Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 4

13. KIRJE

RAKKAHIN LAPSENI,

Meidän sydäntämme viiltelee sinun ahdinkosi ja viekoituksiin joutumisesi. Sinulla on puolellasi meidän jokahetkiset rukouksemme, ja tahtomme on, että sinä pakenet sitä pahaa isoista taloa ja miestä, jos huomaat hänen uudistavan lähentelyänsä. Sinun olisi pitänyt se tehdä hetikin, jollei sinulla olisi ollut rouva Jervisiä neuvojanasi. Emme tähän asti havaitse käytöksessäsi mitään vikaa, mutta pahimman pelko kuitenkin puristaa sydäntämme. Oi lapseni, kiusaukset ovat karvaita koettelemuksia, mutta ilman niitä me emme tunne itseämme emmekä pystyväisyyttämme.

Sinun vaarasi on suuri: sinun on seistävä rikkautta, nuoruutta ja komeata herrasmiestä vastaan; mutta suurtapa kunniaa sitte saatkin torjumisestasi! Kun ajattelemme sinun entisiä esiintymistäsi ja hyveellistä kasvatustasi, joka on sinut johtanut enemmän häpeämään kunnottomuutta kuin köyhyyttä, niin luotamme Jumalaan, että hän toimittaa sinut voitolle. Meidän nähdäksemme käy sinulle elämä kuitenkin raskaaksi noiden suurten huolten aina painaessa mieltäsi, ja voipi olla vaativaista luottaa liiaksi sinun omaan lujuuteesi. Sinä olet vasta peräti nuori, ja paholainen saattaa johduttaa hänen mieleensä joitakin juonia, jollaisista ylhäisillä ei ole puutetta, sinun viettelykseksesi. Sentähden arvelen että sinun olisi muutenkin parempi vain tulla kotiin osalliseksi köyhyydestämme turvassa kuin asustaa tuollaisen painostuksen alaisena kylläisyydessä, joka saattaa olla vaarallinen.

Jumala sinua parhain päin ohjatkoon! Niin kauvan kuin sinulla on rouva Jervis neuvojana ja makuukumppanina (ja siinä sinä menettelit hyvin ymmärtäväisesti, rakas lapseni!), on mielemme toki tyynempi kuin muutoin olisi mahdollista, ja jumalallisen varjeluksen huomaan sinut uskovat siis todella rakastavaiset, mutta varovaiset isä ja äiti.

14. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Rouva Jervis ja minä olemme nyt kaksi viikkoa elelleet hyvin mukavasti yksissä; herrani oli koko tämän ajan lincolnshireläisellä tilallaan ja sisarensa, armollisen rouva Daversin luona. Hän tuli kotiin eilen ja antausi pian jälkeenpäin puheluun rouva Jervisin kanssa, enimmäkseen minusta.

"No, rouva Jervis", oli hän sanonut, "tiedän teidän arvostelevan Pamelaa hyvin suotuisasti; mutta luuletteko hänestä olevan mitään hyötyä perheessä?"

Taloudenhoitajatar kertoi kummastuneensa kysymyksestä, mutta vastanneensa, että minä olin siveimpiä ja ahkerimpia olentoja, mitä hän oli milloinkaan tuntenut.

"Miksi juuri siveimpiä", tokaisi hän, "kuulkaas? Onko ollut mitään syytä olettaa häntä toisenlaiseksi – tai onko kukaan saanut päähänsä koetella häntä?"

"Minua ihmetyttää, herra", huomautti toinen, "että sellaista kysyttekään! Kuka rohkenisi esittää hänelle mitään sopimatonta näin säädyllisessä ja hyvinhallitussa taloudessa, jonka isännällä on niin hyvä kunnon ja kunniallisuuden maine?"

"Suuri kiitos suosiollisesta mielipiteestänne, rouva Jervis", virkkoi hän; "mutta kysynpä luuletteko, että jos joku yrittäisi, Pamela antaisi teidän tietää sen?"

