Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 6

21. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minun täytyi keskeyttää, koska pelkäsin isäntäni tulevan; mutta se olikin vain rouva Jervis.

Hän sanoi: "En voi sallia, että sinun on oltava niin paljon yksinäsi, Pamela."

"Mitään en pelkää pahemmin kuin seuraa", vastasin minä, "sillä juuri nytkin säikähdyin niin että sydämeni melkein lakkasi sykkimästä, kun luulin herran tulevan. Mutta teidän näkemisenne, rakas rouva Jervis, minua aina ilahduttaa."

"Olen kovin paljon saanut puhua sinusta isäntäni kanssa", huomautti hän.

"Minua surettaa", virkoin, "kuulla itseäni pidettävän kyllin tärkeänä hänen minusta haastaakseen".

"Oh", sanoi hän, "minä en saa kertoa sinulle kaikkea. Sinä olet hänelle tärkeämpi kuin luuletkaan."

"Tai toivonkaan", lisäsin minä, "sillä seuraukset siitä, että hänelle jotakin merkitsen, tekisivät minut arvottomaksi itselleni – ja kaikille muillekin".

"Oletpa älykäs kuin konsaan joku säätyläisneiti", sanoi rouva Jervis siihen; "mistä lienetkin sen oppinut". Mutta kehnoja vallasnaisia niiden täytyy olla, täytyy tosiaan, jotka suurine mahdollisuuksineen eivät muka ole minua älykkäämpiä. Jääköön tämä kuitenkin sikseen!

"Luulen", lausuin minä, "että olen toki kyllin tärkeä kiusatakseni häntä, vaikka vain saattamalla hänet ajattelemaan, ettei hän voi pitää pilkkanaan minunlaistani tyttöstä. Ja se ei muuta ole kuin soimaus hänen korkeasta asemastaan johtuvalle ylpeydelle, jollaista nuhdetta hän ei odottanut ja johon hänen on vaikea alistua."

"Siinäkin saattaa olla perää", myönsi taloudenhoitajatar, "mutta hän on sinulle kovin vihainenkin, Pamela; herjaa sinua kymmenillä nimityksillä ja ihmettelee omaa hupsuuttansa, kun muka osoitti sinulle niin suurta suosiota, johon sanoi ensin olleensa taipuvainen äitinsä vuoksi, ja olisi tästedes osoittanut sitä sinun itsesi tähden, ellet olisi oma vihollisesi".

"Nyt olette minusta häijy, rouva Jervis", sanoin minä; "tahdotte kehoittaa minua pyytämään, että saisin jäädä tänne, vaikka tiedätte, mihin vaaroihin siinä antautuisin".

"Ei", muistutti hän, "armollinen herra sanoo, että sinun on lähdettävä: hän näet ei luule maineellensa edulliseksi, että pitää sinua kartanossaan. Mutta hän toivotteli (älä kerro sitä maailmalle, Pamela), että tuntisi jonkun jalosukuisen neidin, aivan sinun kaltaisesi ulkonäöltään ja mielenlaadultaan; ja hän naisi hänet huomispäivänä."

Punehduin korviani myöten tämän kuullessani, mutta vastasin: "Jos olisin tuo jalosukuinen nainen ja hän tekisi ensin törkeitä ehdotuksia, kuten on kahdesti esittänyt minulle raukalle, en tiedäkään, huolisinko hänestä; sillä sitä naista, joka sietäisi senlaatuisen loukkauksen, en pitäisi arvokkaana todellisen herrasmiehen puolisoksi, enempää kuin syyllinen itse olisi mielestäni herrasmies."

"No, no, Pamela", sanoi taloudenhoitajatar, "kyllä sinä menet sentään liian pitkälle mielipiteissäsi". "Nähkääs, paras rouva Jervis", puhuin minä perin vakavasti, sillä muuta en voinut, "minä pelkään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minä tahdon vain anoa teiltä, joka olette parhaimpia ystäviäni maailmassa, ettette sanallakaan kehoita minua jäämään. Puhua isäntäni mieltymyksestä minuun, kun tiedän mihin hän pyrkii, on kauhistus korvilleni; enkä minä katso olevani turvassa ennen kuin olen päässyt äiti-rukkani ja isä-parkani luo."

