Читать книгу: «Säveliä», страница 2

IMMELLENI

 
Sinisilmäis, armas impi,
– Oi, mi puhtaus niistä loistaa,
Päivän varjopilvet poistaa:
Sydämeni rauhoittuu.
 
 
Kirkas, niinkuin illan taivas,
Katsehesi lumoovainen!
Sellainen on jalo nainen,
Ajattelen itseksein.
 
 
Omaksein jos sinut saisin,
Kaikki, kaikki unhottaisin,
Päivän riidat, torat ne
Sais'vat jäädä toisille.
 
 
Lakkaamatta kiitteleisin
Herraa kaikkivaltiasta,
Omastaan jos maailmasta
Mulle lemmen-onnen sois.
 
 
Mutta päivä peittyy vielä
Tuonne taivaanrannan taakse,
Lemmen-aurinko ei nouse
Valaisemaan tietäni.
 
 
Hiljaa nukkuu unehensa
Kotimaani kaunis ilta.
Tyyntä rauhaa taivahilta
Herra vaaroillemme suo.
 
 
Minä yksin vaan oon tässä,
Rauhaa syömmessäin ei vielä.
– Impeni, oi miks' oot siellä
Kaukana niin luotani!
 
 
Sinisilmiäis jos kerran,
Kerran vielä, nähdä saisin,
Kaikki muut mä unhottaisin,
En sinua, en maatani!
 

—rt—

MYRSKY-YÖ

 
Vimmatusti myrsky riehuu,
Purren reunamilla kiehuu
Aallot kylmät, vihaiset.
Pursi pieni niit' ei kestä,
Luonnotar jos tuult' ei estä,
Purren peittää lainehet.
 
 
Kohti kotirantojansa
Pursi kiitää purjeillansa;
Rannat vihannat ei näy.
Illan tullen tuuli kiihtyy,
Vaikka luonto muutoin viihtyy,
Aallot ankarammin käy.
 
 
Kullasta jos pursi oisi,
Kai se kotirannat voisi
Töin ja vaivoin saavuttaa:
Siihen tuskin vihaisimmat
Merten tuulet ankarimmat,
Uskaltaisi koskettaa! —
 
 
Tuulet vaikka kallioihin
Kultapurren löisi, noihin
Kuitenkaan ei särkyis se.
Uljaasti se tuulten kanssa
Kamppailisi matkallansa
Ijäisyyden rannoille.
 
 
Puisen purren luodoillensa
Myrskyt iskee – huviksensa! —
Kallioihin murskaks lyö.
Siitä pelastua minne?
Kun ei rannikot näy sinne,
Kun on synkkä myrsky-yö.
 
 
Niinpä usein maailmassa
Kohtaloiden pauhinassa
Ihmislapsen laita on.
Hän ei koetuksiansa
Kestä heikoll' voimallansa;
Voima määrää kohtalon.
 
 
Yks' on kuitenki, mi kestää:
Uskon voima kaikki estää
Ajan hurjan tuulispäät.
Tuulen vehkeily ei saata
Ihmislasta maahan kaataa,
Vaikk' on hurjat myrskysäät!
 

—rt—

MIETTEITÄ ERÄÄN NUOREN INKERINMAALAISEN IMMEN HAUDALLA

(Hukkunut uimaretkellä Itä-mereen v. 1884)

 
Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään
Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään,
Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen,
Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen.
 
 
Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa
Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta,
Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi,
Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi!
 
 
Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin
Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin;
Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa,
Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa.
 
 
Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita,
Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta,
Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein,
Missä yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein.
 
 
Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan
Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan
Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta
Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita.
 
 
Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin
Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin.
– Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin
Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin.
 
 
Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena,
Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata.
Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen;
Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen.
 
 
Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata,
Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa,
Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan,
Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman.
 
 
Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä
Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä.
Rakkauteni jääköön tänne muistoks omaisilleni,
Kiitolliset kyyneleeni Teille, ystävilleni!
 
 
Oi, ei kuolo saata meitä ikuisesti eroittaa:
Katsokaapas taivaanrantaa, elonpäivää nousevaa;
Vaiheet ajan katoovaisen hajoavat e'essä sen;
Usko, Toivo, Rakkaus pysyy, niiss' on elo ijäinen!
 

—rt—

TAMMERKOSKEN KESKELLÄ

(Konsulinsaaressa)

18 7/6 84.

I

 
Koski on – kuin ijankaikkisuus:
Ei se lakkaa, vaikk' on päivä uus'
Ja aamukoi jo näyttää liepeitänsä,
Koski vaan on aina ennellänsä!
 
 
Puhuuko se haltijoista vaan,
Mitk' ovat senkin tuoneet maailmaan,
Vai kertooko se Luojan ihmetöitä,
Tai kevät'iltoja ja kesä-öitä?
 
 
Tai onkohan se innoissansa nyt,
Kun milloinkaan ei viel' oo väsynyt,
Vai tanssiiko ja leikkii matkallansa,
Kun näkee synkkänä niin maailmansa?
 
 
Niin – koski on kuin ijankaikkisuus:
Ei se lakkaa vaikk' on päivä uus',
Se kertoilee vaan synnyin-sanojansa,
Ja ääni kuuluu – kolkkoon maailmaan.
 

II

 
Niin – suuret ovat Luojan työt,
Jos sinijärvein kultavyöt,
Tai koskein kuohut komeat,
Tai kesä-illat rauhaisat
Mä näen silmilläin.
 
 
Täälläin on pikku palanen
Kalliista maasta isien,
Verellä voitetusta vaan,
Miss' soivat kosket innoissaan
Rakkautta isänmaan.
 

III

 
Puissa lehdet puhkeaapi,
Kesä riemuin rientää jo,
Laaksojamme soinnuttaapi
Pikku-lintuin laulanto.
 
 
Järvet ovat vapaat jäistä,
Vainiotkin vihannoi:
Ihminen, oi, etkö näistä
Luojaas ajatella voi?
 
 
Laula'os sä ilomielin:
Suuret ovat Luojan työt.
Ylistäös kiitoskielin
Herraa läpi päivät, yöt!
 

—rt—