitten huoneiden loiston, niin monien palvelijoiden ja niin ylellisen päivällispöydän näkeminen ei panisi näitä vallan pyörälle päästä.

Kun naiset vetäytyivät yläkertaan pukeutumaan lähtöä varten, huomautti hän erikoisesti Elizabethille:

"Pyydän, ettette, rakas serkku, ollenkaan hätäile ulkoasunne takia. Lady Catherine ei suinkaan vaadi meidän puoleltamme sellaista ylellistä siroutta, joka kuuluu hänen omaan ja hänen tyttärensä esiintymiseen. Neuvoisin teitä valitsemaan puvuistanne parhaan ja olemaan sitten aivan rauhallinen, sillä Lady Catherine ei suinkaan pane pahakseen, vaikka olettekin yksinkertaisesti puettu. Hän näet haluaa kotioloissaankin säilyttää rajan korkeampain säätyhenkilöiden ja muiden ihmisten välillä."

Naisten pukeutuessa hän tuli vielä kahdesti tai kolmesti koputtamaan heidän ovilleen kehoittaakseen heitä kiirehtimään, koska Lady Catherine ei kernaasti nähnyt vieraittensa viipyvän. Sellaiset hirvittävät ennakkotiedot hänen jalosukuisuutensa mahdista ja ärtyisyydestä panivat aran pikku Maria Lucasin pahoin säikähtymään, hän kun ei ollut vielä tottunut isoisten elämään; ja hän odotteli esiintymistään Rosingsissa yhtä pamppailevin sydämin kuin hänen isänsä aikanaan Lontoon kuningashovissa.

Ilma oli kaunis, joten heillä oli hauska puolen mailin kävelymatka puiston läpi. Jokaisella puistolla on oma viehätyksensä, ja Elizabeth nautti täysin siemauksin raittiista talvi-ilmasta korkeitten puiden keskellä, antamatta hra Collinsin paljonkaan häiritä häntä arviolaskelmillaan, mitä summia kaikki tämä ihanuus oli tullut Sir Lewis De Bourgh vainajalle maksamaan.

Kun he nousivat eteishalliin vieviä valtaportaita ylös, vapisi pikku Maria parka hermostuksestaan, eikä Sir Williamkaan kyennyt täysin säilyttämään kylmäverisyyttään. Elizabeth sen sijaan ei antanut rohkeutensa masentua. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään hirvittävää Lady Catherinen erinomaisista luonteen- ja hengenominaisuuksista, ja pelkän rikkauden ja korkean säädyn kohtaaminen ei pannut hänen hermojaan lainkaan väräjämään.

Eteishallista, jonka kauniita mittasuhteita ja hienoa koristelua hra Collins hurmautuneena ylisteli, palvelijat veivät heidät välihuoneen läpi saliin, jossa Lady Catherine, hänen tyttärensä ja rva Jenkinson istuivat. Hänen jalosukuisuutensa nousi todella sangen alentuvaisesti tervehtimään vieraitaan; ja kun rva Collins oli ennakolta sopinut miehensä kanssa, että hän itse saisi esittää ensikertalaiset, kävi tämä tärkeä toimitus niinkuin pitikin ja ilman niitä monia kursailuja ja anteeksipyyntöjä, joilla arvoisa kirkkoherra olisi ehdottomasti koristellut puheensa.

Mutta vaikka Sir William olikin käynyt kuninkaan hovissa, oli hän antanut vävynsä ylistyspuheiden siihen määrään vaikuttaa hermoihinsa, ettei hän pystynyt muuhun kuin tekemään juhlallisen kumarruksen ja sitten istahtamaan aivan tuppisuuna; ja hänen tyttärensä hermojännitys oli korkeimmillaan, kun hän arkaillen istuutui tuolinreunalle, tietämättä minne rohjeta kääntää silmänsä. Elizabeth sitävastoin tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi ja vaarinotti levollisesti emäntäväkeä. Lady Catherine oli kookas ja lihava nainen, ja hänellä oli voimakkaat kasvonpiirteet, joissa vielä näkyi muinaisen kauneuden jälkiä. Hänen sävynsä ei ollut omiaan saamaan vieraita unohtamaan alemman säätyarvonsa. Hän ei tosin suinkaan istunut tuppisuuna, mutta mitä hän sanoikin, se lausuttiin erinomaisen itsetietoiseen sävyyn, mikä oitis palautti Elizabethin mieleen hra Wickhamin sattuvan kuvauksen tästä jalosta vallasnaisesta.