"Ka, teidän arvoisuutenne", vakuutti taloudenhoitajatar, "hän on viaton lapsukais-parka, ja uskoakseni hän luottaa minuun sikäli, että hän kuulustaisi minun neuvoani siinä missä oman äitinsäkin".

"Viaton – taas! ja siveä, tietenkin. Runsaasti te ja'atte nimittelyä, rouva Jervis; mutta minun käsittääkseni hän on viekas heilakka, ja jos minulla olisi nuori pulska kellarimestari tai isännöitsijä, niin hän väleen kietoisi tämän kauppoihinsa, jos katsoisi kannattavan siepata siitä miehen itselleen."

"Hyväinen aika, herra", päivitteli rouva Jervis, "liian varhaista se olisi Pamelalle, eikä hän vielä naimisiinmenoa ajattele, sen takaan; ja teidän kellarimestarinne ja isännöitsijänne toki ovatkin ikämiehiä molemmin eivätkä ota lukuun mitään sellaista".

"Eivät kylläkään", hän myönsi, "ja jos he olisivat nuorempiakin, niin heillä sentään olisi enemmän älyä kuin tuommoisen tytön pauloihin puuttuakseen. Sanon teille suoraan mielipiteeni hänestä, rouva Jervis: minä en usko tätä suosikkianne niin peräti vakaiseksi tyttöseksi kuin te kuvittelette."

"Minun ei sovi väittää teidän arvoisuuttanne vastaan", lausui rouva Jervis, "mutta rohkenen sanoa, että jos miehet jättävät hänet rauhaan, ei hän ota heitä ajatellakseenkaan".

"No, tiedättekö keitään miehiä, jotka eivät jättäisi häntä rauhaan, rouva Jervis?" kysyi hän.

"En todellakaan, herra", vastasi taloudenhoitajatar; "hän pysyttelee niin itsekseen ja kuitenkin käyttäytyy niin ymmärtävästi, että he kaikin pitävät häntä arvossa ja osoittavat häntä kohtaan sellaista kunnioitusta kuin hän olisi säätyläisneiti syntyään".

"Niin, se on sitä hänen oveluuttaan, josta huomautin", väitti hän. "Mutta minä sanon, että siinä tytössä on turhamaisuutta ja itseluuloisuutta, ja ylpeyttä myös, ellen erehdy; ja kenties voisin mainita teille siitä esimerkin".

"Teidän arvoisuutenne kykenee näkemään pitemmälle kuin tällainen yksinkertainen ihminen", sanoi rouva Jervis; "mutta minä en ole koskaan havainnut hänessä muuta kuin viattomuutta".

"Ja siveyttä samaten, – niinhän!" virkahti toinen. "Mutta entä jos minä voisin mainita teille sellaisen tapauksen, että hän on hieman liian vapaasti laverrellut eräältä taholta osakseen tulleista ystävällisyyden näytteistä ja turhamaisesti tulkinnut muutamia pelkästä nuoruutensa ja olosuhteittensa säälittelystä johtuneita myötätunnon sanoja sala-aikeeksi itseänsä vastaan, – vieläpä rohjennut sekoittaa hullutteluunsa nimiäkin, joita hän ei saisi mainita muutoin kuin kunnioituksella ja kiitollisena, – mitä siihen vastaisitte?"

"Siihenkö, herra!" vastasi suojelijattareni; "en ollenkaan osaa sanoa, mitä siihen vastaisin. Mutta Pamela toivoakseni on kykenemätön sellaiseen kiittämättömyyteen."

"No, sikseen jo se hupakko", lopetti hän. "Ystävänä teidän vain sietää varoittaa häntä omaksumasta liiallisia vapauksia sen suosiollisuuden nojalla, jota hänelle osoitetaan; ja jos hän jää tänne, älköön kirjoitelko minun huonekuntani asioista pelkästään kynänsä ja mielikuvituksensa harjaannuttamiseksi. Uskokaa minua, hän on nokkela, juonikas huippana, ja ajan mittaan sen kyllä huomaatte."

