Читать книгу: «Säveliä», страница 5

ILTALAULU

 
Impyen armas, uinuos sie,
Tähtyet taivahan valvoo,
Taivahan enkelit suojasi lie,
Ne sulle rauhaa tarjoo:
Uinahda, impyen', rauhassa vaan!
Yöhyt jo ääneti kattavi maan!
 
 
Impyen uinahda laulaissani,
Vaipuos vienohon rauhaan,
Sävel, mi kaikuvi syömmestäni,
Saattaa sun unien maahan.
Uinahda, impyen', rauhassa vaan,
Yöhyt jo ääneti kattavi maan!
 

Elias.

KEVÄÄLLÄ

 
Jo talvi pojes pakeni
Ja jätti Suomenmaan;
Jo suvi armas läheni,
Ja hallat hyiset väheni,
Taas suvi peittää kukillaan
Jo vehreen maan.
 
 
Taas kaikuu laulu lintujen
Laaksoissa Suomenmaan,
Liverrys pienten peippojen,
Helkyntä laulurastasten,
Ja leivo ilman riemullaan
Saa kaikumaan.
 
 
Ma yksin olen iloton,
Ma riemuita en voi.
Tie pitkä, kolkko, iloton,
Ma koskaan määrään pääst' en voi,
Mua kurjaa, oi!
 

Elias.

MISSÄ SAANEN RAUHAN?

 
Nyt meiltä aurinkoinen
Kätkevi kasvojaan.
Yö vaippahansa mustaan
Jo peittävi nyt maan.
Se peittää vuoret, laaksot,
Se peittää lehvikot.
Jo vaiken' ihmislasten
Ja lintuin laulelot.
 
 
Ma yksin, yksin valvon
Mun rintain riehuupi.
Se missä rauhan saapi,
Miss' loppuu tuskani?
Niin, missä saanen rauhan?
Sen Luoja tietävi.
Saanenko sitä ennen,
Kuin jäähtyy rintani.
 

Elias.

LAULA, IMPYEN!

 
Laula armas impyen',
Laula iloks minullen,
Laulus' syömmeen levon saa,
Huolet, murheet karkoittaa.
Riemu täyttää rintani,
Lepo vaipuu syömmeeni.
 
 
Siispä laula, impyen',
Silloin kun oon murheinen.
Heti kaihon' katoaa,
Rauha rintain valloittaa.
Immyt hellä, laula vaan,
Niin mä levon, rauhan saan!
 

Elias.

ELOKUUN ILTANA

 
Oi, kuinka, kaunis ilta,
Pysyt sä muistoissain!
Ja tuntehia vielä
Herätät rinnassain!
 
 
Kuin kaunis oli ilma
Ja järvi tyynenä;
Sen peili kirkkahana
Kuvasti saaria!
 
 
Ja venehessä poika
Nyt lauloi kullalleen,
Odottain vastausta
Sydämen tunteilleen.
 
 
Kuu hopeehohdollansa
Järvehen kajasti,
Ja tähti lempeästi
Kun äiti silmäili.
 
 
Oi, kuinka olet, ilta,
Pysyvä muistossain!
Ja tuntehia vielä
Herätät rinnassain!
 

Illakko.

LAULA!

 
Laula, kun sua surut painaa,
Ja kun rintas kaihoaa!
Laulu sulle riemun lainaa,
Laulu surusi huojentaa.
 
 
Laula, kun sa viel' oot nuori
Ja syömmes sykkii hellä!
Laulaos vielä syksylläsi
Kulta-aikaa keväimellä.
 

Illakko.

VAST'ALKAVA MATKAMIES

 
Mä olen vasta alkanut
Mun vaellukseni.
Vähäisen onpi kohonnut
Aurinko eloni.
 
 
On sydän vilpas, innokas,
Minulla hehkuva:
Siis tulevaisuus toivokas,
Jokseenkin lupaava.
 
 
Mutt' miten taidan onneni
Todella säilyttää?
Ja miten vaellukseni
Tääll onpi päättyvä?
 
 
On Luoja luonnon lahjoja
Mullekin jakanut,
Armon ja onnen aarteita
Eteeni avannut.
 
 
Korkeaan tarkoituksehen
On Luoja ihmisen
Tänn' asettanut; sydämmen'
Tunteepi myöskin sen.
 
 
Mutt' miten tarkoitustani
Voin olla vastaava,
Kun peitetty on matkani
Synkällä sumulla?
 
 
Viel' sydämmeni valoa
On vailla vakaista, —
Oi, kenpä voipi minua
Oikeaan ohjata?
 
 
Ah, Luoja hyvä, kasvosi
Käännä mun puoleeni,
Ja taivaallinen valosi
Suo sydämmeheni!
 