Äidistä, jonka pöyhkeä ilme ja käyttäytyminen tästä teräväsilmäisestä tarkastelijasta jonkin verran muistutti hra Darcya, hän käänsi huomionsa tyttäreen ja voi mielessään aivan yhtyä Marian eiliseen ihmettelyyn tämän tavattomasta hentoudesta ja laihuudesta. Nti De Bourghin ulkomuodossa ja kasvonpiirteissä ei ollut vähintäkään yhteistä äidin mahtavasti tehoavien muotojen kanssa; hän oli hyvin kalpea ja kivuloisen näköinen, eikä hän ottanut muuta osaa seurusteluun kuin vaihtaen matalalla äänellä muutamia sanoja rva Jenkinsonin kanssa.

Muutamia minuutteja istuttua Lady Catherine lähetti heidät akkunaan katselemaan näköalaa, jonka hän sanoi olevan kesäiseen aikaan paljon kauniimman, mutta jossa hra Collins nytkin huomasi paljon ylistelyn aiheita.

Päivällinen oli erittäin upea ja levitti nähtäväksi hra Collinsin ennakolta lupaamat korulautaset ja pönäkät palvelijat; samoin kävi toteen hänen ennustuksensa, että hänen täytyi korkea-arvoisen emännän vaatimuksesta istuutua pöydän toiseen päähän tätä vastapäätä, (isännän paikalle), missä hän punoitti onnesta ja ylpeydestä ylen autuaana. Hän leikkeli paistia ja syödä maiskutteli ja kiitteli ihastuneena miltei joka suupalaa; ja tällöin olivat Sir Williaminkin hengenvoimat jälleen siksi paljon vironneet, että hän kykeni kaikuna toistelemaan vävynsä vakuutteluja niin nöyristelevään sävyyn, että Elizabethia ihmetytti, kuinka Lady Catherine sitä oikein voi sietää. Mutta Lady Catherine kuunteli ilmeisesti mielissään vieraiden kiitosta, varsinkin kun pöytään tuli jokin ruokalaji, joka näytti näille olevan ennestään tuntematon. Muuten ei pöydässä paljon puhuttu. Elizabeth olisi kyllä ollut valmis puhumaan kenen kanssa hyvänsä, mutta hänet oli asetettu Charlotten ja nti De Bourghin väliin, joista edellinen kuunteli hartaasti Lady Catherinen haastelua, ja jälkimmäinen ei virkkanut halkaistua sanaa koko aterian aikana. Rva Jenkinsonin huomio oli tykkänään kääntynyt nti de Bourghiin, jolle hän tyrkytteli ja suositteli milloin mitäkin ruokalajia ja lausui tavantakaa pelkäävänsä, että neiti ei voinut tänään oikein hyvin. Maria Lucas ei olisi suurin surminkaan tohtinut avata suutansa, ja herrat tyytyivät syömään ja ihailemaan.

Naisten palattua saliin kuului puheenvuoro miltei yksinomaan emännälle, joka tiedusteli läpikotaisin Charlotten taloudellisia oloja ja ahtoi paljon hyvää tarkoittavia neuvoja hänen kotinsa, lehmäinsä ja kanatarhansa hoitamisessa ja hallitsemisessa, vakuuttaen että pienikin ja alhaisarvoinen talous vaatii emännältä mitä tarkinta silmää. Puheensa lomassa hän teki ahkerasti kysymyksiä myöskin Marialle ja Elizabethille, nimenomaan jälkimmäiselle, jonka kotioloja hän vähimmin tunsi ja joka hänestä oli sangen sievän ja kiltin näköinen tyttö, kuten hän suvaitsi mainita rva Collinsille. Hän tiedusti tavantakaa, montako sisarta hänellä oli, olivatko ne häntä vanhemmat vai nuoremmat, naimisissako vai naimattomia, olivatko nekin sieviä, minkälaisen kasvatuksen kaikki sisarukset olivat saaneet ja mikä heidän äitinsä tyttönimi oli ollut. Elizabethista tuo kyseleminen tuntui aika tunkeilevaiselta, mutta hän vastasi kuitenkin sävyisästi kaikkeen. Sitten Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan:

"Teidän isänne tilahan siirtyy hänen kuoltuaan perintönä herra Collinsille, kuten olen kuullut? Teidän takianne", sanoi hän Charlotteen kääntyen, "olen siitä iloinen; mutta muuten en lainkaan huomaa tarpeelliseksi, että sukutiloja siirretään pois naispuolisten perheenjäsenten hallittavista. Ainakaan ei Sir Lewis De Bourghin suvussa ole sitä pidetty välttämättömänä. – Osaatteko te soittaa ja laulaa, neiti Bennet?"