Onko mokomaa ennen kuultu, rakas isä ja äiti? On ilmeistä, että hän ei ollut odottanut sellaista torjumista ja että hän epäilee minun kertoneen rouva Jervisille; ja nyt myös vahvistuu, että hänellä on hallussaan se pitkä kirje, jonka aioin teille lähettää, joten hän tuntee tästä kaikesta tukalaa kiusaannusta. Mutta sitä en minä voi auttaa. Mieluummin annan pitää itseäni ovelana ja juonikkaana kuin olen sitä hänen tarkoittamassaan merkityksessä; ja niin kepeältä kannalta kuin hän ottaakin sanat siveys ja viattomuus minusta puheen ollessa, hän olisi vähemmän suuttunut niistä, jos minä olisin vähemmin ansainnut tätä hänen tulkintaansa, sillä silloin olisi kenties minun viallisuuteni ollut hänen mielestään avuni – niin ilkeä herrasmies hän on! – Kirjoitan taas pian, mutta nyt minun on lopetettava vakuuttaen, että minä olen ainiaan teidän vilpitön tyttärenne.

15. KIRJE

RAKAS ÄITI,

Keskeytin äkkiä viime kirjeeni, kun pelkäsin hänen olevan tulossa, ja niin kävikin. Sujautin kirjeen poveeni ja otin neulomukseni, joka oli vieressäni; mutta minussa oli niin vähän sitä nokkeluutta, jota hän muka oli havainnut, että näytin niin hämmentyneeltä kuin jostakin suuresta pahanteosta tavattu.

"Istu alallasi, Pamela", alotti hän, "äläkä anna minun häiritä hommailuasi. – Et toivota minua tervetulleeksi kotiin matkaltani Lincolnshirestä."

"Olisi kovaa, teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "ellette olisi aina tervetullut omaan taloonne".

Olisin samalla poistunut, mutta hän kielsi: "Älä juokse tiehesi, sanoinhan jo. Minulla on pari sanaa lausuttavana sinulle." Voi hyväinen, kuinka sydämeni alkoi pamppailla! "Kun olin hieman ystävällinen sinulle kesämajassa", hän jatkoi, "ja sinä sen perusteella käyttäysit niin hupsusti kuin olisin aikonut tehdä sinulle suurta pahaa, niin enkö kieltänyt sinua kielimästä kellekään mitä oli tapahtunut? Ja kuitenkin sinä olet asian saattanut yleiseksi puheenaineeksi, pitämättä arvossa minun mainettani sen paremmin kuin omaasikaan."

"Minäkö saattanut puheenaiheeksi, herra!" virkahdin minä. "Minullahan ei ole ketään puhekumppania, juuri."

"Juuri, – sinä pikku verukkelehtija!" keskeytti hän; "mitä sillä rajoituksellasi tarkoitat? Kysynpä: etkö ensiksikin ole kertonut rouva Jervisille?"

"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sanoin minä kiihdyksissä, "sallikaa minun mennä alas, sillä minun ei sovi ryhtyä väittelyyn teidän arvoisuutenne kanssa".

"Taas kiertelyä!" tiukkasi hän käteeni tarttuen; "mitä sinä väittelystä puhut? Kiistaatko muka minun kanssani, jos vastaat yksinkertaiseen tiedustukseen? Anna vastaus kysymykseeni." —

"Voi, hyvä herra", estelin minä, "älkää nyt pakoittako minua pitemmälle, jotten taas unohtaisi itseäni ja olisi röyhkeä!"

"Vastaa minulle vaan, minä vaadin!" kovisti hän; "etkö ole kertonut rouva Jervisille? Se röyhkeätä on, jos et vastaa minulle oitis siihen, mitä kysyn."

"Teidän arvoisuutenne", sanoin yrittäen vetää kättäni pois, "kenties tekisi mieleni vastata teille toisella kysymyksellä, ja se ei olisi huomautuksekseni soveliasta".

"Mitä haluaisit sanoa?" kysyi hän; "puhu suoraan".

