Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 5

17. KIRJE

RAKKAHIN TYTTÄRENI,

Tervetullut, kymmenkertaisesti tervetullut olet sinä luoksemme, sillä palaathan viattomana, onnellisena ja vilpittömänä: sinä olet vanhuutemme tuki ja viihdytys. Ja vaikka me emme kykene hyväksesi tekemään mitä tahtoisimme, niin huoletta saat toki olla siitä, että me elämme yhdessä onnellisesti: minä kun yhäti raadan, äiti-rukkasi kehrää ja sinä otat neulomista, niin varmastikin me tulemme toimeen paremmin ja paremmin. Äiti-parkasi silmät vaan alkavat jo heikontua, mutta minä – Jumalan kiitos – olen yhtä hyvissä voimissa ja kykenevä ja työteliäs kuin koskaan. Ja oi, rakas lapseni, sinun kunnokkuutesi tuntuu elähdyttäneen minut jaksavammaksi ja terveemmäksi kuin ennen olinkaan. Suuria siunauksiapa ovat koettelemukset ja kiusaukset silloin kun meillä on voimaa niiden vastustamiseen ja voittamiseen.

Mutta olen rauhattomalla mielellä noista neljästä guineasta: minun nähdäkseni sinun pitäisi antaa ne takaisin isännällesi, ja kuitenkin olen jo rikkonut rahaa tästä säilystä. Valitettavasti on nyt vain kolme jäljellä; mutta yritän neljännen saada lainatuksi osittain palkkaani vastaan ja osittain muori Mumfordilta, lähettääkseni koko erän sinulle palautettavaksesi Johnin ensi käynnillä, jos hän tulee uudestaan ennen sinua.

Tahdon tietää kuinka olet tulossa. Kelpo John kaiketi mielelläänkin saattaa sinua osan matkaa, jollei isäntäsi ole niin nyreissään että kieltää. Jos ilmoitat kyllin tarkkaan ajan, niin äitisi kävelee viitisen penikulmaa sinua vastaan taipaleella ja minä kymmenenkin tai kunnes kohtaan sinut, mikäli yksi vapaapäivä riittää – sillä sen verran minä kyllä saan luvan pitää lomaa tällaisella perusteella; ja me otamme sinut vastaan suuremmalla mielihyvällä kuin syntyessäsi tunsimme tai olemme koko elinaikanamme kokeneet.

Ja Jumala siis siunatkoon sinua, kunnes se onnellinen hetki koittaa, toivotamme sekä äitisi että minä; eikä nyt muuta ole sanottavaa sinun hartaasti rakastavilla vanhemmillasi.

18. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tuhannet kiitokseni hyvyydestänne, jota viime kirjeessänne ilmaisette minua kohtaan. Kaipaan nyt päästä suoriutuneeksi hommastani ja takaisin vanhaan omaan ylissuojaani, joksi voin sitä sanoa. Olen ollut ihan toinen olento siitämisin kun herrani antoi minulle eron; ja kun tulen luoksenne kunniallisena tyttärenä, niin onpa se mielelleni viihdyttävää siihen verraten, että ainoasti paheeseen sortuneena olisin voinut silmienne eteen astua. No, kirjoitteluaikani päättyy pian; käytänkin sitä siis nyt vielä ja kerron kaikki mitä on tapahtunut viime kirjeeni jälkeen.

Kummeksuin että rouva Jervis ei kutsunut minua illastamaan kanssansa ja pelkäsin hänen olevan pahastuksissaan; ja lopetettuani kirjeeni kaipailin häntä makuulle. Hän tuli viimein ylös, mutta näytti aralta ja pidättyvältä.

"Rakas rouva Jervis", virkahdin minä, "olen iloissani, kun näen teidät; ettehän ole suuttunut minuun?"