Hän oli minulle hiukan vihoissaan, kunnes vakuutin hänelle, etten vähääkään ollut levoton hänestä, vaan uskoin olevani turvassa hänen suojeluksessaan ja ystävyydessään. Ja niin lopetimme keskustelumme siksi kertaa.

Toivon saavani ne kurjat liivit valmiiksi kahdessa päivässä, jonka jälkeen minun on vain järjestettävä joitakin liinavaatteita. Sitten ilmoitan teille, millä keinoin saavun kotiin. Sillä rankkasateet tekevät jalkapatikassa kulkemisen tukalaksi. Mutta ehkä saan tilaa lampuoti Nicholin katetuissa kärryissä ja pääsen siten kymmenen penikulman päähän matkan varrella. Minä näettekös en osaa ollenkaan hyvin ratsastaa, ja kenties ei kenenkään suotaisi näkevän minua julkisella valtatiellä. Mutta toivoakseni saatte pian kuulla enemmän kuuliaiselta tyttäreltänne.

22. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kaikilla palvelustovereillani on nyt vihiä lähdöstäni, mutta he eivät osaa arvata syytä. Rouva Jervis kertoo heille, että isä ja äiti vanhentuessaan eivät tule toimeen ilman minua, jonkavuoksi palaan kotiin viihdyttelemään heitä iällisyydessään; mutta sitä eivät näy uskovan.

He saivat sen tietää kellarimestarilta, joka kuuli isäntäni kysäisevän minulta eteissuojamaan vievässä käytävässä: "Kuka siellä?" – "Pamela, teidän arvoisuutenne", vastasin minä. – "Pamela!" sanoi hän, "kuinka kauvan sinä täällä viivyt?" – "Vain siksi kun olen kukittanut liivit, jos armollinen herra suvaitsee", selitin minä, "ja ne ovatkin melkein valmiit". – "Olisit voinut valmistaa ne jo aikoja sitten", tiuskaisi hän. – "Olen tosiaan, sen vakuutan teidän arvoisuudellenne, ahkeroinut varhain ja myöhään: niissä on melkoisesti työtä." – "Niissäkö työtä!" huudahti hän. "Sinä käytät uutterammin kynääsi kuin neulaasi; en huoli mokomista laiskoista letukoista talossani."

Hän tuntui säpsähtävän nähdessään kellarimestarin, astuessansa eteissuojamaan, missä herra Jonathan seisoi. "Mitä te täällä teette?" sanoi hän. Kellarimestari joutui yhtä hämilleen kuin minäkin; sillä kun ei minua koskaan ennen ollut noin töykeästi ja syyttävästi puhuteltu, puhkesin haikeaan itkuun ja riensin pois heidän kummankin tieltänsä rouva Jervisin luo suruani valittelemaan.

"Se rakkaus", virkkoi hän, "on sitä riivattua! Kuinka monenlaisissa muodoissa se ihmisissä esiintyykään! Ja jotkut se saa esiintymään aivan päinvastaisesti omalle sisimmälle luonteellensa."

Yksi ja toinen on senjälkeen kuiskaillut: "Ka, rouva Jervis, menetämmekö me Pamela-rouvan?" kuten he minua nimittävät. "Mitä hän on tehnyt?" Ja sitten hän kertoo heille kotiinlähdöstäni yllämainittuun tapaan.

Hän sanoi jälkeenpäin minulle: "No, Pamela, sinä olet tehnyt isännästämme, joka ennen oli maailman säysein herrasmies, mitä närkkäimmän kiukuttelijan. Mutta sinun vallassasi on lauhduttaa hänet entiselleen, vaikka toivon ettet koskaan tee sitä hänen ehdoillaan." Tämä rouva Jervisin puhe oli hyvin ystävällistä, mutta se vihjaisi minulle, että hän ajatteli yhtä pahaa herrani aikeista kuin minäkin; ja koska hän tunsi hänen aivoituksensa paremmin kuin minä, saivat nuo sanat minut vakuutetuksi, että minun oli lähdettävä pois niin pian kuin suinkin.