"Miksi siis", tokaisin minä, "teidän arvoisuutenne olisi niin suutuksissaan rouva Jervisille tai kelle hyvänsä kertomisesta, jos te ette tapahtuneella tarkoittanut mitään pahaa?"

"Hyvin sanottu, sievä viaton ja vakainen, kuten rouva Jervis sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen kysymykseeni."

"No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi valehdella: minä kerroin rouva Jervisille, sillä sydämeni oli pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".

"Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"

"Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian, kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"

"Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.

"En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano kuin totta".

"Vai niin, taasko pitittelyä! Sinua julkeata!" kiivastui hän; "tällaista puhuttelutapaa minä en suvaitse!"

"Pyydän, herra", kysyin minä, "keltä voi kokematon tyttö-parka kuulustaa ohjausta, ellei vanhemmiltaan ja sellaiselta hyvältä ihmiseltä kuin rouva Jervisiltä?"

"Hävytöntä!" hän ärähti jalkaa polkien; "sinunlaisesiko kelpaa asettamaan minut tutkisteltavakseen?"

Minä painuin polvilleni ja sanoin:

"Taivaan tähden, teidän arvoisuutenne, säälikää taitamatonta olentoa, joka ei osaa velvollisuudestaan muuta kuin kuntonsa ja hyvän nimensä varjelemisen! Minulla ei ole mitään muuta turvaa, ja köyhänä ja ystävättömänäkin minua on aina opetettu pitämään kunniallisuutta kalliimpana kuin henkeäni."

"Kunniallisuutesiko tässä nyt tulee tielle, hupsu tyttö!" sanoi hän. "Eikö kunniallisuuteesi juuri kuulukin olla tottelevainen ja kiitollinen isäntääsi kohtaan, vai mitä?"

"Niin, mahdotonta onkin, herra", vastasin, "minun olla kiittämätön teidän arvoisuuttanne kohtaan, tai uppiniskainen, tai ansaita julkean ja hävyttömän nimityksiä, joilla minua puhuttelette, paitsi milloin teidän tahtonne on ristiriidassa sen ensimäisen velvollisuuden kanssa, joka ainiaan pysyy elämäni perustana".

Hän näytti liikutetulta, nousi seisaalle ja asteli isoon kamariin parille kolmelle kierrokselle, jättäen minut polvilleni. Minä heitin esiliinan kasvojeni yli, laskin pääni tuolille ja itkin katketakseni, jaksamatta hievahtaakaan.

Viimein hän tuli jälleen sisälle, mutta voi! pahanjuonisuutta oli hänellä sydämessään. Kohottaen minut ylös hän haastoi:

"Nouse, Pamela, nouse; sinä olet oma vihollisesi. Luonnoton hupsuutesi johtaa sinut vielä hukkaan. Kuulepas nyt, olen kovasti vihoissani siitä, että olet sillä tavoin halventanut nimeäni taloudenhoitajattarelleni kuten isällesikin ja äidillesi; ja niinpä sinulla sopii yhtä hyvin olla todellista aihetta vapaaseen esiintymiseesi minun suhteeni kuin kuvitella kaikenlaista kiusakseni."

Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen. Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset, ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan viattomuuteni."

"Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi, jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta, tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin sinä saat ansion ja minä vian, – ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä varten."

Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa: ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."

"Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"

"Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin eriämme, sen takaan".

Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin verroin voimia – äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani, jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli sisäpuolella.

Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta mitään asiasta, jos oli viisas.

Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi tiedoksi.

Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui hänet luoksensa.

"Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille, että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako minua siinä nimetä."

"Oi, teidän arvoisuutenne tähden ja Kristuksen nimessä —!" alotti taloudenhoitajatar. Mutta hän ei tahtonut kuunnella, vaan tokaisi:

"Teidän itsenne tähden sanon teille, rouva Jervis: jättäkää se silleen. Minä en ole kohdellut häntä pahoin. Ja minä en enää suvaitse häntä talossani lörpöttelemässä kaikenmoisia hassuja kuvitelmia! Mutta koska hän on niin luontuvainen saamaan kohtauksia tai ainakin teeskentelemään niitä, niin valmistakaa hänet esittäytymään puheilleni huomenna päivällisen jälkeen äitini kammiossa; olkaa te mukana kuullaksenne koko haastelun."