 
Niin toivon tavoittavani
Oikean onneni,
Ja että päättyy matkani
Sun kunniaksesi!
 

K. H. F.

TALVELLA

 
On talvi synkkä, sumea
Ja kolkko luonnoltaan.
Se huurteheista huntua
Käyttääpi verhonaan.
 
 
Meill' pohjatuuli alati
Kylmästi puhelee,
Ja valoansa niukasti
Aurinko jakelee.
 
 
Mutt' tähtiyömme kirkkahat
On meille mieluisat;
Ja revontulet hehkuvat
Meill' ilon tuottavat.
 
 
Siis oomme aina maahamme
Me tyytyväisiä
Ja mieluisasti poljemme
Isäimme jälkiä.
 

K. H. F.

RAUHAN MAA

 
"Oi, missä oot sa, rauhan maa?
Kun saisin sinne vaeltaa!
Oi, pääsisinkö sinne vaan,
Miss' rauhan sielulleni saan,
      Ma onnetoin!"
 
 
"Oi, veljen', mikä sinun on,
Kun olet sa niin rusoton?
Onk' ystäväs sun pettänyt?
Sitäkö suret sinä nyt?
      Sa, vaivainen!"
 
 
"Mun ystävän' on pettän mun,
Ja kanssais lähden kulkeen sun,
Minnekkä myrsky viepi mun;
Ja sinua en hylkää, en
      Oi, veljyen'!"
 
 
Ja missä rauhanmaa on? oi!
Mitenkä sinne päästä voi?
Kanss' sinun sinne rientäisin,
Ja iloll' siellä eläisin,
      Oi, rauhan maa!
 
 
"Mä tiedän miss' on rauhan maa,
Ja sinne saan mä kulkemaan
Kes'-illan tyyntä nauttimaan:
Se luona Herran taivahan
      On rauhan maa."
 

—r—

KIRKONKELLOT

 
Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen.
Vaikenee sen kuullessansa oksall' lintunen
Ja alkaa taasen laulamaan,
Vaan vaikeneepi uudestaan
Kuin lumottuna. – Soitolla
Lie voima salainen.
 
 
Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen,
Huonehia rakennellen hietaäyrääsen.
Hän hiljaksensa hyräilee
Ja tuumielee, laulelee
Niin huoletonna, surutta,
Kuin lintu keväimen.
 
 
Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee.
Lapsi töllin seinuksella – hänkin vaikenee.
Takoa kaukaa vainioin
Kohoopi juhlallisna noin
Nuo huiput Herran temppelin:
Hän sinne katselee.
 
 
Suruinenko soitto tuo – kutsuva haudallen —
Koska kyynel kieriääpi poskell' lapsosen?
Ei; murhett' ei se ilmaise,
Vaan kaipuu harras kaikuilee
Sen äänessä. Se kutsuvi
Luo Herran rukoileen.
 
 
Mutta sinne katseleepi pieni riutunen:
Siell' on "kirkko" – mikä on se kirkko soittoineen?
Tuo kellon ään' kun kaikuaa,
Se rintaan kaipauksen saa.
Ja luo jo äidin astuvi
Laps' soidess' kellojen.
 
 
"Äiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen:
Vieös lapses' pienokainen Herran huoneesen!
Jo sinne kansaa tulvailee,
Kun ääni kellon kaikuilee.
Siell' laulavatko enkelit,
Nuo armaat lapsien?"
 
 
Siitä äiti sylihinsä lapsens' ottavi.
Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi.
He penkkihin jo istahtaa,
Äit' otsans' alas kumartaa,
Ja kohta siitä kohoten
Hän veisuun yhtyvi.
 
 
Tuolla taulu alttarin – siin' Poika Jumalan
Kutsuu: "lasten tyköni mun suokaa tulevan!"
Kuin hellästi hän katselee,
Kun pienoisia pitelee,
Kut rintaan Hänen nojaavat,
Hänehen turvaten!
 
 
Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi:
"Lasten taivaan valt' on Vapahtaja lausuvi."
Hän kertoo, kuinka Jesus on
Ystävä lasten verraton
Ja luokseen heitä tahtovi,
Kutsuupi äiditki.
 
 
Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät.
Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät.
Ja äiti kera lapsensa
Kotihin kulkee kirkosta.
Mutt' väsynyt on pienonen,
On tautiin kääntynyt. – —
 
 
Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen,
Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen.
Mut ensin kansa pysähtää
Luo haudan pienen, viivähtää,
Miss' arkku pieni lasketaan
Maan mustaan povehen.
 
 
Surumielin, kyynelissä äiti katsovi,
Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi,
Mutt' lohtunaan on: lapsensa
Vei Vapahtaja luoksensa,
Ei kuule, kuinka kuiskataan:
"Laps' kuoli kuumeesen."
 

Sampoinen.