Читать книгу: «Säveliä», страница 3

VUODEN LOPULLA

18 31/12 84.

 
Aika rientää, vuodet vierii ijäisyyttä kohtahan.
Ihmislapset hyörivätten toimissansa – Luojahan
Näin sen sääti. Hän myös yksin tietää, mikä parhain lie,
Mihin kunkin ihmisraukan kohtalo ja onni vie.
 
 
"Eteenpäin miel' elävitten," – vuotta uutta varrotaan.
Toivon, pelvon tunteilla sen pulmia taas punnitaan.
Mutta peittoon kätkettynä meilt' on aika tuleva,
Josko vuosi riemun vaiko murheen se on oleva.
 
 
Josko rauha, hyvä tahto ihmisissä vallitsee,
Vaiko sodat, sorto meitä hirmukourin hallitsee.
Josko kultaviljat runsaat vainioilla lainehtii,
Vaiko kurjuus, katovuosi, nälkä meitä tervehtii.
 
 
Siunaa, Luoja, ihmiskuntaa, siunaa maata kallista,
Jossa meill' on kehto, koti, Suomenmaata armasta!
Edistyköön turvissasi kansain kuulut hankkehet,
Menestyköön suojassasi kaikki jalot aikehet.
 

—r—r.

VUODEN VAIHEELLA

18 1/1 84.

 
Taas vuosikausi vaipunut
On ijäisyyden virtaan,
Ja jälkensä se painanut
On myöskin ihmiskuntaan,
Sill' aika kaikki muuttelee,
Sen varrell' olot vaihtelee.
 
 
Nyt vuosi uusi aluss' on,
Oi, armas Suomen kansa.
Se myöskin sulle suokohon
Runsaasti lahjojansa;
Sen ohell' yhä edisty
Ja vartu, kasva, miehisty!
 
 
Sua maasi kutsuu toimimaan,
Siis rohkealla miellä
Taas lähtekäämme kulkemaan
Kansallisuuden tiellä:
Jo enteet käskee toivomaan,
Jo rientää varjot poistumaan.
 
 
Oi, suokoon sulle apunsa
Taivahan Jumalamme;
Sull' uhratkoon myös voimansa
Maalliset johtajamme.
Näin onneks kaikki karttukoon,
Ja riemu maassa vallitkoon!
 

—r—r.

IMPI

 
Ma tiedän immen ihanan, —
Ken hänt' ois armahampi!
Sen silmäin sini taivahan
Sineä kirkkahampi,
Ja poski milloin ruusuinen,
Taas milloin lumivalkoinen.
 
 
Ei suurta oo hän sukua, —
Perillä syntyi Pohjan. —
Ei loistosta myös lukua
Hän pidäkään, kosk' ohjan
Elolleen taivas antoi näin:
"Oo kaino, kasva lemmessäin!"
 
 
Hän, vaikka vuoroin kylmä on,
Vaan yhä voittaa mielet,
Ja häntä, kosk' on nuhteeton,
Ylistää kaikkein kielet. —
Mutt' impi milloin laulelee,
Riemusta syömmet sykkäilee.
 
 
On kosijoita hällä kaks:
Lapsuuden tuttu toinen,
Vaan tääkin käy jo kalseaks,
Ei sovi hälle moinen.
Taas toinen: outo, parrakas
Ja viekas, julma, juonikas.
 
 
Sa heihin ällös taivukaan:
Heill' uhkaa vain on sulle.
Ei konsanaan he johdakaan
Sua onnen valkamille.
Oi, pysy, impi, puhtaana
Ja Pohjan kaunistuksena!
 

—r—r.

TOIVOTTOMAN KUJERRUS

 
Tyynny, syömmeni rauhatoin,
Tyynny, vaikk' olet toivotoin.
Kohtaloosi oo tyytyväinen,
Elon myrskyissä kestäväinen.
Ollos, raukka, sa pelvotoin,
Tyynny, syömmeni rauhatoin.
 
 
Mitäs tuosta jos itketkin,
Verta vainen jos vuodatkin?
Kärsimäänhän sa lienet luotu,
Ei oo riemuja sulle suotu,
Mailma sulle on armotoin:
Tyynny kuitenkin, rauhatoin.
 
 
Lämpimästi jos sykkäilet,
Lemmen tulta jos hehkuilet,
Murheet mustat sun ennättäisi,
Huolta lempikin synnyttäisi,
Ollos vainen sa tunteetoin;
Tyynny, tyynny, sa rauhatoin.
 
 
Nurmen alla jos nukkuisit,
Sykkimästä jos lakkaisit,
Parhain onni se oisi sulle,
Yksin viihtymään tuomitulle,
Siellä oisit sa huoletoin,
Sinne vaivu jo, rauhatoin!
 

—r—r.

KEN ON AMOR?

(Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä runosta)

 
Ken se on, tuo paha Amor,
Koska usein moitittavan
Kuulen sekä herjattavan
Amor-parkaa pienokaista? —
Äiti mulle kerran lausui:
"Tyttöseni, valveillasi
Ollos vainen; tunteitasi
Varo viekkaalt' Amorilta."
Siksi aina huudankin:
"Amor, Amor, seuraneis,
Paha Amor, pysy pois!"
Vähät huolin Amorista,
Vilpistään ja viekkaudestaan,
Hypin, laulan, leikittelen,
Päähäni te'en seppelehen,
Tuulten tuiverrellessa.
Joskus muiskun lehtosessa
Aatolle suon, joka lempens'
Ijäks' luvannut on mulle.
Lasken sitten seppeleeni
Kutrillensa kultasille.
Enpä huoli Amorista,
Aatto omani kun on.
 

—r—r.

JÄÄHYVÄISLAULU

(Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä laulusta)

 
Hyvästi, synnyinseutunen,
Sa armas tanhua!
Oi, laula, laakson puronen,
Jäähyväislaulua!
Kun erotaan,
Suo, kuulla saan
Nyt surusoitelman:
Ah, joutuisaan
Ma kohta vaan
Jätän tään maiseman!
 
 
Hyvästi, kotilaaksonen
Ja isän' majakin!
Hyvästi, metsän lehtonen
Ja kolkko kangaskin!
Viel' humiskaa, —
Jo kiiruhtaa
Nuor' ystävänne pois.
Vieraissa vaan,
Pois kotoaan,
Häll' tulevaisuus ois.¹
 
 
Hyvästi, kallis synnyinmaa
Ja lasnaoloni!
Viimeistä kaipuun kuiskelmaa
Suokaatte kuullani.
Te, ahoset
Ja kukkaset,
Oi, vielä tuoksukaa,
Ja lintuset,
Te pienoset,
Lohtua laulakaa!
 
 
Teill', laakson paadet, kivetkin
Hyvästit huokailen.
Syömmessäin aina teitäkin
Murheella muistelen,
Viimeiseni
Nyt katseeni
Käyn teihin heittämään.
Joudunkohan
Ma milloinkaan
Taas teitä näkemään!
 
 
Vaan jos ma viivyn luotanne,
Eik' mua näykään,
Ja josp' ei lemmityisenne
Luoksenne riennäkään,
Niin lehtosen
Sa leppänen
Nimeäin kuiskaile,
Ja purokin,
Sa aaltoihin
Kuvaani piirtele!
 
 
Kun sitte saapuu tänne hän,
Lapsuutein kumppani,
Mua, nimen kuullen, nähdessään
Kuvan hän muistavi
Ja miettii näin:
"Oil syömmessäin
Hän kallis mullekin,"
Ja nimeäin
Viel' äännähtäin
Hän mua kaipaakin.
 

—r—r.