Ja niin hän läksi äkeissään ulos, käski esille nelivaljakkonsa ja ajoi jonnekin vieraskäynnille.

Rouva Jervis tuli sitte minun luokseni; kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut ja sanoin päättäneeni, etten jää taloon, ja hänen vastatessaan: "Samaa hän tuntui uhkaavan", minä sanoin: "Siitä olen iloissani; sitte saankin olla huoletta." Kuulin nyt kaiken, mitä edellä mainitsin hänen puhuneen. Rouva Jervis on kovin vastahakoinen näkemään minun lähtevän, ja kuitenkin hän, nais-parka, alkaa olla peloissaan omastakin puolestaan; mutta missään nimessä hän ei antaisi minun joutua vahinkoon. Hän sanoo, että herra varmastikaan ei haudo mitään hyvää, mutta että hän ehkä nyt nähdessään minut niin päättäväisenä luopuu kaikista yrityksistä, ja että minä paremmin tiedän mitä tehdä huomisen jälkeen, jolloin minun on ilmestyttävä varsin pahan tuomarin eteen, aavistelen.

Voi kuinka minä kauhistelen tätä huomispäivän esittäytymistä! Mutta olkaa huoletta, rakkaat vanhempani, lapsi-rukkanne kuntoisuudesta, niinkuin minäkin taatusti tiedän teidän pitävän rukouksissanne oman kuuliaisen tyttärenne.

Oi tuota kamalaa huomispäivää! kuinka sitä pelkäänkään!

16. KIRJE

RAKKAAT VANHEMPANI,

Tiedän teidän kaivanneen kuulla minusta pian, ja lähetän tämän heti kun tuli tilaisuutta.

Niin, voitte arvata, kuinka rauhattomasti aikani kului hänen määrähetkeensä asti. Hetki hetkeltä sen lähetessä yltyi kauhuni, ja väliin olin hyvin miehuullisella päällä ja sitte taas aivan lannistunut, ja luulin pyörtyväni, kun herrani sitte pääsi päivälliseltä. Minä puolestani en voinut syödä enkä juoda, enkä mitenkään voinut pidätellä itkua turvottamasta silmiäni.

Viimein hän meni ylös kammioon, joka oli ollut hyvän emäntäni pukeutumishuoneena; kammosin sitä huonetta nyt yhtä paljon kuin ennen rakastin. Eikö teidän sydäntänne kivistele minun tähteni? Minun lepatteli niinkuin vastapyydetty lintu häkissä. – Oi Pamela, – mietin itsekseni, – miksi olet niin hupsu ja pelokas? Et ole tehnyt mitään pahaa! Jos pelkäät väärämielistä tuomaria ollessasi viaton, niin mitä tekisitkään syyllisenä oikean edessä? Ole urhea, Pamela; sinä tiedät pahimman! Ja kuinka helppoa onkaan valita köyhyys ja kunniallisuus mieluummin kuin yltäkylläisyys ja syntisyys.

Näin minä elvyttelin mieltäni, mutta kuitenkin masentui sydän-parkani, ja minä olin ihan murtunut. Vähimmänkin liikahduksen ajattelin kutsuvan minut tilille; minä säikyin sitä selvittelyä ja kuitenkin jo toivottelin tulevaksi.

No, vihdoin hän soitti kelloa. – Oi, – ajattelin, – jospa se olisikin minun ruumiskelloni! – Rouva Jervis meni ylös, sydän kylläkin täynnä, sillä hyväsydämisellä nais-paralla!

"Missä Pamela on?" sanoi herra. "Toimittakaa hänet tänne, ja tulkaa te hänen kanssaan."