"Vähäsen."

"Ahaa – jolloinkin ehkä saamme huvin kuulla teitä. Meillä onkin niin mainio piano, ettei sen vertaista ole mailla ja halmeilla – saatte koetella itse sitä jonakin päivänä. Entä osaavatko sisarenne soittaa ja laulaa?"

"Ainoastaan yksi heistä."

"Miksi ette kaikki ole opetelleet? Olisihan se kuulunut kasvatukseenne. Webbsinkin tyttäret täällä naapuristossa osaavat kaikki soittaa, vaikka heidän isällään ei ole edes sellaisiakaan vuosituloja kuin teidän isällänne. Entä piirustatteko te?"

"Emme, ei yksikään meistä."

"Mitä – eikö yksikään?"

"Ei, valitettavasti."

"Sehän on merkillistä. Mutta arvaanpa, ettei teillä ole ollut tilaisuutta oppia sitä taitoa. Teidän äitinne olisi pitänyt viedä teidät joka kevät Lontooseen hyvien oppimestarien luo."

"Äidilläni ei kai olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta isäni inhoo

Lontoota."

"Sepä merkillistä. Teillä ei kai enää ole kotiopettajatarta?"

"Sellaista meillä ei ole koskaan ollutkaan."

"Eikö lainkaan kotiopettajatarta! Onko se mahdollista? Viisi tytärtä kasvatettavana kotona ilman kotiopettajatarta! Voi minun päiviäni! Enpä ole kummempaa kuullut. Teidän äitinne on sitten täytynyt orjailla näännyksiin saakka teitä opettaessaan."

Elizabethin oli vaikea pidättyä hymyilemästä, kun hän kielsi tuon pöyristyttävän mahdollisuuden.

"Kuka teitä sitten kasvatti ja opetti? Olettehan lapsirukat jääneet aivan takapajulle ilman kotiopettajatarta."

"Verrattuna vallasperheisiin luulen meidän todella jääneenkin; mutta ken meistä todella halusi oppia, häneltä ei suinkaan keinoja puuttunut. Meitä kehoitettiin alati lukemaan ahkerasti, eikä meillä ollut opettajistakaan koskaan puutetta. Mutta joka halusi laiskotella, hän sai siihenkin vapaan vallan."

"Ah, epäilemättä; mutta juuri sitä estämään olisi kotiopettajatar ollut tarpeen; ja jos vain olisin tuntenut äitinne, olisin varmasti lukenut hänelle lakia. Minä olen aina sanonut, ettei kasvatuksesta ole mihinkään ilman ankaran säännöllistä ja hyvin järjestettyä opetusta, jollaista ainoastaan kotiopettajatar pystyy antamaan. Käy oikein ihmeekseni kun ajattelen, kuinka monet perheet olen tässä asiassa ohjannut oikealle tolalle. Minua aina ilahduttaa, kun saan nuoret ihmiset hyvin varustetuksi elämän taipaleelle. Ajatelkaas – neljä rouva Jenkinsonin veljentytärtä on minun avullani saanut mainiot paikat; ja vasta eilen kuulin erään perheen olevan erinomaisen mielistynyt erääseen nuoreen tyttöön, jota olin edellisenä päivänä suositellut heille, tuntematta häntä itsekään muuten kuin kuulopuheelta. Kuulkaas, rouva Collins, joko minä kerroin teille, että Lady Metcalf kävi eilen kiittämässä minua turvatistani? Hänestä neiti Pope on oikea aarre. 'Lady Catherine', hän sanoi, 'te hankitte minulle oikean aarteen'. Kuulkaahan, neiti Bennet, joko jotkin nuoremmista sisaristanne ottavat osaa seuraelämään?"

"Kyllä, rouvani, kaikkikin."

"Kaikkiko? Mitä – kaikki viisikö yhdellä kertaa? Sepä vasta eriskummallista! Ja te olette vasta toinen järjestyksessä. Nuoremmat tyttäret mukana seuraelämässä, ennenkuin vanhemmat ovat päässeet naimisiin! Teidän nuorempain sisartenne täytyy vielä olla aivan nuoret?"

