Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 10

XXII LUKU

Bennetin perhe oli kutsuttu Lucasten luo päivälliselle; ja taasen oli Charlotte kyllin kiltti kuuntelemaan miltei koko illan hra Collinsin haastelua, ansaiten sen kautta Elizabethilta lämpimät kiitokset. "Sinä pidät häntä hyvällä tuulella hänen poislähtöönsä saakka", sanoi hän, "ja siitä olen sinulle kiitollisempi kuin osaan sanoakaan". Charlotte vakuutti ystävättärelleen, että hän kernaasti oli toisille hyödyksi miten vain taisi, ja että ilo ja tyydytys sellaisesta ystävänpalveluksesta korvasi runsaasti hänelle vähän vaivannäön. Herttaiseltahan tuo kaikki kuulosti; mutta Charlotte ulotti ystävällisyytensä pitemmälle kuin Elizabeth osasi arvatakaan – hän näet tahtoi suojella tätä hra Collinsin kiintymykseltä koettamalla kohdistaa sen omaan lylleröiseen persoonaansa. Sellainen oli suoraan puhuen nti Lucasin suunnitelma; ja se luonnistui niin mainiosti, että hän vieraitten myöhään poistuessa oli miltei varma siitä, että kaikki olisi ollut kohtakin selvillä, jollei hra Collinsin olisi tarvinnut lähteä Hertfordshirestä niin pian. Mutta tällöinpä neitonen erehtyi ritarinsa voimakkaasta luonteesta ja tulisista tunteista, jotka saivat tämän jo seuraavana aamuna karkaamaan salakähmää Longbournista ja kiirehtimään Lucas Lodgeen heittäytyäkseen Charlotten jalkain juureen. Hra Collinsin arkailu oli hyvin käsitettävä; keskiviikkona saamansa rukkaset olivat pahasti järkyttäneet hänen itseluottamustaan, eikä hän tahtonut antaa serkkujensa arvailla hänen asiaansa, ennenkuin hän itse oli siitä täysin varma. Häntä kuitenkin odotti perillä mitä vakuuttavin vastaanotto. Neiti Lucas oli itse älynnyt hänet akkunasta, kun hän asteli puistokujannetta taloa kohti, ja rientänyt oitis alas tapaamaan tulijaa ruohokentällä. Mutta vähänpä oli Charlotte osannut arvata, mikä rakkauden ja kaunopuheisuuden yltäkylläisyys häntä siellä odotti.

Niin lyhyessä ajassa kuin hra Collinsin pitkäveteinen saarnanuotti suinkin salli, oli tärkeä kysymys ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi; ja kun he yhdessä kävivät sisälle, vannotti onnellinen sulhanen lemmittyään vakavasti nimeämään sen päivän ja hetken, jolloin hänen aivoituksensa kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi onnellisin kaikista aviomiehistä; ja vaikka tätä kysymystä ei käynyt käden käänteessä ratkaiseminen, ei neitosella silti ollut halua pitää nuoren miehen totisia tunteita pilanaan.

Sir William ja Lady Lucas olivat kerkeät antamaan siunauksensa solmitulle liitolle. Hra Collinsin nykyiset olosuhteet tekivät hänestä mieluisan puolison heidän tyttärelleen, jolle he suuren lapsiparvensa vuoksi voivat antaa jokseenkin pienet myötäjäiset. Lady Lucas rupesi mielessään punnitsemaan suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen hra Bennetille suotujen elinvuosien pituutta; ja Sir William lausui hyvin päättäväisesti mielipiteenään, että peripä hra Collins Longbournin tai oli perimättä, niin joka tapauksessa oli suotava, että hän nuorikkoineen kävisi kohta häiden jälkeen esittäytymässä kuningashovissa.