Taloudenhoitajatar tuli kamariini; minä olin varustautunut lähtemään, mutta sydämessäni olin rakkaan isäni ja äitini luona valmiina käymään osalliseksi teidän köyhyydestänne ja kovaonnisuudestanne. Menin kuitenkin ylös.

Oi, kuinka voivat pahat miehet näyttää mustin sydämin niin tyyniltä ja huolettomilta, viattomien poloisten seistessä kuin rikoksentekijät heidän edessään!

Hän oli niin ankara sävyltään, että sydämeni salpautui ja minä toivottelin olevani missä hyvänsä muualla kuin siellä, vaikka juuri edellä olin ponnistanut kaiken miehuullisuuteni.

– Armias taivas, – rukoilin ajatuksissani, – anna minulle rohkeutta seistä tämän ilkeän isännän edessä! Oi, pehmitä hänet tai karkaise minut!

"Tule sisään, hupakko!" hän käski vihaisesti ja tempasi minua kädestä; "kyllä sietääkin sinua hävettää nähdä minut hälyämisesi ja jaarittelusi jälkeen, solvattuasi minua houreillasi."

– Minuako hävettäisi nähdä sinut! – ajattelin; – vai sillä tavalla! – Mutta minä en hiiskunut mitään.

"Rouva Jervis", virkkoi hän, "tässä nyt olette kumpainenkin. Istuutukaa te, mutta hän seisköön jos tahtoo." (– Kyllä, – ajattelin minä, – jos voin, – sillä polveni hytisivät yhteen.) "Ettekö, nähdessänne tytön siinä tilassa, missä hänet tapasitte, ajatellut että minä olin hänelle antanut suurinta valituksen syytä, mitä naiselle voi sattua? Ja että minä olin suorastaan saattanut hänet tärviölle, puhuakseni hänen tavallaan? Sanokaa, saatoitteko ajatella mitään vähempää?"

"Todellakin, sitä ensimältä pelkäsin", myönsi toinen.

"Onko hän kertonut teille, mitä hänelle tein, ja kaiken mitä tein, aiheuttaakseni tuollaisen hupsuttelun, joka on voinut halventaa arvoani teidän ja koko huonekuntani silmissä? Ilmoittakaa minulle, mitä hän on teille puhunut."

Taloudenhoitajatar oli hiukan liiaksi säikyksissä, kuten jälkeenpäin tunnusti, hänen ankaruudestaan ja sanoi:

"Kyllä hän minulle kertoi että te ainoastaan veditte hänet polvellenne ja suutelitte häntä."

Silloin minä sain hieman rohkaistuksi luontoani. "Ainoastaan, rouva Jervis?" puutuin puheeseen; "eikö se riittänyt osoittamaan minulle, mitä minulla oli peljättävää? Kun hänen arvoisuutensa tasolle kuuluva isäntä alentuu kohtelemaan noin vapaasti minunlaistani halpaa palkollista, niin mitä on lähinnä odotettavissa? Mutta teidän arvoisuutenne menikin pitemmälle: te uhkasitte minulle, mitä tekisitte, – puhuitte Lukretiasta ja hänen kovasta kohtalostaan. Teidän arvoisuutenne tietää, että menitte paljoa pitemmälle kuin isännän sopii käyttäytyä palvelijaa tai vertaistansakaan kohtaan, ja minä en voi sietää sitä." Ja niin minä puhkesin haikeaan itkuun.

Rouva Jervis alkoi puolustella minua ja pyyteli häntä säälimään tyttö-parkaa, jolle maineensa oli niin suuren arvoinen.

"Pidän häntä varsin sievänä", lausui herrani, "ja luulin häntä nöyräksi, enkä siis olisi uskonut hänen pöyhistyvän suosiollisuuteni osoituksista tai huomaavaisuudesta, jolla annoin tunnustusta hänen edistyspyrkimyksilleen; mutta minua kammoksuttaisi ajatellakaan hänen pakoittamistansa mihinkään. Tunnen itseni paremmin", hän vakuutti, "ja mitä asemaani kuuluu; ja totisesti olenkin kylliksi alentautunut ottaessani huomatakseni hänenlaistansa letukkaa, – mutta hän lienee viehättänyt minut esiintymään vapaammin kuin minulle oli sopivaa, joskaan en millään muotoa aikonut pitemmälle jatkaa pilaa."