Isäntäni tuli juuri silloin sisälle juttelemaan rouva Jervisin kanssa talousasioista, koska hän oli kutsunut vieraita päivälliselle huomiseksi. Minä nousin ylös, ja kun olin itkenyt hänen tylyytensä vuoksi käytävässä, käänsin kasvoni poispäin. "Voit hyvinkin", sanoi hän, "kääntää kirotut kasvosi pois; jospa en olisi niitä koskaan nähnyt! – Rouva Jervis, kauvanko häneltä menee niiden liivien kukittamiseen?"

"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut, olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".

"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saa teidätkin, jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."

Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" – sillä hänen ankara puristuksensa kivisti sormiani.

Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.

Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni) molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela! Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä minä uskon, että syy pikemmin on kenessä muussa tahansa kuin sinussa."

"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.

Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa myöskin herra Longman minua pitää.

Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme, toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia. Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti, lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät, sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole totta?"

"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".

"Mikä h—tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpä sinä olisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin kunnollinen nainen, niin pelkäisin, että hän on ollut vihollisesi."

"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä, mitä minulla maailmassa on."

"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä olet liian kaunis, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen. Ah, enkö osannut oikeaan?"

"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle, se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta, mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä. Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".

"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo on sinussa kaunis piirre, mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.

Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsi yhdeltä, kuin tuota yhtä miellyttämällä tehdä jokainen muu vihollisekseen ja joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi! Teidän j.n.e.

23. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Meillä oli suuri joukko naapuriston herrasmiehiä ja heidän rouvasväkeänsä tänään päivällisillä. Isäntäni toimitti heille muhkeat pidot: Isaac, herra Jonathan ja Benjamin palvelivat pöydässä; ja Isaac on kertonut rouva Jervisille, että naiset aikovat piakkoin käydä taloa katselemassa, uteliaina tarkatakseen minua, sillä he kuuluvat sanoneen isännälleni, kun ilo oli ylinnä: "Kuulkaahan, herra B…, teillähän on palvelustyttö, joka on maan kuulu kauneudestaan; ja me tahdomme kaikin mokomin nähdä hänet ennenkuin täältä lähdemme."

"Tyttönen on varsin mukiin menevä", vastasi hän, "joskaan ei sellainen kaunotar kuin te sanotte. Hän oli kamarineitona äidilläni, joka kuolinvuoteellaan kehoitti minua kohtelemaan häntä hyvin. Hän on nuori, ja kaikki, mikä on nuorta, on kaunista."

"Niin, niin", virkkoi eräs naisista, "se on totta; mutta vaikkei äitinne olisikaan häntä siten suositellut, kauneudella on sellainen teho, että teidänlaisenne komea herrasmies epäilemättäkään ei olisi tarvinnut mitään kehoitusta ollakseen hänelle ystävällinen".

He nauroivat kaikin isännälleni ja hän kuuluu nauraneen seuran vuoksi, mutta sanoneen: "En tiedä, mistä johtuu, että katselen toisenlaisilla silmillä kuin muut. Olen näetten kuullut hänen kauneuttansa kehuttavan enemmän kuin se mielestäni ansaitsee: hän on varsin sievä, kuten sanoin; mutta hänen suurin etunsa on siinä, että hän on nöyrä, kohtelias ja uskollinen ja saa kaikki palvelustoverit häntä rakastamaan. Varsinkin taloudenhoitajattareni on häneen hullaantunut, ja tiedättehän, hyvät naiset, että hän on perin tarkkasilmäinen. Mitä taasen meidän Longmaniin ja Jonathaniin tulee, olen kuullut, että jos he olisivat kyllin nuoria, he taistelisivat tytöstä. Eikö totta, herra Jonathan?"

"Tosiaankin, teidän arvoisuutenne", vastasi tämä, "suvainnette minun vakuuttaa, etten koskaan ole tuntenut hänen vertaistaan; ja armollisen herran koko huonekunta on samaa mieltä".

"Nyt sen kuulitte!" virkkoi isäntäni.

"Kah", huudahtivat naiset, "lähdemmekin tästä rouva Jervisiä tervehtimään ja toivomme näkevämme tuon helmen".

Luulen että he ovat tulossa. Kerron teille lopun myöhemmin. Jospa he jo olisivat käyneet ja menneet tiehensä! Eivätkö he voi leikitellä ilman minua?