Koko perhe oli hyvin iloissaan onnellisesta tapahtumasta. Nuoremmat tyttäret toivoivat tämän johdosta pääsevänsä mukaan seuraelämään vuotta tai paria aikaisemmin kuin muuten olisivat päässeet; ja pojat tunsivat huojennusta, kun ei enää ollut pelkoa, että Charlotte jäisi vanhaksi piiaksi. Charlotte itse oli levollinen ja tyytyväinen. Hän oli saavuttanut päämääränsä, ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä sitä. Hra Collins ei tosin ollut mikään erittäin älykäs eikä miellyttävä mies; hänen seuranpitonsa oli väsyttävä, ja hänen kiintymyksensä morsiameensa täytyi olla itseluulottelua. Mutta sittenkin oli Charlotte saanut itselleen sulhasen, mikä oli pääasia. Panematta erityisen suurta arvoa miehiin ylipäänsä hän oli aina pitänyt avioliittoa elämänsä päämääränä; mitäpä muuta turvaa hyvin kasvatetulla, mutta vähävaraisella nuorella naisella olikaan säästyäkseen näkemästä pahoja päiviä? Tähän turvasatamaan hän nyt oli pääsemäisillään, ja seitsemänkolmattavuotiaaksi ennättänyt tyttö, joka ei ole erityisen kaunis, voi tällöin kiitellä hyvää onneaan. Ikävintä muuten mieluisessa jutussa oli kertoa siitä Elizabeth Bennetille, jonka ystävyyteen hän pani enemmän arvoa kuin yhdenkään toisen ihmisen. Elizabeth tietysti ihmettelisi asiainkäännettä, ehkäpä moittisikin häntä; ja vaikka Charlotten päätös olikin järkähtämätön, koskisi toisen paheksuminen kipeästi hänen tunteisiinsa. Hän päätti ilmoittaa asiasta itse, ennenkuin kukaan pääsisi kääntelemään sitä, ja vannotti senvuoksi hra Collinsia vaikenemaan siitä visusti Longbourniin palattuaan. Sulhanen antoikin tietysti vaitiololupauksen, vaikka tiesi sen pitämisen käyvän hänelle vaikeaksi; sillä hänen pitkä poissaolonsa aiheuttaisi luonnollisesti kyselyjä, joihin hänen oli tukala vastata ilmaisematta asianlaitaa; samalla se vaati häneltä suurta itsekieltäytymystä, sillä hänen teki mieli pöyhkeillä hyvällä onnellaan sen perheen keskuudessa, jossa hän oli vastikään saanut rukkaset.

Koska hänen oli lähdettävä matkalle varhain seuraavana aamuna, lausui hän talonväelle jäähyväiset jo illalla, kun naiset nousivat pöydästä poistuakseen makuusuojiinsa. Rva Bennet toivotti hänet erittäin sydämellisin sanoin uudelleen tervetulleeksi Longbourniin, milloin hän muilta toimiltaan suinkin pääsi tulemaan.

"Rakas arvoisa rouvani", vastasi vieras, "tämä kutsunne on minulle erittäin mieluinen, sillä suoraan sanoen odotinkin sitä; ja olkaa varma, että tulen käyttämään sitä hyväkseni niin pian kuin minulle vain on mahdollista."

Kaikki olivat ällistyksissään; ja hra Bennet, joka ei lainkaan toivonut vierastaan niin pian palaavaksi, huomautti:

"Mutta luuletteko Lady Catherinen siihen suostuvan, hyvä herra? Teidän olisi mielestäni parempi laiminlyödä sukulaisianne kuin pahoittaa palkanmaksajanne mieltä."

"Rakas arvoisa isäntäni", vastasi hra Collins, "olen hyvin kiitollinen teidän huolenpidostanne minun hyvistä suhteistani hänen jalosukuisuuteensa; mutta saatte olla varma, etten aiokaan ottaa niin painokasta askelta ilman hänen nimenomaista suostumustaan."

"Ette voi mitenkään olla liiaksi varovainen. Olkaa kernaammin välittämättä kaikesta muusta kuin hänen epäsuosiostaan; ja jos vain huomaatte herättävänne sitä palaamalla tänne takaisin, niin pysykää kaikin mokomin kotona ja rauhoittakaa mieltänne sillä tiedolla, että me ainakaan emme loukkaannu poisjäämisestänne."

"Rakas serkkuni, olen erinomaisen kiitollinen niin liikuttavasta huolenpidostanne minun asioistani; ja olkaa varma, että pian saatte minulta kirjeen, jossa seikkaperäisemmin kiitän sekä tästä että kaikesta muusta vierasvaraisuudestanne, jota olen saanut nauttia täällä Hertfordshiressä. Mitä kaunoisiin serkkuihini tulee, niin – vaikka poissaoloni täältä ei tulekaan pitkäaikaiseksi – pyydän nyt toivottaa heille terveyttä ja onnea, suinkaan sulkematta toivotuksestani Elizabeth serkkuakaan."