Kuinka viheliäistä puhdistautumista tämä olikaan, rakas äiti, järkimiehen puheeksi! Mutta siinä näkee, kuinka sekaannuksiin huono asia ja kehnot teot saavat etevimmänkin älyn. Se antoi minulle silloin hiukan rohkaisua; huomaan että viattomuus alhaisessakin asemassa ja heikkojen luonnonlahjain avittamana on edullisemmalla puolella kuin kaiken rikkauden ja viisauden kannattelema paheellisuus.

Lausuin siis: "Teidän arvoisuutenne sanokoon sitä pilaksi tai kujeiluksi taikka miksi hyvänsä; mutta, herra, sellainen pilanteko ei sovellu isännän ja palkollisen etäisyyteen toisistansa."

"Kuuletteko nyt, rouva Jervis", huudahti hän, "tämän heilakan nenäkkyyttä? Sain melko lailla tätä lajia jo ennen kesämajassa, ja eilen niinikään, ja se saattoikin minut kenties maltittomammaksi häntä kohtaan kuin olisin muutoin ollut."

Rouva Jervis varoitti: "Älä ole noin tokinainen hänen arvoisuudelleen, Pamela: sinun pitää käsittää alamaisuutesi; näethän että hänen arvoisuutensa tarkoitti vain leikkiä."

"Oi rakas rouva Jervis", sanoin minä, "älkää tekin moittiko minua. On kovin vaikea pysyä täysin kunnioittavana ylhäisimpiäkään kohtaan silloin kun he itse eivät säilytä välimatkaa halvimpien palkollistensa kohtelussa."

"Siinä taas!" virkahti hän; "voisitteko tätä uskoa nuoresta suupaltista, jollette olisi itse kuulemassa?"

"Sentäänkin, teidän arvoisuutenne", pyysi rouva Jervis, "olkaa tyttö-paralle armollinen ja antakaa hänelle anteeksi. Hän on vain tyttönen ja pitää siveyttänsä kalleimpanaan; minä menen hengellänikin vastuuseen hänestä, että hän ei ikinä käyttäydy nenäkkäästi teidän arvoisuuttanne kohtaan, jos suvaitsette olla kiusaamatta häntä sen enempää tai uudestaan säikyttämättä. Te näitte hänen kohtauksestaan, herra, että hän oli kauhun vallassa; hän ei voinut sitä auttaa, ja vaikka teidän arvoisuutenne ei aikonut hänelle mitään pahaa, kävi kuitenkin sen pelko melkein kuolemaksi hänelle, ja suurella vaivalla minä vaan sain hänet toinnutetuksi."

"Oh, sitä pikku ulkokullattua", väitti hän, "hänellä on sukupuolensa kaikki viekastelulahjat – ne ovat synnynnäisiä hänellä. Huomautinhan teille jo äskettäin, että te ette tuntenut häntä. Mutta tämä ei ollut pääasiallisena syynä siihen, että kutsuin teidät yhdessä puheilleni: minä huomaan, että tämän tytön mieletön hulluttelu hyvinkin saattaa haitata mainettani. Hän on kertonut teille kaikki, ja varmaan enemmän kuin kaikki, – epäilemättäkin; ja hän on kyhännyt kirjeitä (sillä hän on osoittautunut valtavaksi kirjeiden sepustelijaksi) isälleen ja äidilleen sekä mikseipä muillekin, esittäen itsensä niissä valon enkeliksi, mutta suopean isäntänsä ja hyväntekijänsä hän mustaa ilmetyksi paholaiseksi." (– Oi kuinka ihmiset toisinaan osuvat antamaan itselleen sattuvia nimityksiä! – ajattelin minä.) "Ja tällaista", hän lisäsi, "minä en ota sietääkseni; ja niinpä olen päättänyt, että hän palatkoon ahdinkoon ja köyhyyteen, mistä hänet otettiin, – ja varokoonkin pitelemästä minun nimeäni kovin vapaasti, lähdettyään tästä talosta."