* * * * *

Niin, ne hienot naiset kävivät täällä ja ovat jälleen menneet. Olisin tahtonut olla poissa, jos olisin voinut, ja pujahdinkin pukuhuoneeseen; mutta he näkivät minut sisälle tullessaan. Niitä oli neljä: lady Arthur, joka asuu suuressa valkoisessa talossa mäellä, lady Brooks, lady Towers ja neljäntenä kuulemma joku kreivitär, jonka vaikeasti lausuttavan nimen olen unohtanut.

"Kah, rouva Jervis", sanoi eräs naisista, "hyvää päivää! Olemme tulleet tiedustamaan vointianne." – "Olen hyvin kiitollinen armollisille naisille", vastasi rouva Jervis; "suvaitsetteko istahtaa?"

"Mutta", virkkoi kreivitär, "emme ole tulleet ainoastaan tiedustellaksemme rouva Jervisin vointia, vaan samalla katsomaan harvinaisuutta". – "Ah", säesti lady Arthur, "en ole nähnyt Pamelaanne kahteen vuoteen, ja sanotaan hänen sillävälin varttuneen ihmeellisen sieväksi".

Silloin toivoin, etten olisi ollut pukusuojassa, sillä tullessani ulos heidän täytyi ehdottomasti tietää, että olin kuullut heidän puheensa: mutta olen usein huomannut, että ujot ihmiset tuottavat itselleen kiusaa ja häkeltyvät sitä enemmän, kun koettavat sellaista välttää.

"Niin, niin", myönsi rouva Jervis, "Pamela on tosiaan hyvin sievä; hän onkin tuolla pukuhuoneessa. – Pamela, tulehan tänne!" Minä tulin ulos aivan punehtuneena, ja he hymyilivät toisilleen.

Kreivitär tarttui minua kädestä. "Kas, todellakin", suvaitsi hän sanoa, "huhu ei ole liioitellut, vakuutan teille! – Älä ujostele, lapsi", – ja hän tuijotti minua suoraan kasvoihin; "soisin, että minäkin voisin tuollaisista kasvoista kainostella". Oi, kuinka hupsulta minä näytinkään!

Lady Arthur virkkoi: "Niin, hyvä Pamelani" (kertaan hänen armonsa lauseen sanasta sanaan), "älä noin hämmästy, vaikka sekin sinua pukee. Minusta kunnon emäntä-vainajasi valitsi viisaasti ottaessaan itselleen sellaisen suloisen ja sievän seuralaisen. Jos hän vielä eläisi, niin hän olisi sinusta aika ylpeä, koska hän sinua aina ylisteli."

"Ah, madam!" puuttui puheeseen lady Brooks, "ettekö luule, että niin kuuliainen poika kuin naapurimme, joka aina ihaili mitä hänen äitinsä rakasti, ylpeilee tällaisesta sievästä neitosesta, puhuipa hän pöydässä mitä tahansa?" Hän katseli niin ilkkuvasti ja virnistellen, – en voi häntä sietää.

Lady Towers sanoi vapaapuheisemmin (häntähän kuulutaan pidettävänkin nokkelana): "No, rouva Pamela, en voi sanoa pitäväni sinusta niin paljoa kuin nämä arvoisat naiset; sillä jos olisit minun palvelijattareni, en suinkaan huolisi jättää sinua herrasi kanssa kahdenkesken samaan huoneeseen." Sitten he kaikki purskahtivat isoon nauruun. Minä tiedän mitä olisin sanonut, jos olisin uskaltanut. Mutta he ovat ylhäisiä naisia – ja sellaiset saavat haastaa mitä tahansa.

Lady Towers virkkoi: "Osaako tuo ihana kuva puhua, rouva Jervis? Puhuvat silmät sillä ainakin on! Voi sinua pikku veitikkaa", lisäsi hän ja taputti minua poskelle, "sinä olet syntynyt syöksemään muita turmioon tai itse siihen joutumaan!"

"Jumala varjelkoon kummastakin, teidän armonne", sanoin minä. "Pyydän saada poistua; sillä halpuuteni tunto tekee minut sopimattomaksi näin ylhäisten ihmisten seuraan."

