Читать книгу: «Säveliä», страница 6

NÄET MAASI

 
Näet maasi kuusisen,
Rikkaan, armahaisen,
Vierahille salaisen
Tunnet sä sen luontehen
Syvän, puhuvaisen.
 
 
Huviksesko kulkenet
Lepopäivän aikaan,
Taikka muuten matkannet,
Maata suurta katselet,
Näät nuo vaarat, kankaat.
 
 
Kestäväisnä, uljaana
Vuor' kun vuorta kaartaa
Ajan vanhentamana,
Sammal paikoin peittona,
Petäjiä kantaa.
 
 
Hongat huojuu humisten,
Talvein taisteluista
Mennehiä kertoillen,
Kuinka kauhun kangasten
Kaatoi pohjan miesi.
 
 
Kuinka hallan halmehen
Sorrettua ennen
Pohjan miesi, pakkasen
Kouristeissa tarjeten,
Kuori männyn kyljen.
 
 
Kukkulalle kankahan
Käythän ihaellen?
Siintää järvet Suomenmaan,
Välkkyellen laaksoistaan,
Taivast' kuvastellen.
 
 
Kukkulalta kuljetpa
Taasen tiehyelle:
Vainiot sen varrella,
Viljat päilyy laaksossa
Kauas kaarestellen.
 
 
Keskelläpä vainion
Talo vankka seisoo,
Linnana mi heiluvain
Viljamerten aaltoovain
Vartijana valvoo.
 
 
Pulskana se pohottaa
Kujan pitkän päästä,
Kuni onnen uutismaa,
Viittaellen kulkijaa
Poikkeamaan tiestä.
 
 
Vanhat koivut tuuheat
Kujan suussa seisten,
Suhaellen kertovat,
Kuinka siellä asukkaat
Tyytyväiset ain' on.
 
 
Mutta käytkö ääremmäs
Pohjanlahden rantaa:
Tuskin uskot silmiäs
Tasamaata nähdessäs,
Minne katse kantaa.
 
 
Kentät aavat taisteluin
Esi-isiemme
Kertoilevat siellä, kuin
Maan tän eestä innostuin
Riemuin kuoltiin sille.
 
 
Ja kun syömmes innostuu
Synnyinmaalle tälle,
Katsehes kun suunnittuu
Taivaall', vanno uhrautuu
Isänmaalle tälle!
 
 
* * * * *
 
 
Riennä pohjan äärehen,
Lapin tuntureille.
Siellä raitis tuulonen,
Kehdostansa kehjeten,
Huutaa vastaan sulle:
    Aina valvo, taistele,
    Ellös horjuin epäile
    Vastuksias voittaa!
 
 
Nätpää järven sinisen
Pohjasessa siellä,
Kuulet vaivaiskoivusen
Mailla hallan, pakkasen,
Kuiskailevan vielä:
    Aina valvo, taistele,
    Ellös horjuin epäile
    Uhrautua maalles!
 
 
Suur' on maasi kaunoinen:
He'elmäpuista asti
Seutuun yön ja pakkasen,
Mihin päästen päivynen
Yölläkään ei laske.
    Aina valvo, taistele,
    Ellös horjuin epäile
    Yönkään valtaa voittaa!
 
 
Kun sä näät sen talviyön
Valkeen lumipeitteen,
Kimelteisen tähtiyön,
Etkös kuule kuiskeen:
    Aina valvo, taistele,
    Horjumatta suojele
    Vapautta Suomen!
 
 
Maapa suuri, kauno tuo
Sun imetti piennä;
Tuopa sulle leivän suo; —
Ellös siirry vieraan luo,
Tää sun suojaa vielä!
    Aina valvo, taistele,
    Synnyinmaatas suojele,
    Niinkuin sun se suojaa!
 

Sampoinen.