Samanlaisten kohteliaisuuksien jatkuessa naiset vetäytyivät omalle puolelleen, kaikki yhtä ihmeissään vieraan odottamattomasta palaamisesta. Rva Bennet halusi mieluusti käsittää asian siten, että hra Collins aikoi kohdistaa huomaavaisuutensa johonkin hänen nuoremmista tyttäristään, jolloin Maryn tuli astua vuoroon. Tämä neitonen muutenkin arvosteli kosijan persoonallisia ominaisuuksia paremmin kuin muut sisarensa; hänen vakavat mielipiteensä ja jyrkkä katsantokantansa miellyttivät oppinutta impeä, ja vaikka hän ei suinkaan ollut sellainen älypää kuin Mary itse, arveli tämä, että hra Collinsista voisi hänen vertaisensa elämäntoverin rinnalla tulla mieluinenkin aviomies. Mutta seuraavana aamuna surkastutti kylmä halla kaikki nämä hennot toivon oraat. Nti Lucas saapui näet kohta aamiaisen jälkeen Longbourniin ja uskoi yksityisessä keskustelussa Elizabethille eilisiltaisen onnensa.

Elizabethin päähän oli tosin viime päivinä kerran tai pari pälkähtänyt, että hra Collins oli saattanut kuvitella rakastuneensa hänen ystävättäreensä; mutta että Charlotte itse olisi käynyt rohkaisemaan tuota kömpelöä kosijaa, sitä hän ei ollut osannut uskoakaan; ja hänen yllätyksensä kuulemastaan uutisesta oli senvuoksi niin suuri, ettei hän voinut pidättyä huudahtamasta:

"Sinäkö kihloissa herra Collinsin kanssa, Charlotte? Se on mahdotonta.

Älä uskottele minulle päättömiä."

Neiti Lucasin tasainen maltti, millä hän oli kertonut uutisensa, järkähti vähän sellaisesta moitteesta; mutta naisellinen itsetunto terästi hänet kohta, niin että hän kykeni vastaamaan kylmäverisesti:

"Miksi sinä siitä niin suuresti hämmästyt, rakas Eliza? Onko sinusta sitten niin uskomaton asia, että herra Collins pystyy saavuttamaan jonkun toisen naisen arvonantoa, vaikka hänellä ei ole ollutkaan onnea sinun silmissäsi?"

Elizabeth oli jo ennättänyt tointua ensi hämmästyksestään, niin että hän kykeni tahtoaan terästäen toivottamaan morsiamelle parahinta onnea ja sanoi iloitsevansa, että he täten tulivat tavallaan sukuun keskenään.

"Minä ymmärrän kyllä hyvin sinun tunteesi", sanoi Charlotte. "Sinun täytyy olla suuresti ihmeissäsi siitä, että herra Collins joutui jo niin pian sinulta rukkaset saatuaan kosimaan minua. Mutta kun olet ennättänyt tarkemmin ajatella asiaa, niin toivon, että tulet olemaan tyytyväinen tällaiseen asiainmenoon. Tiedäthän, etten minä ole vähimmässäkään määrässä romanttinen ihminen, enkä ole sitä koskaan ollutkaan. Minä haluan ainoastaan saada mukavan olon ja hauskan kodin; ja ottaen lukuun herra Collinsin luonteenlaadun, elämänaseman ja hyvät tuttavuussuhteet luulen voivani olla varma, että tulen hänen kanssaan olemaan ainakin yhtä onnellinen kuin useimmat muut naiset voivat itsestään vakuuttaa naimisiin mennessään."

Elizabeth vastasi levollisesti "epäilemättä", ja lyhyen piinallisen äänettömyyden jälkeen he palasivat muun perheen pariin. Charlotte ei enää viipynyt kauan, ja Elizabeth jäi mietiskelemään äsken kuulemaansa ja kokemaansa. Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni levollisesti sulattamaan tuon merkillisen kihlausjutun. Se seikka, että hra Collins kykeni kosimaan kahta tyttöä kolmen päivän kuluessa, ei merkinnyt mitään sen tosiasian rinnalla, että hänet lopultakin oli hyväksytty sulhaseksi. Elizabeth oli kyllä aina tiennyt, että Charlotte katseli elämää ja nimenomaan avioliittoa vähän toiselta kannalta kuin hän; mutta hän ei olisi arvannut pitää mahdollisena, että ystävätär täyden toden eteen tullessa mieluummin uhrasi kaikki paremmat persoonalliset tunteensa aineellisten seikkojen vuoksi. Charlotte Lucas hra Collinsin vaimona – se oli mitä nöyryyttävin kuva!