Sitte lähdin pois parhaimman taitoni mukaan niiaten, ja lady Towers huomautti mennessäni: "Näpeästi sanottu, totisesti!" Ja lady Brooks sanoi: "Katsokaa tuota vartaloa! En ole eläissäni nähnyt moisia kasvoja enkä moista vartaloa; ihan varmaan hän on parempaa sukua kuin olette minulle kertoneet!"

Ja niin he jatkoivat vielä puolisen tuntia minun ylistelemistäni, kuten minulle on mainittu; ja iloinen olin päästessäni heidän sanojensa kuuluvilta!

Mutta he näkyvät alas mentyään kertoneen isännälleni sellaista ja puhuneen niin paljon minusta, että hänen oli vaikea sitä kestää; mutta koska se ei juuri ollut edullista maineelleni, en tietenkään voinut siitä ylpeillä; ja pelkäsin ettei siitä minulle mitään hyvää koituisi. Tämä on uusi syy, miksi toivon pois tästä talosta.

Nyt on torstai-aamu, ja ensi torstaina toivon pääseväni lähtemään; sillä minä olen nyt lopettanut työni, ja hänen arvoisuutensa on hirveän äreä! Minua suututtaa, että hänen äkäisyydestänsä niin paljon piittaan. Jos hän joskus onkin tuntenut minua kohtaan ystävällisyyttä, uskon että hän nyt minua sydämestään vihaa.

Eikö ole omituista, että rakkaus niin paljon lähentelee vihaa? Mutta tämä häijy rakkaus ei suinkaan olekaan todellisen hyveellisen rakkauden kaltaista: sellaisen rakkauden täytyy olla yhtä kaukana vihasta kuin valo on pimeydestä. Ja kuinka paljon tämä viha olisikaan karttunut sitte kun hänen ilkeä tahtonsa olisi tullut tyydytetyksi, jos hän olisi löytänyt viheliäisen rikostoverin!

Niin, pienestä esimerkistä voimme käsittää paljon. Ellei viattomuudella voi saavuttaa tavallista kohteliaisuutta, mitä syyllisyys voikaan toivoa, sitte kun uutuuden viehätys on haihtunut ja mieli kaipaa vaihtelua? Luemmehan pyhässä raamatussa, kuinka jumalaton Amnon saatettuaan Tamar-paran tärviölle vihasi häntä enemmän kuin milloinkaan oli häntä rakastanut ja tahtoi häätää hänet talostaan.

Kuinka onnellinen olen, vaikka minut häädetäänkin, kun minulla on suloisena seuralaisena viattomuuteni! Pysyköön se aina kumppaninani! Ja kun en ylimielisesti luota omiin voimiini ja tahdon välttää kiusaajaa, toivon Jumalan armollansa minua auttavan.

Suokaa anteeksi, että kirjeessäni toistan osan jokahetkistä rukoustani. Lähinnä Jumalan hyvyyttä olen kaikesta kiitollisuudenvelassa teidän hurskaudellenne ja opettavaiselle esimerkillenne, rakkaat köyhät vanhempani! Lausun tuon sanan ilolla, sillä teidän köyhyytenne on minun ylpeyteni, kuten teidän vilpittömyytenne on oleva esikuvanani.

Heti kun olen syönyt päivällistä, puen ylleni uudet vaatteeni. Minä ikävöin niiden käyttämistä. Tiedän, että tuotan rouva Jervisille yllätyksen, sillä hän saa nähdä minut vasta kun olen täysissä tamineissa. John on palannut, ja pian lähetän teille kirjoittelujani. Olen kuullut hänen lähtevän varahin aamulla, ja siksi lopetan tähän, vakuuttaen olevani teidän mitä kuuliaisin tyttärenne.

Älkää hukatko aikaanne tulemalla minua vastaan, kun hetki on niin epätietoinen. On kovaa, ellen saa kyytiä teidän luoksenne. Mutta ehkei isäntäni kiellä Johnia lähtemästä minua tuomaan. Luullakseni voin varsin hyvin ratsastaa hänen takanaan, sillä hän on perin huolellinen ja rehellinen. Te tunnette Johnin yhtä hyvin kuin minäkin; hän rakastaa teitä molempia. Sitäpaitsi voinee rouva Jervis minua jollakin tavoin auttaa matkalle.