"Niin ovatkin, nuorin ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan. Ehkäpä hän todella onkin vielä liian nuori olemaan paljon mukana toisten kanssa. Mutta minusta nähden on jokseenkin kovaa kieltää nuoremmilta sisarilta kaikki elämänhupi ja seuranpito senvuoksi, ettei vanhemmilla ole ollut tilaisuutta tai ehken ei haluakaan mennä naimisiin. Viimeksi syntyneellä pitäisi olla yhtä suuri oikeus nuoruuden iloihin kuin ensiksi syntyneelläkin. Ja joutuappa sitten toisten iloitessa teljetyksi makuusuojaan mokomasta syystä! En luule, että sellainen pakkotila olisi omiaan synnyttämään rakkautta sisarusten kesken ja vapaasti kehittämään itsekunkin yksilöllisiä taipumuksia."

"Kaikkea minun pitää kuuleman", huudahti hänen jalosukuisuutensa perin ällistyneenä; "te lausutte todellakin niin nuoreksi ihmiseksi sangen jyrkästi mielipiteenne. Saanko tietää, kuinka vanha te olette?"

"Koska minulla on kolme nuorempaa sisarta jo mukana seuraelämässä, niin tuskinpa teidän jalosukuisuutenne voi odottaa, että minä ilmaisen oman ikäni", vastasi Elizabeth hymyillen.

Lady Catherine ällistyi yhä enemmän, kun häneltä evättiin suora vastaus; ja Elizabeth arveli olevansa kenties ensimmäinen ihminen, joka rohkeni lyödä leikiksi niin arvossapidetyn vallasnaisen häikäilemättömyyden.

"Kaikkea – kaikkea pitää kuulemanikin", virkahti emäntä toinnuttuaan. "Olen varma, ettette ole vielä paljon yli kahdenkymmenen – voitte siis huoleti ilmaista ikänne."

"En ole vielä yhtäkolmatta."

Herrojen saavuttua naisten seuraan sijoituttiin korttipöytien ääreen. Lady Catherine, Sir William ja Collinsin aviopari kävivät pelaamaan whistiä, ja kun nti De Bourgh suvaitsi panna pasianssia, täytyi molempain tyttöjen avustaa rva Jenkinsonia kolmen miehen nakkipelissä. Heidän pelinsä muodostui mitä ikävimmäksi; vaihdettiin tuskin sanaakaan, paitsi milloin rva Jenkinson puoliääneen valitti hoidokillaan olevan liika kuumaa tai liika kylmää, liiaksi valoista tai liiaksi pimeää. Toisessa pöydässä oli pelinmeno paljon virkumpaa. Lady Catherine tietysti johti puhetta – milloin soimaten kanssapelaajiaan heidän erehdyksistään, milloin kertoillen kaskuja omasta mahdikkaisuudestaan. Hra Collins yhtyi riemuiten kaikkeen, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi virkkaa, kiittäen nöyrimmästi joka voitosta, jonka tämä salli hänen saada, ja pyydellen hartaasti anteeksi, jos sattui voittamaan liian usein. Sir Williamilla ei ollut paljon sanomista. Hän kokosi vain muistinsa kellareihin pelipöydässä kuulemiaan ylhäisiä nimiä ynnä kaskuja niiden kantajista.

Kun Lady Catherine ja hänen tyttärensä olivat saaneet pelaamisesta tarpeekseen, noustiin pöydästä ja rouva Collinsille tarjottiin vaunut (kuten hra Collins oli aivan oikein ennustanutkin), jonka tarjouksen hän kiitollisesti otti vastaan. Vaunuja odotellessa istuttiin tulen ääreen kuulemaan, mitä toimia Lady Catherine määräsi itsekullekin huomispäiväksi. Sitten ilmoitettiin vaunujen odottavan valtaportaiden edessä, ja monin hartain kiitospuhein hra Collinsin puolelta ja monin pönäköin kumarruksin Sir Williamin puolelta seurue lähti kotimatkalle. Kohta vaunuihin noustua hra Collins kävi kyselemään serkkunsa mielipidettä kaikesta Rosingsissa näkemästään ja kuulemastaan, ja Elizabeth lausui Charlotten vuoksi mielipiteensä edullisemmassa muodossa kuin mielensä teki. Mutta sekään ei tyydyttänyt hra Collinsia, jonka oli pian pakko ottaa Lady Catherinen ylistely omiin harjautuneihin käsiinsä.