Hän vastasi pahoittelevansa, että asiat olivat kehittyneet näin pitkälle. Hän oli minun mentyäni puhellut vielä melkoisen tovin herrani kanssa; tämä oli näyttänyt liikutetulta minun sanoistani ja polvistumisestani hänen eteensä sekä siitä, että eron saadessani rukoilin hänen puolestaan. Minä olin omituinen tyttö, oli hän huomauttanut; hän ei tiennyt miten päin käsittää minua. "Ja joko hän nyt meni?" sanoi hän. "Aioin lausua hänelle vielä jotakin muuta; mutta hän käyttäysi niin oudosti, etten tullutkaan pysähdyttäneeksi häntä." Rouva Jervis kysyi, pitikö hänen kutsua minut takaisin. "Kutsukaa", virkkoi hän, ja samassa: "Ei: menköön vain, se on parasta hänelle ja minullekin; hän saa jättää paikkansa, kun nyt olen sanonut hänet irti. En osaa ymmärtää, mistä hän on tuon kaiken saanut, mutta eläissäni en ole hänen kaltaistansa kohdannut."

Rouva Jervis sanoi hänen kieltäneen häntä kertomasta minulle kaikkea, mutta hän uskoi, että hänen arvoisuutensa ei koskaan enää yrittäisi minulle mitään; ja hänen arvatakseen – joskaan hän ei ollut siitä varma – minä saisin kyllä jäädä, jos pyytäisin sitä suosiollisuutena.

"Minäkö jäisin, rakas rouva Jervis!" huudahdin; "mieluisampaahan uutista en olisi voinut saada kuin että hän antaa minun mennä. Ikävöitsen takaisin ahdinkooni ja köyhyyteeni, joilla hän minua uhkasi, sillä vaikka olenkin varma köyhyydestä, en joudu kokemaan puoleksikaan sellaista ahdinkoa kuin näinä viime kuukausina."

Rouva Jervis, se rakas hyvä sielu, syleili minua kyynelsilmin ja pahoitteli:

"No, no, Pamela, en minä olisi luullut osoittaneeni niin vähän rakkautta sinua kohtaan, että sinä ilmaisisit noin suurta ilahdusta minut jättäessäsi. Varmastikaan en ole edes omaan lapseen kiintynyt puoleksikaan niin suuresti kuin sinuun."

Hyrähdin itkuun kuullessani hänen puhuvan minulle noin sydämellisesti, jollainen hän tosiaan on aina ollutkin. "Mitä mielestänne voisin tehdä, rakas rouva Jervis?" valitin. "Teitähän rakastan lähinnä isää ja äitiä, ja teistä eriäminen on minulle suurimpana huolena tästä paikasta lähtiessäni; mutta olen varma siitä, että jääminen olisi ehdoton hukka. Voinko jäädä ja tuntea oloni turvalliseksi tuollaisten yritysten ja uhkausten jälkeen – kun hän juuri viime kerralla jo vertasikin itseänsä julmaan raiskaajaan ja sitte käänsi puheensa sellaiseksi leikiksi, että me laittaisimme keskenämme sievän romanttisen tarinan? Eikö hän jo kahdesti ole alentanut itseään? Minun on varottava kolmatta kertaa, koska hän voisi virittää ansansa taatummin, sillä hän ei kenties ollut odottanut, että halpa palvelustyttö tekisi siinä määrin vastarintaa herralleen. Ja jos tämän jälkeen pysyisin paikassani, eikö sitä katsottaisi jonkunlaiseksi oikeutukseksi tuollaisille teoille? Sillä minun nähdäkseni, jos joku meidän sukupuoleemme kuuluva kohtaa törkeätä hätyyttelyä ja ilman pakkoa asettuu sille alttiiksi, se on ahdistajalle rohkaisua hankkeittensa pitkittämiseen: se ei ole muutakaan kuin hänen johdattamistansa ajattelemaan, että hänelle annetaan anteeksi mitä suorastaan ei saa antaa anteeksi. Sellainen alistuminen ei ole mitään vähäistä kannatusta rumille teoille, sanon teille."