XXIII LUKU

Elizabeth istui äitinsä ja sisarustensa parissa yhäti mietiskellen äsken kuulemaansa ja arvaillen, oliko hänellä oikeutta kertoa siitä toisille, kun Sir William itse saapui vieraisiin, ilmeisesti tyttärensä lähettämänä ilmoittamaan kihlauksesta. Monin onnitteluin naapureille ja omalle perheelleen alkavasta sukulaissuhteesta hän purki kuuluviin uutisensa hyvin ällistyneelle ja epäuskoiselle kuulijapiirille. Suuremmalla suoravaisuudella kuin kohteliaisuudella rva Bennet väitti oitis, että hän oli tykkänään erehtynyt; ja aina ajattelematon ja monesti kerkeäpuheinen Lydia huudahti meluavasti:

"Herra isä sentään! Kuinka te saatatte tuollaista palturia meille syöttää, Sir William? Ettekö tiedä, että herra Collins kosi meidän Lizzyä?"

Tarvittiin todellakin hovilaisen järkkymätön mielenmaltti ja levollinen kohteliaisuus, jotta Sir William kykeni ylevästi hymyillen sulattamaan naisten kiivaat vastaväitteet ja yhä vakuuttamaan tuomansa uutisen todenperäisyyttä.

Elizabeth tunsi tarvetta vapauttaa vieras tästä tukalasta tilanteesta ja kävi sen vuoksi vahvistamaan hänen kertomustaan, mainiten jo kuulleensa asiasta Charlottelta itseltään; ja hänen onnistui vaimentaa äitinsä ja nuorempain sisartensa soraäänet lausumalla Sir Williamille totiset onnittelunsa (joihin Janekin yhtyi) kihlauksen johdosta, perustellen niitä vetoamalla hra Collinsin mainioon luonnonlaatuun ja Hunsfordin läheisyyteen Lontoosta ja sen hovista.

Rva Bennet oli kuulemastaan uutisesta liiaksi hämmentynyt kyetäkseen paljonkaan puhumaan Sir Williamin vierailun aikana; mutta kohta kun ovi oli sulkeutunut tämän takana, purkautuivat hänen tunteensa rajusti ilmoille. Ensiksikin hän väitti, että koko juttu oli perätöntä hölynpölyä; toiseksi hän vakuutti olevansa vallan varma siitä, että hra Collinsille oli viritetty kavala ansa; kolmanneksi, että nuoresta parista ei ikinä tulisi onnellisia; ja neljänneksi, että kihlauksen täytyi välttämättömästi pian purkautua. Kaksi selvää johtopäätöstä hän joka tapauksessa kykeni tekemään näistä jokseenkin sotkuisista asianhaaroista: että Elizabethin uppiniskaisuus oli syynä kaikkeen; ja että kaikki ihmiset olivat ylen julmasti kohdelleet häntä ja hänen hermojaan. Näistä kahdesta asiasta hän sitten piti puhetta koko päivän mittaan. Mikään ei pystynyt lohduttamaan ja lepyttämään häntä. Eikä hänen kaunansa pehminnyt vielä senkään päivän kuluttua. Kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän kykeni näkemään Elizabethia käymättä oitis hänen silmilleen; kokonaisen kuukauden, ennenkuin hän voi puhua Sir Williamin tai Lady Lucasin kanssa töykeyttä osoittamatta, ja kesti monia kuukausia, ennenkuin hän antoi anteeksi heidän tyttärelleen.

Hra Bennet pysyi paljon levollisempana tapahtuman johdosta; tämä kokenut ihmistuntija selitti tyydytyksellä havainneensa, että Charlotte Lucas, jota hän oli pitänyt jokseenkin järkevänä tyttönä, oli yhtä hupsu kuin hänen vaimonsa ja vielä hupsumpi kuin hänen omat tyttärensä.

Lady Lucas ei voinut salata riemuaan sen johdosta, että hänen tyttärensä oli päässyt onnellisesti kihloihin ennen naapurin rouvan tyttöjä ja että tämä seikka oli omiaan harmittamaan naapurin rouvaa sydämen pohjasta; ja ilmaistakseen näitä ihmisystävällisiä tunteitaan hän rupesi käymään Longbournissa entistä ahkerampaan, vaikka rva Bennetin happamien ilmeiden ja pisteliäiden huomautusten olisi luullut voivan katkeroittaa hänen onnensa maljan pohjaan saakka.