Minä elähdyin näistä tervetulleista sanoista; vilpittömästi ilostunein sydämin heittäysin polvilleni hänen jalkoihinsa ja haastoin:

"Olkoon teidän arvoisuutenne ainiaan siunattu päätöksestänne! Nyt saan olla onnellinen. Sallikaa minun polvillani kiittää teitä kaikista hyvistätöistä ja suosionosoituksista, joita olette minulle niin runsaassa mitassa jaellut – edistyksen ja oppimisen tilaisuuksista, joita minulla on ollut armollisen rouvan ja teidän välityksellänne. Tahdon nyt unohtaa kaiken mitä teidän arvoisuutenne on yrittänyt minulle, ja minä lupaan teille, etten milloinkaan anna nimenne tulla huuliltani muutoin kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteilla. Jumala kaikkivaltias siunatkoon teidän arvoisuuttanne iankaikkisesti, aamen!"

Kohoten asennostani poistuin sitten aivan toisella mielellä kuin olin hänen eteensä astunut, – ja niin ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjettä. Ja näin on kaikki onnellisesti lopussa.

Ja nyt, rakkahin isä ja äiti, odottakaa pian näkevänne tytär-parkanne taas luonanne nöyränä ja kuuliaisena, älkääkä peljätkö, etten minä osaisi olla teidän parissanne yhtä onnellinen kuin aina, sillä minä makaan ylisillä kuten ennenkin, ja toimittakaahan pikku vuoteeni kuntoon. Minulla on vähän rahaa, ostaakseni vaatekerran, joka paremmin soveltuu asemaani kuin nykyiset pukineeni, ja leskimuori Mumfordin avulla hankin siellä ompelutyötä; älkää peljätkö, että koidun taakaksenne, jos vaan terveenä pysyn. Minä tiedän, että minulla on siunausta – ehkei omasta kohdastani, niin teidän kumpaisenkin tähden, jotka olette kaikissa koettelemuksissanne ja vastuksissanne säilyttänyt sellaisen nuhteettomuuden, että kaikki puhuvat teistä pelkkää hyvää. Mutta toivottavasti hän sallii hyvän rouva Jervisin antaa minulle päästökirjan, jotta minun ei luultaisi tulleen eroitetuksi jonkin vilpin takia.

Ja olkoon siis teillä siunausta minun puolestani, rakkaat vanhemmat, ja minulla teidän puolestanne. Ja minä tahdon aina sulkea rukouksiini isäntäni ja rouva Jervisin. Hyvää yötä vain, – sillä on jo myöhä, ja minut kutsutaan pian makuulle.

Toivoakseni ei rouva Jervis ole pahastuksissaan minulle. Hän ei pyytänyt minua illalliselle; tosin en olisi voinutkaan mitään syödä, vaikka olisi kehoitettukin. Mutta varmastikin nukun puhtaasti ensi yönä ja näen unta, että olen jälleen teidän kanssanne rakkaassa, rakkaassa onnekkaassa ullakkosuojassani.

Hyvää yötä siis uudestaan, rakas isä ja äiti, toivottaa teidän kunniallinen tytär-poloisenne.

Kenties en pääse tulemaan vielä tällä viikolla, kun minun pitää laittaa kokoon liinavaatteet ja jättää järjestykseen kaikki mitä minun hoidossani on ollut. Lähettäkää minulle rivi, jos voitte, antaaksenne tietää olenko tervetullut; John paluumatkallaan käy kysymässä sitä. Mutta älkää hänelle vielä mainitko mitään minun poistulostani, jotta minun ei sanottaisi hölpöttelevän kaikkea.