Hän painoi minut rintaansa vasten ja huudahti: "Sanon teille! Mistä sinä saatkaan kaiken tietosi, kaunoiseni, ja järkevät päätelmäsi, vuosiltasi noin nuorena? Ihme sinä olet ikäiseksesi, ja minä rakastan sinua elämäni ajan. Mutta päätätkö siis jättää meidät, Pamela?"

"Kyllä sen teen, rakas rouva Jervis", vakuutin minä, "sillä mitä muuta voisin asiain ollessa tällä kannalla? Mutta ensin lopetan keskeneräiset tehtäväni, jos se suvaitaan, ja toivon saavani teiltä päästökirjan, mainetodistuksekseni, jotta minun ei luultaisi joutuneen pois paikastani millään haitallisella perusteella."

"Kyllä, annanhan tietysti", lupasi hän; "kirjoitan sinulle todistuksen jollaista yksikään tyttö ei vielä ole sinun iälläsi osoittanut ansainneensa".

"Olen varma siitä", lausuin kiitollisena, "että ainiaan rakastan ja pidän kunniassa teitä kolmantena parhaana ystävänäni, minne hyvänsä menen tai miksi vain kehitynkin".

Niin menimme vuoteeseen, ja minä en herännyt ennen kuin oli aika nousta; vilkkaana kuin lintunen sitten aloin peräti hyvillä mielin valmistella hommiani.

Herrani lienee minulle suutuksissaan, sillä hän meni pari kolme kertaa ohitseni sanaakaan virkkamatta. Illemmalla hän sitte kohtasi minut puutarhaan johtavassa käytävässä ja lausui minulle sanan sellaisen, jota en ollut koskaan kuullut hänen käyttävän miehelle, naiselle tai lapselle. Ensin hän ärähti: "Tuo letukka on aina tiellä." Painautuen niin kiinni seinään kuin saatoin (ja käytävän leveys olisi ollut riittävä vaunuillekin) minä virkoin: "Toivoakseni en enää kauvan ole teidän arvoisuutenne tiellä." – "Mene h—ttiin siitä", tulistui hän (ja se oli se hänen jyrkeä sanansa), "pikku hylky; viet minulta jo kaiken maltin". Vapisinpa kuullessani hänen noin kiroavan, mutta huomasin samalla, että hän oli kiusaantunut, ja ollen menossa pois en piitannut siitä niin paljoa. No, näen, rakkaat vanhemmat, että kun joku tahtoo tehdä pahuutta, ei ole ihme jos hän pahoin puhuukin. Olkoon niiltä molemmilta suojassa Jumalan avulla teidän kuuliainen tyttärenne.

19. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Johnimme saadessa tilaisuuden kulkea sitä kautta kirjoitan jälleen ja lähetän molemmat kirjeet yhtaikaa. En osaa vielä sanoa, milloin pääsen lähtemään tai millä tavoin tulen, syystä että rouva Jervis näytti herralleni liivejä, joita hänelle kukitan, ja hän oli sanonut: "Se näkyy olevan kylläkin hyvää työtä; sen letukan lienee paras jäädä kunnes saa sen valmiiksi."

Hänellä ja rouva Jervisillä näkyy nykyisin olevan kahdenkeskistä puheltavaa, josta minulle ei mainita mitään; mutta rouva Jervis on kuitenkin hyvin ystävällinen minua kohtaan, enkä minä epäile häntä – kovin kehnoa olisikin, jos epäilisin. Taloudenhoitajattaren tietenkin täytyy tehdä hänen mielikseen ja totella kaikkia hänen laillisia määräyksiään; muunlaisia hän ei toki ota noudattaakseen: siksi hyväsydäminen hän on ja minuun kiintynyt. Mutta hänen on pysyttävä paikassaan minun mentyäni, joten hänen on kartettava herättämästä nurjamielisyyttä.

Hän on taas suostutellut minua jäämään ja nöyrtymään.

"Mutta mitä minä olen tehnyt, rouva Jervis?" surkeilin minä. "Jos olen ollut hurnakka, ynseäsilmä ja nenäkäs letukka, kuten hän minua nimittelee, niin eikö minulla ole ollut syytä puolellani? Luuletteko että olisin koskaan unohtanut asemaani, jollei hän olisi unohtanut esiintyä herrani tavoin? Sanokaa minulle suoraan sydämestänne, rakas rouva Jervis, saatanko mielestänne jäädä turvallisesti: mitä te ajattelisitte tai kuinka te tekisitte minun sijassani?"

"Pamela kulta", vastasi hän suudellen minua, "enpä tiedä kuinka menettelisin tai mitä ajattelisin. Toivoakseni tekisin kuten sinä teet. Mutta tuskin kukaan muu. Hänen arvoisuutensa on hieno herrasmies; hänellä on paljon sukkeluutta ja hyvät järjenlahjat, ja häntä ihailee, kuten tiedän, puolisenkymmentä vallasnaista, jotka tuntisivat olevansa onnellisia hänen huomaavaisuudestaan. Hänellä on uljas kartano; ja kuitenkin luulen hänen rakastavan sinua, vaikka oletkin hänen palkollisensa, enemmän kuin kaikkia maan säätyläisneitejä. Hän on varmaan yrittänyt voittaa tunteensa, kun olet niin paljoa alempana häntä, ja arvatenkin hän huomaa, että hän ei voi. Se kiusaannuttaa hänen ylpeätä sydäntään ja saa hänet päättämään, että sinun on muutettava pois: ja siksi hän puhuttelee sinua äreästi, kun sattumalta näkee sinut."

"No, mutta, rouva Jervis", muistutin minä, "kysynpä teiltä: jos hän voi kumartua minunlaiseni halvan tyttösen puoleen, – kuten on juuri mahdollista, sillä olenhan lukenut melkein yhtä kummallisista tapauksista isoisten miesten ja köyhien neitosten kesken, – niin mihin se voi tähdätä? Hän saattaa kenties alentautua ajattelemaan, että minä ehkä kelpaisin hänelle huvinaiseksi; ja maailman ollessa nykyisellään ei semmoinen elämä toimita miehiä häpeään, mutta syöksee naispoloiset perikatoon. Ja jos minä taipuisin moiseen paheellisuuteen, hän siis pitäisi minut kunnes olisin mennyttä ja hänen mielensä muuttuisi – sillä paheellisetkin miehet, olen lukenut, pian kyllästyvät irstaaseen elämään saman henkilön kanssa ja tahtovat vaihtelua. Silloin Pamela-rukka häädettäisiin matkaansa ja häntä osoiteltaisiin hyljittynä pillomuksena; jokainen halveksisi häntä, ja oikeudenmukaisesti, rouva Jervis, sillä se joka ei kykene siveyttänsä säilyttämään ansaitsee häpeän. Mutta, rouva Jervis", jatkoin, "vakuutanpa teille, että jos olisin varmakin hänen pysyväisestä suosiollisuudestaan ja turvattomuudesta säästymiseltä, minulla toivoakseni toki on voimaa Jumalalta inhotakseni ja vastustaakseni hänen kiusauksiaan, vaikkapa hän ei ainoastaan olisi isäntäni, vaan kuninkaanikin – itse synnin kammossa. Tätä ovat rakkaat vanhempani aina opettaneet minulle; ja minä olisin aivan kurja olento, jos rikkauden tai suosion tavoittamiseksi hukkaisin hyvän nimeni, – niin, ja kelvottomampi kuin yksikään muu nuori tyttö, kun kerran saan ihan tyytyväisenä palatuksi köyhyyteeni ja pidän vähäisempänä häpeänä joutua kulkemaan ryysyissä ja elämään ruisleivällä ja vedellä kuten ennenkin, kuin ruveta maailman ylhäisimmänkään miehen ilottelijaksi."

Rouva Jervis kohotti käsiään, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni!" hän sanoi; "sinä olet ihailtava ja viehättävä. – Kuinka voinkaan erota sinusta?"

"No, hyvä rouva Jervis", lausuin minä, "sallikaa minun nyt tehdä teille kysymys. Teillä ja hänellä on ollut jotakin keskinäistä puheltavaa, ja teillä mahdollisesti ei ole lupaa kertoa minulle kaikkea: mutta arveletteko että, jos pyytäisin saada pitää paikkani, hän on pahoillaan käytöksestänsä? – niin, ja häpeissään siitä myös, sillä varmastikin hänen pitäisi hävetä, kun ottaa lukuun hänen korkean säätyarvonsa ja minun alhaisen asemani, jossa minulla ei ole mitään muuta turvaa kuin kunniallisuuteni. Uskotteko omassa tunnossanne – rukoilen teiltä suoramielistä vastausta – että hän ei enää koskaan yrittäisi minulle mitään ja että minä saisin täyden rauhan?"

"Voi, rakas lapsonen", vältteli hän, "älä asettele vastattavakseni tuollaisia suorasukaisia tiedustuksiasi noin viehkeän totisin katsein. Minä tiedän vaan, että hän on pahoillaan esiintymisestään; hän suututteli ensimäisestä kerrasta ja vielä enemmän toisesta."

"Niin", virkoin minä, "ja samaten hän kaiketi suututtelee kolmannesta ja neljännestäkin kerrasta, kunnes on saattanut neito-paran ihan tärviölle – ja kellä silloin on syytä pahoitteluun?"

"Ei, Pamela", sanoi hän, "älä vain kuvittele, että minä millään muotoa edistäisin osaltani sinun hairahduttamistasi. Voin ainoastaan muistuttaa, että hän ei ole vielä tuottanut sinulle mitään vahinkoa, eikä ole ihme, jos hän rakastaakin sinua, kun olet niin sievä, vaikkakin niin paljoa alempi häntä, mutta uskaltaisin vannoakin, että hän ei enää milloinkaan yritä sinua kohtaan väkivaltaa."

"Te sanotte", huomautin minä, "että hän pahoitteli ensimäistä yritystä kesämajassa. No, kuinka kauvan sitä mielialaa kesti? Vain siihen asti kun hän jälleen tapasi minut yksinäni, ja tällöin hän oli hurjempi kuin ennen ja joutui niin uudestaan pahoillensa. Ja jos hän on ajatellut rakastavansa minua eikä – teidän sanojenne mukaan – voi sille mitään, niin eihän hän uuden tilaisuuden ilmetessä voisi kolmannellakaan kerralla pidättyä kiusaamasta minua. Ja minä olen lukenut, että moni mies, joka on hävennyt kehnoja hankkeitaan torjutuksi tultuansa, ei olisi lainkaan hävennyt, jos olisi onnistunut yrityksessään. Sitäpaitsi, rouva Jervis, jos hän todellakaan ei aio yrittää mitään väkivaltaa, niin mitä se merkitse? Sanoessanne että hän ei voi olla pitämättä minusta – sillä rakkautta se ei voi olla – eikö sillä tule lausutuksi, että hän toivoo suistavansa minut turmioon omalla suostumuksellani? Minä luulen", sanoin (ja toivoakseni minulla olisi Jumalan avulla voimaa siten tekemään), "että minä en missään nimessä myötäisi hänen viekoitteluunsa; mutta kovin vaateliasta olisi minun luottaa omaan lujuuteeni noin etevälahjaista ja rikasta herrasmiestä vastaan, joka on isäntäni ja katsoo olevansa oikeutettu soimaamaan minua julkeaksi ja miksi hyvänsä, vain asettautuessani puolustautumaan, vieläpä käyttäessäni itsevarjelusta ainoastaan siinä, mikä yhtaikaa koskee sieluni ja ruumiini turvaamista sekä velvollisuuttani Jumalaa ja vanhempiani kohtaan. Kuinka siis, rouva Jervis", lopetin, "voisin pyytää tai haluta pysymistä paikassani?"

"No, no", arveli hän, "koska hän näkyy kovasti tahtovan, että sinä et jäisi, niin se toivottavasti johtuu hyvästä vaikuttimesta – pelosta että hän lankeisi häpäisemään itsensä kuten sinutkin".

"Ei, ei, rouva Jervis", väitin minä. "Minäkin olen sitä ajatellut, sillä ilomielin pitäisin häntä arvossa asemani velvollisuuden mukaisesti. Mutta silloin hän olisi heti suostunut minun siirtymiseeni armollisen rouva Daversin luo eikä olisi estellyt edistymistäni; eikä hän olisi sanonut minun joutuvan palaamaan ahdinkooni ja köyhyyteeni, kun olin hänen äitinsä hyväntahtoisuuden nojalla jo kohoutunut kärsimästä puutetta. Hän aikoi säikyttää ja rangaista minua, kuten luuli, kun en ollut mukautunut hänen paheellisuuteensa; ja tämä osoittaa, mitä minun on odotettava hänen vastaiselta suosiollisuudeltaan, ellen ota ansaitakseni sitä hänen omalla kalliilla hinnallaan."

Taloudenhoitajatar jäi äänettömäksi, ja minä lisäsin:

"No niin, siitä ei ole sen enempää puhumista. Minun on lähdettävä, se on selvää; ainoaksi huolekseni koituu, miten erota teistä ja teidän jälkeenne kaikista toisista, sillä koko toveripiirini on ollut minuun kiintynyt – te ja he tulette maksamaan minulle vielä usein huokauksen ja kyyneleenkin." Ja samassa purskahdin itkuun, en voinut sitä auttaa, sillä mieluista on olla maahovissa suuren palveluskunnan parissa ja heidän kaikkien rakastamanansa.

Niin, minun olisikin jo varemmin pitänyt kertoa teille, kuinka ystävällisesti ja kohteliaasti herra Longman, isännöitsijämme, esiintyy; tavattoman huomaavainen hän tosiaan on kaikin ajoin! Hän virkkoi kerran rouva Jervisille toivottelevansa minun tähteni, että hän olisi nuori mies; minusta muka tulisi hänen vaimonsa, ja hän säätäisi minulle naimasopimuksessa kaiken omaisuutensa – ja hänellä arvioidaan olevan paljon varoja, tietäkääs.

En ollenkaan ylpeile tästä, vaan kiitän Jumalaa ja teidän hyvää esimerkkiänne, rakkaat vanhempani, kun olen kyennyt käyttäytymään sikäli, että minulla on jokaisen hyvä sana puolellani – paitsi että keittäjättäremme, joka on väliin hieman ärtyinen, eräänä päivänä nurisi minulle: "Kas, tämä meidän Pamela kulkee hienona kuin vallasnainen. Siinä sen näkee, mitä on saada korukasvot! – mihinkähän se tyttö viimeiseltä päätyykään." Hän oli kuumissaan työstänsä, ja minä menin pois, kun harvoin pistäydynkään alhaalla keittiössä. Kuulin vielä kellarimestarin huomauttavan: "Sinullapa, Jane, ei ole hyvää sanaa kellekään: mitä Pamela on sinulle tehnyt? Ei suinkaan hän ketään loukkaa." – "Ja mitä minä sitte sanoin hänelle, siunailija", kivahti närkäs palvelijatar, "muuta kuin että hän on korea?" Sitte kuulin heidän riitaantuvan ja olin siitä pahoillani, mutta en sen enempää välittänyt asiasta. Antakaa anteeksi tämä tyhmä lörpötykseni, pyytää kuuliainen tyttärenne.

Ka, unohdin mainita, että tahtoisin jäädä valmistamaan ne liivit, jos käy turvallisesti päinsä: rouva Jervis vakuuttaa, että minun varmasti sopii viipyä siihen asti. Minulla ei ole milloinkaan ollut sirompaa työtä, ja olen valveilla varhain ja myöhään suoriutuakseni siitä, sillä minä ikävöin teidän luoksenne.

10. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

En saanut toimitetuksi perille viime kirjeitäni niin pian kuin toivoin, syystä että John (epäilleekö herrani vai eikö, en tiedä sanoa) oli lähetetty armollisen rouva Daversin luo Isaacin sijasta, jolla on ollut tapana siellä käydä; ja minä en rohjennut niin vapaasti vaivata Isaacia enkä niin luottaakaan häneen, vaikka hän kyllä on hyvin kohtelias minulle. Minun oli siten pakko viivytellä kunnes John tuli takaisin.

Kenties en taas kohdakkoin voi laittaa uutta kirjettä matkalle. Tiedän teidän säilyttelevän kyhäyksiäni ja lukevan niitä uudestaan ja yhä uudestaan – niin John kertoi – puhdehetkinänne: siinä määrin saa sydämellisyytenne teidät rakastamaan kaikkea tytär-raiskaltanne tulevaa. Saattaa myös minulle tuottaa hiukan huvia lukea niitä itse, tultuani luoksenne, johdattaakseni mieleeni mistä olen selviytynyt ja kuinka suuri Jumalan laupeus on ollut minua kohtaan; ja se toivoakseni edelleen vahvistaa minua hyvissä päätöksissäni, jotta en tästäpuoleenkaan toimita huonolla käytöksellä ikäänkuin omia sanojani tuomitsemaan itseäni. Näillä kaikilla perusteilla aion kirjoitella sikäli kuin saan aikaa, ja tilaisuuden mukaan lähetän selostukset teille, kun sattuu asioita; ja jollen joka kerta muodollisesti uudista loppuvakuutustani, niin varmastihan aina uskotte, että se ei tapahdu kuuliaisuuden puutteesta. Jatkan siis jo taas heti siitä, mihin viimeksi jäin – rouva Jervisin kehoittelusta, että pyytäisin saada pitää paikkani.

Taloudenhoitajattaren tietämättä otin käytäntöön erään suunnitelman, joksi voinen sitä sanoa. Ajattelin itsekseni joku päivä takaperin: Tässä minä nyt joudun menemään kotiin köyhän isäni ja äitini luo, eikä minulla ole mitään asemaani soveltuvaa ylleni, sillä miltä näyttäisikään tytär-rukkanne silkkisessä yönutussa, silkki-alushameissa, kamritsihilkoissa, hienoissa Hollannin-aivinaisissa liinavaatteissa, päärmekengissä, jotka olivat armollisen rouvan, ja muhkeissa sukissa! Ja vähän ajan kuluttua olisi näiden täytynyt näyttää vanhalta hylkytavaralta, ja minun samaten, esiintyessäni niissä. Ihmiset olisivat sanoneet – sillä köyhä kansa on kateellista yhtä hyvin kuin rikkaatkin: "Katsokaas matami Andrewsin tyttöä passitettuna kotiinsa hienosta paikastaan! Onpas se nyt prameilevinaan! Sopiiko tuommoinen asu hänen köyhien vanhempiensa olosuhteisiin!"

Kuinka viheliäisinä nuo hepenet verhoisivatkaan minua, ajattelin, kun kävisivät hiukioimiksi ja menisivät pilalle! Ja miltä näyttäisin siinäkään tapauksessa, että voisin sitten ostaa kotikutoisia vaatteita, kutistuakseni niihin yksitellen sikäli kuin saisin hankituksi? Vanhan silkkihameen alta vilahtelisi esimerkiksi puolivillainen alushame, ja niin edelleen. Katsoinpa siis paremmaksi laittautua uuden asemani mukaiseen asuun. Ja vaikka tämä vaatekerta saattaa näyttää kovin vaivaiselta siihen verraten, mitä olen viime aikoina tottunut panemaan ylleni, niin se kuitenkin kelpaa minulle teidän luonanne hyväksi juhla- ja pyhäpuvuksi ja on sellainen, että voin toivoa kykeneväni edelleenkin pysyttelemään sen tasalla, jos uutteruudellani on siunausta. Kenenkään tietämättä, kuten sanoin, ostin sentähden lampuoti Nicholin vaimolta ja tyttäriltä hyvää tummanruskeata kangasta, heidän omaa kutomaansa, sen verran että siitä riitti minulle puvuksi ja kahdeksi alushameeksi; ja somistelua ja rintamuksen sain sievästä kuviollisesta sitsikaistaleesta, joka oli varastossani.

Minulla oli myös varsin hyvä läpineulottu kamlottitakki, joka mielestäni kelpasi edelleenkin, ja ostin kahdet flanelliliivit, jotka kylläkään eivät ole yhtä hyvät kuin joutsenennahkaiseni ja hienot aivinaiseni, mutta lämpimänä ne minut pitävät, jos joku naapuri ottaa minut auttamaan lypsyssä, kuten joskus ennen. Sillä minä olen päättänyt tehdä kaikille teidän hyville naapureillenne mitä palveluksia suinkin voin, ja toivoakseni saavutan teidän läheisyydessänne yhtä paljon ystävällisyyttä kuin täällä on osakseni tullut.

Myöskin hommasin itselleni skotlantilaista palttinaa ja kenenkään näkemättä valmistin siitä aamu- ja iltapuhteina kaksi paitaa. Jäipä siitä vielä kahteen pariin teillekin, rakas isä ja äiti. Kotiin tultuani ompelen ne teille ja toivon teidän ne kelpoittavan.

Sitten ostin kulkukauppiaalta kaksi sievää korville ulottuvaa hilkkaa, pienen olkihatun, parin kudottuja sitsipäärmeisiä käsineitä ja kaksi paria valkoisilla suikkeleilla koristettuja sinisiä piukkalankaisia villasukkia, jotka tosiaan tekevät hyvin siron vaikutuksen, sekä kaksi kyynärää mustaa nauhaa paidanhihoihin ja kaularuusukkeeksi. Saatuani ne kaikki kotiin menin kahden päivän mittaan niitä joka toinen tunti katselemaan: minulla, nähkääs, vaikka nukun rouva Jervisin kanssa, on oma vaatekammioni, jonne kellään ei ole asiata. Sanonette, etten ole ollut huono taloudenpitäjä, kun olen säästänyt niinkin paljon rahoja kokoon; mutta hyvä herttainen emäntäni aina antoi minulle jotakin.

Minulla oli mielestäni sitä suurempi syy näin menetellä, kun minut oltiin eroittamassa paikastani muka puutteellisen velvollisuudentunnon takia ja koska isäntäni odotti lahjoistaan muuta tunnustusta kuin aioin hänelle myöntää, ja minusta siis oli vain oikeudenmukaista lähtiessäni jättää hänen lahjansa jälkeeni; sillä mitenkäpä olisin voinut niitä pitää, ellen tahtonut ansaita hänen palkkaansa?

Älkää olko huolissanne niistä neljästä guineasta tai lainatko niiden suorittamiseen takaisin, sillä ne annettiin minulle muutamien hopearahojen kanssa satunnaistulona, ne kun olivat hänen armonsa taskussa hänen kuollessaan. Ja kun en odota mitään palkkaa, rohkenen ajatella ansainneeni nuo rahat armollisen rouvan kuolemasta kuluneina neljänätoista kuukautena: hänen armonsahan – kunnon sielu – ennen maksoi minulle liiaksikin ystävällisyydellään ja toimittamalla minulle oppia. Jos hän olisi elänyt, ei mitään tällaista olisi kaiketikaan tapahtunut! Mutta minun tulisi olla kiitollinen, ettei ole käynyt pahemmin. Kaikki kääntyy vielä parhain päin; se on luottamuksenani.

Kuten sanottu, olen siis hankkinut uuden ja sopivamman puvun ja kaipaan esiintyä siinä halukkaammin kuin ikinä olen uuteen vaatteukseen laittautunut; sillä silloinhan jo pian pääsen teidän luoksenne ja rauhalliselle mielelle – mutta, hst! Nyt hän taitaa tulla… Teidän j.n.e.