Elizabethin ja Charlotten välillä vallitsi vielä edelleenkin jännitys, joka pidätti heitä puuttumasta tuohon arkaan puheenaiheeseen; ja Elizabethista tuntui siltä, ettei vanha luottamuksellinen suhde voisi enää koskaan palata heidän välilleen. Charlotten lemmenhistoriasta pettyneenä hän kääntyi sitä hellemmällä kiintymyksellä Jane sisareensa, jonka sydämen onnesta hän kävi päivä päivältä yhä hätäytyneemmäksi, kun Bingleyn palaamisesta ei vieläkään kuulunut yhtään mitään.

Jane oli oitis vastannut Carolinen kirjeeseen ja laski nyt päiviä ja hetkiä, milloin hän voisi odottaa jotain toivon aihetta. Hra Collinsin lupaama kiitoskirje saapui jo tiistaina ja ilmaisi niin mahtipontista kiitollisuutta, kuin olisi arvoisa lähettäjä vieraillut perheessä vähintäänkin vuoden päivät. Selvitettyään täten kiitollisuudenvelkansa hän ilmoitti monin tuntehikkain kääntein heille onnellisesta kihlauksestaan heidän ihastuttavan naapurinsa nti Lucasin kanssa sekä lupasi jälleen saapua Longbourniin maanantaista kahden viikon päästä. Lady Catherine oli näet ollut niin ihastunut hänen sopivasta valinnastaan, että vaati häät pidettäväksi niin pian kuin mahdollista; ja tämä hänen jalosukuisuutensa toivomus oli kirjoittajan mielestä parahin valtti, jolla hänen jumaloitu Charlottensa saataisiin pian nimeämään se päivä ja hetki, jolloin hänestä tulisi aviomiehistä onnellisin.

Hra Collinsin palaus Hertfordshireen ei enää lainkaan ilahduttanut rva Bennetiä. Päinvastoin hän oli valmis nureksimaan sitä yhtä paljon kuin puolisonsakin. Hänestä oli hyvin merkillistä, että sulhanen majoittuisi Longbourniin eikä Lucas Lodgeen – se oli sekä sopimatonta että häiritsevää. Hän ei mitenkään suvainnut talossa vieraita, niin kauan kuin hänen terveydentilansa oli niin säälittävä, ja kaikista vieraista olivat rakastuneet ihmiset hänestä kaikkein sietämättömimmät. Eipä ihme, ettei rva Bennetin pahantuulisuus ottanut lauhtuakseen, eikä sitä suinkaan lievittänyt hra Bingleyn jatkuva ja käsittämätön poissaolo.

Sama seikka ei antanut rauhaa myöskään Janelle eikä Elizabethille. Päivä kului toisensa jälkeen, ilman että hänestä kuului muuta kuin koko Merytonissa kiertelevä huhu, ettei hän aikonut palata Netherfieldiin enää koko talvena; mikä huhu oli omiaan panemaan rva Bennetin hermot kovalle koetukselle. Hän ei koskaan laiminlyönyt leimata sitä mitä typerimmäksi ja ilkeämielisimmäksi valheeksi.

Yksinpä Elizabethkin rupesi jo pelkäämään – ei Bingleyn välinpitämättömyyttä Janesta, vaan että hänen sisartensa onnistuisi pidättää hänet poissa Janen lähettyviltä. Nuo tunteettomat naiset ja hänen voimakastahtoinen ystävänsä, yhdessä nti Darcyn persoonallisten sulojen ja Lontoon tarjoamain huvitusten kanssa, saisivat ajan pitkittyessä kukaties rakastuneen nuoren miehen tunteet viilenemään.

Mitä Janeen itseensä tuli, niin hänen tuskansa tänä jännityksen aikana oli luonnollisesti vielä suurempi kuin Elizabethin; mutta hän kätki surunsa sydämeensä, eikä hänen ja Elizabethin kesken kosketeltu sanallakaan tätä asiaa. Se ei kuitenkaan estänyt hänen äitiään sen kymmenen kertaa päivässä palaamasta siihen ja tulkitsemasta kärsimätöntä ihmetystään Bingleyn äänettömyydestä tai vaatimasta Janea julkisesti tunnustamaan, että hän tunsi itsensä hyvin huonosti kohdelluksi. Tarvittiin todella Janen koko tasainen lempeys, jotta hän jaksoi näköjään tyynin mielin kohdata näitä alituisia hyökkäyksiä.