HUUTO-MIKKO

 
Hiljaa huuto-Mikko häärii
Pirtin karsinaisessa,
Risutukkosia käärii,
Polttaa niitä uunissa.
Ahkerana puuhailevan
Nähdään hänet aina vaan,
Usein kuullaan rukoilevan
Illoin maatapannessaan:
 
 
"Siunaa, Herra, Suomeamme,
Armast' auta kansaa sen,
Ettei kallis isänmaamme
Joutuis onnetuutehen.
Sitte myös minulle anna
Rauhallinen viime yö,
Kun on aikain maatapanna,
Päättyneenä päivätyö."
 
 
Mierolla hän syntyn' oli,
Kylän teitä tallannut;
Rengin töissä reutoeli
Siks, kun oli varttunut.
Korven raivas' asuinmaaksi —
Siitä viljan väänteli,
Siinä taimia teriksi
Kansallensa kasvatti.
 
 
Sota sorti naapureita,
Suomen eestä taisteltiin.
Mikko kylänmiesten kera
Riensi vastaan vainoojii.
Sodan maasta suistettua
Jääneet palas' kotihin.
Ryysyisenä, arpisena,
Saapui mailleen Mikkokin.
 
 
Ruoho täytti viljapellot,
Tuuli tunki seinihin. —
Tuoni tempas' toivon taimet,
Kuolo kaatoi kumppanin.
Syksyn tullen harmaa halla
Viljankin vei viimeisen. —
Mikko ijän painon alla
Siirtyi kylän suojillen. —
 
 
Valkopäinen, koukkuselkä,
Ryppykasvoin vakavin,
Voimaton jo työhön, vielä
Toimii aina kuitenkin.
Tarkastaakseen aamun koita
Aikaisin jo nousee hän.
Katsahdellen taivon rantaa
Käypi myöhään levollen.
 
 
"Siunaa, Herra, Suomeamme,
Armast' auta kansaa sen!"
Kuiskii äänin värisevin,
Sitte uupuu unehen.
Niin hän nukkuu rauhallisna
Huutolaisen vuoteellaan,
Kun ei enään huolimista
Muut' oo hällä vanhoillaan.
 

Sampoinen.

ILTASELLA

 
Ilta hienost' himmenee,
Käypi kalseaksi,
Maa jo tuolta tummenee,
Muuttuu mustemmaksi.
 
 
Yksin kalpeana kuu
Tarpoo taivaan rantaa,
Puolla katsoo, kirkastuu,
Valon vaisun antaa.
 
 
Viitakossa viileys
Karmivaksi kasvaa,
Kursusta jo kylmetys
Uhkuttaapi usvaa.
 
 
Kohta nousee notkelmaan
Pellon päälle halla.
Huomenna jo huoataan
Huolitaakan alla,
 
 
Kuura kylmärintainen
Rauhaan saapi suolle.
Hornan henget ilkkuen
Vaanii vartiolle. —
 
 
Kuoret meidän nukkuvat
Päivän paahtehessa,
Vanhat kohta vaipuvat
Ehtoon ehtiessä.
 
 
Nuorukainen, nousepas!
Katso: kaikkialla,
Missä maas' on laihakas,
Asuu hyinen halla.
 
 
Näät: sun työtäs' tarvitsee
Isänmaasi multa.
Työhön sulle tarjoilee
Luoja voiman tulta.
 
 
Valon vainiotakin
Myöskin halla haittaa.
Vanhain vaivain viljankin
Surma tahtois taittaa.
 
 
Vanha polvi poistuvi —
Nouse, nuorukainen!
Tarmoin tartu työhösi,
Siinä vartu vainen!
 
 
Suomi-äiti kutsuvi
Luokseen lapsiansa,
Ettei surma sortaisi
Hänen armaitansa.
 
 
Ken ei kuule, uniin vaan
Tuhlaa voimiansa,
Pettäjänä isänmaan
Auttaa sortajaansa.
 
 
Hallan henkiin iske sä,
Nuorukainen, innoin!
Äitiäs' elähdytä,
Impi, lempirinnoin!
 

Sampoinen.