Hra Collins saapui mitä säntillisimmin lupaamaansa aikaan, mutta hänen vastaanottonsa Longbournissa ei tällä kertaa ollut yhtä sydämellinen kuin hänen ensi käynnillään. Hän oli kuitenkin niin suuresti onnensa lumoissa, ettei hän kaivannutkaan suurta huomaavaisuutta; ja totta puhuen hänen väsymätön lemmenkuhertelunsa tuntui toisista huojennukselta, sillä se vapautti heidät pitämästä hänelle seuraa. Suurimman osan joka päivästä hän vietti Lucas Lodgessa, palaten monesti vasta iltahämärissä Longbourniin, niin että hän ennätti lausua valittelunsa myöhästymisestään talonväelle, kun nämä olivat jo levolle käymässä.

Rva Bennet oli tulimmaisessa tuskassa. Jo pelkkä kihlauksen mainitseminen ja kaikki, mikä vain oli jossain yhteydessä sen kanssa, saattoi hänet vihan vimmoihin; ja kuitenkin hän voi olla varma, että kuuli siitä mainittavan alituisesti sekä kotona että kylässä. Pelkkä nti Lucasin näkeminen oli hänelle ylen ärsyttävää; kun Charlotte saapui kyläilemään Longbourniin, epäili emäntä vieraansa tulleen vain tarkastelemaan tulevaista rukinsijaa; ja milloin tämä puheli hiljaa hra Collinsin kanssa, oli hän täysin vakuutettu, että he puhelivat vain siitä, milloin saisivat tilan haltuunsa ja viskaisivat hänet tyttärineen maantielle. Rva Bennet valitti katkerasti kaikkea tätä vääryyttä puolisolleen.

"On tosiaan katkeraa ajatella, rakas Bennet", hän sanoi, "että Charlotte Lucas pääsee kerran emännöimään tässä talossa, että minun pitää tehdä tilaa hänelle ja vielä elävin silmin nähdä hänet sijassani!"

"Rakkaani, älä anna tuollaisille synkille ajatuksille valtaa itsessäsi. Toivokaamme, että asiat tulevat kääntymään paremmin päin. Otaksukaamme, että minä saan vielä haudata herra Collinsinkin."

XXIV LUKU

Neiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta epätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että perhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen pahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä Hertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.

Vähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt mitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua ainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu ylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin jälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä lujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan puhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään. Hän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja mainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia sen sisustuksessa.

Elizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä närkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli sisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan. Carolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei ottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä, että hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti häntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti tästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman vihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi omaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan omansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon vuoksi.

Kului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa Elizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin innoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä käyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:

"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."

Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä vastannut mitään.

"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos Jumalan, että ainakin se tuska on minulta säästetty! Vähän ajan kuluttua … minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi…"

Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."

"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon kuin sinä ansaitset."

Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta rakkautta.

"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. Sinun mielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. Minä pidän ainoastaan_ sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt – toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"

"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta. Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."

"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."

"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä mainitsit kahdesta tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua ajattelemalla hänestä mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän merkitystä kuin se ansaitseekaan."

"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se ansaitsee!"

"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä en saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista harhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat."

"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan harhaanjohtavaksi", sanoi Elizabeth; "mutta tarkoittamattakaan tehdä toisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti turmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus, välinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään – kas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan tuottavat toisille."

"Ja minkä näistä sinä sovitat tähän tapaukseen?"

"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan mieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä minut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit."

"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat harhaan?"

"Niin, liitossa hänen ystävänsä kanssa."

"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän voivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei kukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta."

"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin pelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa rikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön, jolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat edut."

"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn", vastasi Jane; "mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut. Hehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme, että he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän toivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat vastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä, paitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on syytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät pyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät he siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista mieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan luonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin onnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella ajatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt – tahi ainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos minun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli minun nähdä kaikki parhaassa valossa – siinä valossa, jossa kaiken voi parhaiten käsittää."

Sellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hra

Bingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.

Rva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa vuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian perusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään, sillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään uskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut aivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän ei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän joka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan alusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi ainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.

Hra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. "Katsoppas vain, Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, "huomaanpa, että sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä. Lähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä sydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa hänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin sinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle etusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja kylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä Wickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa sinua tarpeeksi asti."

"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin miellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen onnea."

"Totta kyllä", sanoi hra Bennet, "mutta lohdullista on joka tapauksessa ajatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä äiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä."