Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 3

5. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kun Johnilla on taas käyntiä sinne päin, tekee mieleni kirjoittaa, sillä hän on niin aulis toimimaan asiallani. Hän sanoo sydäntään virkistävän nähdä teitä kumpaakin ja kuulla haasteluanne, te kun olette niin järkeviä ja suoramielisiä, että hän aina oppii teiltä jotakin elämän ohjeeksi. On kerrassaan sääli, hän sanoo, että tuollaista kuntoisuutta ei ole enemmän onnistanut maailmassa, ja hän ihmettelee, että te, isä, joka olette niin kyvykäs opettamaan ja kirjoitatte niin sievää käsialaa, ette saanut yrittämäänne koulua menestymään paremmin, vaan näitte pakolliseksi ryhtyä ruumiilliseen työhön. Mutta minulle on suurempana ylpeytenä tämä, että olen saanut sellaiset kunnon vanhemmat, kuin että olisin jalosukuinen synnyltäni.

En ole vielä kuullut mitään muuttamisesta armollisen rouva Daversin luo, ja minulla on täällä nykyään hyvin viihdyttävät olot, kun rouva Jervis kohtelee minua kuin omana tyttärenään; hän on erittäin hyväluontoinen nainen ja ottaa herrani edut omikseen. Hän antaa minulle aina sattuvaa opastelua, ja teitä kahta lähinnä minä luullakseni rakastan häntä enimmin kaikista. Hän pitää niin hyvää hallintaa ja järjestystä, että me kaikin kunnioitamme häntä, ja hyvin halukkaasti hän kuulee minun lukevan ääneen; ainoastaan hyvistä kirjoista hän välittää, ja sellaisiin me syvennymme kahden kesken ollessamme, niin että silloin tuntuu kuin olisin kotona teidän parissanne.

Eräs miesväestämme, Harry, joka ei ole parempi kuin hänen pitäisi olla, oli hänen kuultensa vapaapuheinen minulle, – taisi sanoa minua kaunoiseksi Pamelakseen ja tarttui minuun kuin suudellakseen. Voitte arvata varmaksi, että minä suutuin kovin; mutta rouva Jervis otti hänet lujalle ja oli hänelle niin vihoissaan kuin suinkin saattaa olla, sanoen sitte minulle olevansa oikein hyvillään ymmärtäväisyydestäni ja häveliäisyydestäni, kun kartoin kaikkea kurielua. Ja varma olen siitä, että ylpeyttäni minä en pysyttele heistä loitolla, sillä minä koetan esiintyä säveästi kaikkia kohtaan; mutta minusta tuntuu sietämättömältä olla miespalvelijani katseltavana, sillä he näyttävät ihan kuin tahtovan tuijottaa lävitse. Sentähden olenkin hyvilläni, kun minulla on niin vähän puhuttavaa heille, saadessani yleensä aamiaisen, päivällisen ja illallisen rouva Jervisin seurassa – niin hyväntahtoinen hän on minua kohtaan. Kyllähän he ovat minulle varsin kohteliaita rouva Jervisin tähden, jonka näkevät kiintyneen minuun, ja hän vaikuttaa heihin silläkin, että hänen tiedetään olevan säätyläisnainen syntyään, vaikka sittemmin joutuikin vastoinkäymisiin.

Kirjoittamiseen viehättyneenä olen taaskin johtunut lavertamaan pitkälti ja pian väsytän teitä. Mutta alottaessani piti minun ainoasti sanoa, että minulla ei nyt ole mitään vaaran pelkoa, ja saatan vain ihmetellä itseäni, kun hupsuuttani olin kovin rauhaton; teidän varoittelunnehan taasen johtui valppaasta rakkaudestanne. Varmana saan pitää, että herrani ei alentautuisi ajattelemaan tällaista tyttö-parkaa vahingokseni. Sillä se pilaisi hänen maineensa kuten minunkin, se on tiettyä, – ja hänhän saa katsoa puolisonsa maan parhaimmista vallasnaisista. Ei siis enempää tällä kertaa, paitsi että minä olen teidän ainiaan kuuliainen tyttärenne.

6. KIRJE

RAKAS ISÄ ja ÄITI,

Herrani on ollut viimeisen jälkeen hyvin suosiollinen minua kohtaan, sillä hän on antanut minulle rouvavainajan varastosta vaatekerran, puoli tusinaa paitoja, kuusi hienoa nenäliinaa sekä kolme hänen kamritsiesiliinaansa ja neljä Hollannin-aivinaista. Pukineet ovat kallista silkkiä, ja minulle totisesti liian ylelliset ja hienot. Soisin ettei niiden muuttaminen rahaksi olisi loukkaus häntä kohtaan, voidakseni lähettää teille; se tyydyttäisi mieltäni paremmin.

Nyt te kai jälleen pelkäätte jotakin juonittavan minua vastaan, kunnes kerron teille, että lahja annettiin rouva Jervisin ollessa saapuvilla, ja hän antoi tälle kahmalollisen kaikenlaatuista hyvää samalla kertaa ja pyysi häntä käyttämään niitä yllään hyvän ystävänsä, hänen äitinsä muistoksi. Ja valittuaan minulle nuo hienoudet hän sanoi: "Nämä ovat sinua varten, Pamela; laitata ne sopiviksi itsellesi siihen mennessä, kun luovut surupuvusta, ja pidä niitä hyvän emäntäsi nimeen. Rouva Jervis on puhunut esiintymisestäsi peräti suotuisasti, ja toivoakseni käyttäydyt edelleenkin yhtä ymmärtävästi, jotta saat jokaisesta itsellesi ystävän."

Olin niin ihmetyksissäni hänen suopeudestaan, etten tiennyt mitä vastata. Niiasin hänelle ja ystävällisestä puoltolauseestaan rouva Jervisille ja sanoin toivovani, että voisin ansaita armollisen herran suosiollisuutta ja rouva Jervisin lempeyttä, ja koettavani tässä parastani mikäli vain tiesin. Oi kuinka herttaista on tehdä hyvää! Ainoastaan siitä minä kadehdin isoisia.

Olen aina pitänyt nuorta herraani sydämenäänkin aatelisena, niinkuin jokainen sanoo hänen olevan; mutta nämä suuriarvoiset lahjat hän jakoi meille niin ylevästi, että minä ihan ajattelin enkeliä.

Rouva Jervis sanoo hänen kysyneen, osasinko minä hillitä tungettelijoita, kun muka olin hyvin sievä ja antautuminen mihinkään turhanaikaiseen seurusteluun voisi saattaa minut turmioon sekä ennen pitkää kärsimyksiin ja kurjuuteen. Sydämellinen taloudenhoitajattaremme ei milloinkaan lyö laimin tilaisuutta hyvän sanan lausumiseen minusta ja alkoi nytkin ylistellä minua, kertoi hän. Mutta toivottavasti ei hän ole taannut enempää kuin minä yritän täyttää, vaikka tällä haavaa en sitä kaikkea ansainnekaan. Varmastikin minä rakastan häntä aina lähinnä sinua ja armainta äitiäni, ollen teidän aina kuuliainen tyttärenne.

7. KIRJE

RAKAS ISÄ,

Viime kirjeeni jälkeen antoi herrani minulle lisää koruja. Hän kutsui minut rouva-vainajani vaatekaapille, veti auki laatikoita ja lahjoitti minulle kaksi hienoa pitsinauhaista hilkkaa, kolme paria parhaita silkkikenkiä, – kaksi vain vähän käytettyjä ja aivan sopivia minulle (kun hänen armollaan oli hyvin pieni jalka) ja toisessa taotut hopeasoljet, moniväriset nauhat ja ruusukkeet, – neljä paria valkoisia puuvillasukkia, kolme paria hienoja silkkisiä ja kaksi paria muhkeita kureliivejä. Minä olin ihan hämmästyksissäni ja kykenemätön puhumaan vähään aikaan; mutta kuitenkin minua ajatuksissani hävetti ottaa vastaan sukat, sillä rouva Jervis ei ollut mukana: jos hän olisi ollut, niin siinä ei olisi ollut mitään. Lienen korjannut ne haltuuni kovin kömpelösti, sillä hän hymyili epävarmuudelleni ja sanoi: "Älä punastu, Pamela; etkö luule minun tietävän, että sievillä neitosilla täytyy olla kengät ja sukat?"

Olin niin hämilläni näistä sanoista, että minut olisi voinut lyödä maahan höyhenellä. Sillä teidän on ajateltava, että tällaiseen ei ollut mitään vastattavana, ja niinpä minä hupsun tavoin olin herahtaa itkuun ja läksin pois niiaten ja varmastikin korvia myöten punehduksissa; sillä vaikka hänen huomautuksessaan ei ollut mitään pahaa, en kuitenkaan tiennyt miltä kannalta sen ottaisin. Mutta minä menin ja kerroin kaikki rouva Jervisille, joka sanoi, että Jumala on saattanut hänen sydämensä hyväksi minua kohtaan ja että minun tulee ahkeroida kaksin verroin. Hänestä näytti, hän sanoi, kuin aikoisi nuoriherra varustaa minulle soveliaat vaatetustarpeet armollisen rouva Daversin yksityisen kamarineidon paikkaan.

Mutta vieläkin tulivat mieleeni teidän sydämelliset isälliset varoituksenne, niin että kaikki nämä lahjat eivät olleet minulle lähimainkaan sellaisen mielihyvän aihe kuin ne olisivat muutoin olleet. Kuitenkaan ei huolestuksella ole toivoakseni mitään perustetta, sillä mitä hyvää hänelle koituisi tällaisen yksinkertaisen tytön vahingoittamisesta? Sitäpaitsi, varmaan ei yksikään vallasnainen päästäisi häntä näkyviinsä, jos hän niin itsensä häpäisisi. Sentähden häädän painostuksen mielestäni, enkä tosiaan olisi mitään ahdistusta koskaan tuntenutkaan, jollette te olisi johdattanut ajatuksiani tuollaiseen mahdollisuuteen, oman menestykseni tähden, sen hyvin tiedän. Mutta kukaties minä liiaksi pöyhistyisin, jollei moisia levottomuuden puuskauksia sekaantuisi kokemiini suosiollisuuden osoituksiin: päättelen siis, että kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme. Ja Jumala siunatkoon teitä, rakas isä ja äiti; tiedän että te alituiseen rukoilette siunausta minulle, joka ainiaan olen teidän kuuliainen tyttärenne.

8. KIRJE

RAKAS PAMELA,

En voi muuta kuin uudistaa varoitteluni herrasi ystävällisyydestä ja hänen vapaapuheisuudestaan sukkien suhteen. Kuitenkin on mahdollista, että asiassa ei ole mitään, ja näin toivon ilmenevän. Mutta kun ajattelen, että siinä saattaa olla ja että jos olisi, siitä ei ole uhattuna sen vähempää kuin lapseni iäinen onni tässä maailmassa ja tulevaisessa, niin se riittää tekemään mielen pelokkaaksi sinun tähtesi. Varustaudu, rakas lapseni, pahimpaan, ja päätä menettää pikemmin henkesi kuin hyveellisyytesi. Vaikkakin epäilykset, joita olen sinussa herättänyt, vähentävät mielihyvää, jota muutoin olisit herrasi suosiollisuudesta saanut, niin mitä kuitenkaan merkitsevät hyvän omantunnon rinnalla ilahdukset, joita muutamat hienot vaatekappaleet tuottavat?

Perin anteliaasti hän sinulle osoittaa hyväntahtoisuuttansa, mutta sitä enemmän tämä aiheuttaa aavistelua; ja kun sanot hänen näyttäneen niin herttaiselta ja enkelimäiseltä, niin pahemminpa pelkään noiden lahjojen vaikuttavan sinuun liiaksi! Sillä vaikka sinulla onkin järkevyyttä ja ymmärtäväisyyttä yli ikävuosiesi, niin vapisen kuitenkin ajatellessani, millainen surullinen uskallus on vasta viisitoista täyttäneen köyhän neitosen asettua tämän maailman kiusauksia ja salakavalaa herrasmiestä vastaan – jos hän sellaiseksi osoittautuisi —, jolla on niin paljon mahtia pakoitteluun ja jonkunlainen käskyvalta isäntänäsi.

Lasken sydämellesi, rakas lapseni, meidän siunaustemme nimessä, niin köyhiä kuin olemmekin, että pysyt varuillasi: siitä ei voi olla mitään vahinkoa. Ja koska rouva Jervis on niin hyvä säätyläisnainen ja sinulle niin ystävällinen, niin tunnen siitä paljon huojennusta, samoin kuin äitisi; ja me toivomme, että sinä et salaa mitään häneltä, vaan noudatat hänen neuvojaan kaikessa. Toivottaen sinulle siis siunausta ja vakuuttaen rukoilevamme sinun puolestasi enemmän kuin omastamme me olemme sinun rakastava isäsi ja äitisi.

Pidä huoli siitä, että ihmisten mairitellessa sinua sieväksi et anna sijaa turhamaisuudelle, sillä sinä et ole tehnyt itseäsi, joten et ansaitse siitä mitään kiittelyä. Ainoastaan hyveellisyys ja sydämen hyvyys luovat todellisen kauneuden. Muista se, Pamela.

9. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Pahoilla mielin ilmoitan teille, että toiveeni armollisen rouva Daversin kamarineidoksi pääsemisestä ovat lopullisesti rauenneet. Hänen armonsa olisi kyllä ottanut minut, mutta herrani ei kuulu suostuneen siihen. Hän oli sanonut, että loordin veljenpoika saattaisi mieltyä minuun ja minä houkuttaa häntä tai joutua hänen houkuteltavakseen, ja koska hänen äitinsä rakasti minua ja uskoi minut hänen huolenpitoonsa, niin hän oli mielestään velvoitettu pitämään minua edelleen taloudessansa ja rouva Jervis olisi minulle äitinä.

Rouva Jervis kertoo hänen armonsa pudistaneen päätänsä ja sanoneen: "Ah, veli!" ja siinä kaikki. Ja kun te olette tehneet minut pelokkaaksi varoituksillanne, niin sydämeni joutuu toisin ajoin ahdistuksen valtaan. Mutta minä en sano vielä mitään teidän muistutuksistanne tai omasta levottomuudestani rouva Jervisille; luottaahan saan häneen, mutta minua pidättää pelko, että hän saattaisi pitää minua havittelevana, turhamaisena ja itseluuloisena, kun saan sellaista päähänikään, tuollaisen aatelismiehen ollessa niin toisella tasolla kuin köyhä palvelustyttö. Mutta rouva Jervis tuntui sentään perustavan jotakin armollisen rouva Daversin päänpudistukseen ja lyhyeen sanelmaan.

Jumala varmaan antaa minulle armonsa, ja niinpä tahdon välttää liikanaista rauhattomuutta, mikäli voin sitä auttaa, sillä toivoakseni ei siihen ole aihetta. Mutta teen teille selvää pienimmästäkin seikasta, mitä sattuu, jotta sieltä voidaan edelleen suoda minulle hyvää neuvontaanne ja sulkea rukouksiinne murheellinen

PAMELA.

10. KIRJE

RAKAS ÄITI,

Te ja isä-hyvä varmaan oudostelette, kun ette ole näin moneen viikkoon saaneet minulta kirjettä; mutta siihen on ollut syynä surkea, hyvin surkea kohtaus. Sillä nyt on toki liiankin selvää, että kaikki teidän varoituksenne olivat täysin oikeutettuja. Voi, rakas äiti! Minä olen onneton, todella onneton! – Mutta älkää kuitenkaan säikähtykö, olen kunniallinen – Jumala laupeudessaan säilyttäköön minut sellaisena!

Oi, tämä enkelimäinen isäntä, tämä hieno herrasmies, tämä Pamela parkanne armollinen hyväntekijä, jonka piti hoivata minua hyväsydämisen, kuolevan äitinsä rukousta noudattaen, – joka oli niin huolissaan puolestani loordi Daversin sukulaisen takia, että hän ei voinut sallia minun muuttaa armollisen rouva Daversin palvelukseen, – tämä samainen herrasmies (niin, siksi minun täytyy häntä sanoa, vaikka hän on alentunut sen nimityksen tasolta) on kehdannut esittää vapauksia palkollis-poloiselleen! Hän on nyt näyttäytynyt oikeassa karvassaan, ja minusta ei mikään näytä niin mustalta ja kauhistavalta.

Minä en ole ollut jouten, vaan olin tuon tuostakin piirtänyt paperille, kuinka hän viekkain pikku astein paljasteli häijyjä tarkoituksiaen; mutta joku varasti kirjeeni, ja minä en tiedä mihin se on joutunut. Se oli hyvin pitkä. Pelkään että se, joka oli kyllin halpamainen pahuuteen yhdessä suhteessa, ei tätäkään epinyt. Mutta olkoon se miten tahansa, muuhun ei hän voi sitä käyttää kuin ehkä hävetäkseen omasta puolestaan, minun joutumattani siitä sekaannuksiin: sillä hän näkee vain, että minä olin päättänyt pysyä siveänä ja ylpeilin köyhien vanhempieni kunnollisuudesta.

Kerron teille kaikki ensi tilassa, sillä minua pidetään hyvin tarkoin silmällä ja hän sanoo rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; minusta hän saisi olla paremmassa askartelussa." Ja kuitenkin minä tunnit läpeensä neuloskelen hänen liinavaatteitaan ja perheen hienompia pukutarpeita, ja sitäpaitsi parhaillaan kukitan hänelle liivejä. Mutta voi! sydämeni on melkein murtunut, sillä mitä saanenkaan palkakseni muuta kuin häpeätä ja häväistystä, tai sitten kovia sanoja ja tylyä kohtelua! Selitän teille kaikki kohdakkoin, ja toivon löytäväni pitkän kirjeeni. Tuskainen tyttärenne.

Kenties minä hänettelen häntä liian paljon: mutta on hänen oma vikansa, jos niin teen. Sillä miksi hän hukkasikaan kaiken arvokkuutensa minun silmissäni?

11. KIRJE

RAKAS ÄITI,

No, kirjettäni ei löydy, joten yritän muistella sitä kaikkea ja kerrata niin lyhyeen kuin voin.

Kaikki kävi ylimalkaan varsin hyvin jonkun aikaa viimeisenedellisen kirjeeni jälkeen. Lopuksi havaitsin hiukan syytä epäillä, sillä aina minut nähdessään hän katseli minua sellaiseen tapaan, että se ei tuntunut oikealta. Eräänä päivänä hän tuli luokseni, kun ompelin pikku puutarhan kesämajassa; rouva Jervis oli juuri poistunut, ja minäkin aioin lähteä, mutta hän sanoi: "Ei, älä mene, Pamela; minulla on puhuttavaa sinulle: ja sinä aina pakenet minua lähelle tullessani niinkuin pelkäisit."

Minä olin pahoin hämilläni, kuten saatatte arvata; mutta viimein virkoin: "Ei ole soveliasta teidän halvan palkollisenne jäädä saapuville, herra, teidän asianne sitä vaatimatta, ja toivoakseni minä aina oivallan sijani."

"No", hän sanoi, "minun asiani vaatiikin sitä toisinaan, ja nyt haluan, että jäät kuulemaan, mitä minulla on sinulle sanottavana".

Seisoin yhä sekaannuksissa ja aloin vavista, ja vielä pahemmin häkellyin, kun hän tarttui käteeni, eikä ainoatakaan sielua ollut lähettyvillä.

"Sisareni Davers", hän alotti (ja tuntui saavan sanoiksi yhtä epävarmasti kuin minäkin) "olisi tahtonut ottaa sinut palvelukseensa; mutta hän ei tekisi sinun hyväksesi mitä minä olen päättänyt tehdä, jos pysyt uskollisena ja alttiina. Mitä sinä sanot, tyttöseni", hän kysyi hieman kiihkeästi, – "etkö mieluummin jäisikin tänne kuin menisit sisareni luo?" Hän katsoi minuun niin että värjyin: en osaa sanoa kuinka, – rajusti, tuntui minusta.

"Teidän arvoisuutenne suokoon minulle anteeksi", sanoin kyetessäni puhumaan, "mutta kun teillä ei ole rouvaa palvellakseni ja hänen armonsa on jo vuoden ollut vainajana, minä mieluummin, jos se ei pahoittaisi teitä, palvelisin armollista rouva Daversia, koska —" olin jatkamassa, ja hän keskeytti hiukan pikaisesti: "Koska sinä olet pikku hupsu etkä tiedä, mikä sinulle on hyväksi. Kuulepas, minä teen sinusta vallasnaisen, jos olet myötämielinen etkä jättäydy oman katsantokantasi kammitsaan", ja samassa hän kietaisi kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua!

Nyt, sanonette, kaikki hänen pahuutensa ilmeni selkeästi. Minä tempoilin ja vapisin ja olin niin lamaannuksissa kauhusta, että vaivuin maahan, en tainnuksissa enkä kuitenkaan itsenäni; ja tunsin yhä olevani hänen sylissään, ihan voimattomana, ja hänen suutelevan minua kahteen kolmeen kertaan kamalan kiihkeästi. Viimeinkin tempauduin hänen käsistään ja olin livahtamassa ulos kesämajasta, mutta hän pidätti minut ja sulki oven.

Olisin ollut valmis heittämään henkeni siihen paikkaan. Ja hän sanoi: "Minä en tee sinulle pahaa, Pamela; älä pelkäile minua."

"En jää tänne", minä sanoin.

"Etkö jää, letukka!" koveni hän; "tiedätkö kelle puhut?"

Minä menetin kaiken pelkoni ja kaiken kunnioitukseni ja vastasin:

"Kyllä, tiedän, herra, liian selvästi! Hyvin sietää minun unohtaa, että olen palvelijanne, kun te unohdatte mitä isännän arvoon kuuluu."

Minä niiskutin ja voikersin mitä surkeimmin.

"Mikä tyhmä letukka sinä oletkaan!" sanoi hän; "olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?"

"Olette, herra", vastasin minä, "maailman suurinta pahaa: te olette saanut minut unohtamaan itseni ja mitä minun asemaani kuuluu, ja vähentänyt välimatkaa, millä sääty on meidät eroittanut, alentautumalla kohtelemaan köyhää palvelijatarta noin vapaasti. Kuitenkin rohkenen sanoa, että minä olen kunniallinen, vaikka köyhä: ja vaikka ruhtinas olisitte, minä en olisi toisin."

Hän oli suutuksissaan ja kivahti:

"Kuka sinua tahtoo toisin olemaan, hupakko! Herkeä jo vetistelemästä siinä. Myönnän kyllä alentautuneeni, mutta ainoastaan koetellakseni sinua: jos osaat pitää tämän asian salassa, niin annat minulle paremman käsityksen ymmärtäväisyydestäsi, ja tässä hiukan" – hän lisäsi pistäen pari kultarahaa käteeni – "korvausta peljästytyksestäni. Mene, tee kävely puutarhassa, äläkä pistäydy sisälle ennen kuin olet toipunut itkustasi; ja muista olla hiiskumatta sanaakaan tapahtuneesta, niin kaikki kääntyy hyvin päin ja minä annan sinulle anteeksi."

"En ota rahaa, en millään muotoa, herra", epäsin minä; "köyhä kyllä olen, mutta minä en ota". Sillä toden sanoakseni se tuntui minusta kuin käsirahalta, ja niinpä laskin kolikot rahille, ja kun hän näytti kiusaantuneelta ja hämmentyneellä tekosestaan, minä käytin tilaisuutta avatakseni oven ja pujahdin ulos kesämajasta.

Hän huusi vielä jälkeeni: "Pidä salassa, muistutan sinua, Pamela, äläkä mene vielä sisälle, kuten sanoin."

Voi kuinka kehnoja ja halpoja täytyy tuollaisten tekojen olla ja kuinka vähäisiltä niiden täytyy saattaa parhaatkin herrasmiehet näyttämään, kun he tarjoavat sellaista mikä ei ole heidän arvoistansa ja asettavat alempiensa valtaan olla suurempia kuin he!

Tein pari kierrosta puutarhassa, mutta pahimman varalla talon näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.

Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin. Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne.

12. KIRJE

RAKAS ÄITI.

Niin, minä jatkan surullista kertomustani. Kuivattuani silmäni menin sisälle ja aloin pohtia, mitä minun oli paras tehdä. Väliin ajattelin jättää talon ja lähteä lähikaupunkiin odottamaan tilaisuutta päästä teidän luoksenne; mutta siinä jouduin ymmälle, ottaako mukaani hänen lahjoittamansa tavarat vai eikö, ja miten viedä ne matkassani. Arvelin taas kyllä sopivimmaksi luopua niistä ja pitää vain mitä ylläni oli; mutta toisaalta oli otettava lukuun, että kaupunkiin oli puolenkolmatta penikulmaa [1 Engl. penikulma vastaa 1,600 metriä. Suom.] ja syrjätietä, ja ollen varsin hyvissä pukimissa saattaisin joutua ikävyyksiin, melkein yhtä tukaliin kuin mistä olin karkaamassa. Ja sitten johtui mieleeni: "Minun huhuttaisiin varastaneen jotakin ja siten häätyneen pakosalle, – ja surkeata olisi minun viedä paha maine mukanani rakkaitten vanhempieni luo!"

Oi kuinka minä toivottelinkaan takaisin harmaata takkiani ja karkeata pukua, jolla te varustitte minut (ja lujallekin otti teidän saada sitä aikaan!) tullakseni tähän paikkaan, vasta kahtatoista käydessäni, armollisen rouvani päivinä! Toisinaan teki mieleni kertoa rouva Jervisille ja kysyä häneltä neuvoa, ja pelkäsin ainoastaan hänen käskyänsä, että minun oli pidettävä salassa koko asia, – sillä hän saattaa olla häpeissään eikä kenties enää milloinkaan yritä sellaista, ajattelin, ja kun rouva Jervis-parka on riippuvainen hänestä, kohtaamiensa vastoinkäymisten vuoksi, olisi surullista toimittaa hyväsydäminen taloudenhoitajatar mahdollisesti hänen epäsuosioonsa minun tähteni.

Tässä pulassa – harkiten, itkien ja tietämättä mitä tehdä – minä pysyin iltaan asti sulkeutuneena kamariini, kunnes rouva Jervis, kuultuaan minun estelevän tulemasta illalliselle, pistäysi ylös luokseni ja tiedusti: "Minkätähden minun pitäisi illastaa ilman sinua, Pamela? Kuulehan, huomaan että sinua vaivaa jokin; sano minulle, mikä sinun on."

Minä pyysin saada maata hänen kanssaan öisin: pelkäsin henkiä, ja ne eivät häiritsisi niin hyvää ihmistä kuin hän oli.

"Siinäpä tyhmä veruke", sanoi hän, "sillä mikset sitten ennen ole henkiä peljännyt?" Sitä en tosiaan ollut tullut ajatelleeksi. "Mutta kaikesta sydämestäni otan sinut makuukumppanikseni", hän myöntyi, "olkoon syy mikä hyvänsä; tulehan vain illalliselle".

Minä pyysin saada pysyä poissa, "sillä minä olen niin itkettynyt", huomautin, "että toiset panisivat sen merkille, – enkä tahdo salata teiltä mitään, rouva Jervis, sitte kun olemme kahden kesken".

Hän suostuikin suopeasti oikkuuni, mutta piti kiirettä makuulletulossa ja ilmoitti toisille, että minä nukkuisin hänen kanssaan, kun hän ei oikein saanut unta ja halusi ottaa minut lukemaan hänelle ääneen unetukseen asti, tietäen minun pitävän lukemisesta.

Yksinäisyydessämme minä kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, sillä minä olin johtunut sille mielelle, että asemani ei olisi pahempi, vaikka hälyyttäjäni saisikin kieltonsa rikkomisen tietoonsa. Nyt nimittäin pelkäsin tuollaisen salaisuuden säilyttämisen ehkäisevän minulta hyvää neuvontaa, jota en ollut koskaan kipeämmin kaivannut, ja saattavan rohkaista häntä luulottelemaan, että minä en ollutkaan niin pahastuksissani kuin minun olisi pitänyt, joten muka pysyisin vaiti pahemmastakin; sellaisen käsityksen katsoin voivan yllyttää häntä yhä häikäilemättömämmäksi. Olinko minä oikeassa, rakas äiti?

Rouva Jervis ei voinut olla kyyneltymättä minun mukanani, kun seikkailua kertoessani itkin kaiken aikaa ja rukoilin häntä neuvomaan mitä tehdä; ja minä näytin hänelle kaksi rakkaan isäni kirjettä, ja hän kiitti niiden oikeamielisyyttä ja sanamuotoa ja lausui minulle mieluisia huomautuksia teistä molemmista. Mutta hän pyysi, etten ajattelisi palveluksestani poistumista, "sillä kaiken todennäköisyyden mukaan", hän haastoi, "sinä käyttäydyit niin kunnokkaasti, että hän häpeää tekoansa eikä enää koskaan loukkaa sinua sillä tavoin, – vaikkakin, rakas Pamelani", hän virkahti, "pelkään sinun viehkeyttäsi enemmän kuin mitään muuta, koska maan parhainkin voisi rakastaa sinua" – niin hän suvaitsi lausua. Hän toivotteli, että hänen vallassaan olisi asustaa omintakeisena; silloin hän vuokraisi pienen yksityistalon, ja minä saisin jäädä hänen luokseen kuin omana tyttärenä.

Ja kun sinäkin käskit minun noudattaa hänen ohjaustansa, minä päätin viipyä nähdäkseni, kuinka asiat kehittyisivät, jollei hän eroittaisi minua palveluksesta, vaikka kyllä ensimäisessä kirjeessäsi sanoit, että minun piti tulla pois hetikohta, kun saisin mitään pahan aavistuksen aihetta. Ei siis toivoakseni ole tottelemattomuutta, rakas isä ja äiti, että jäin tänne; sillä minä en voisi odottaa siunausta enkä rukoustenne hyviä hedelmiä, jollen olisi kuuliainen.

Koko seuraavan päivän olin syvästi murheissani ja alotin pitkän kirjeeni. Hän näki minun kirjoittavan ja sanoi (kuten mainitsin) rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; eikö hän voisi löytää muutakin tehtävää", tai siihen suuntaan. Ja lopetettuani kirjeen minä panin sen pöytäliinan alle rouva-vainajan pukuhuoneessa; siellä ei käy muita kuin minä ja rouva Jervis, paitsi herraani. Mutta tullessani jälleen ylös sinetitsemään sitä, se suureksi hätäännyksekseni olikin kadoksissa, eikä rouva Jervis tiennyt siitä mitään, eikä kukaan tiennyt herrani käyneen lähelläkään sillaikaa. Olen ollut suuressa huolessa siitä; mutta rouva Jervis luulee kuten minäkin, että se on hänen hallussaan, sillä hän näyttää nyreältä ja vihaiselta ja tuntuu karttelevan minua samaten kuin hän moitti minun häntä väistelleen. Parempi olisi aseman jäädä tälleen kuin paheta!

Mutta hän on käskenyt rouva Jervisin kieltää minua kuluttamasta niin paljon aikaa kirjoittamiseen. Ei kannattaisi sellaisen herrasmiehen kiinnittää huomiotansa niin vähäiseen seikkaan, minä kun en ole leväperäinen muussakaan, jollei hän ole äkeissään siitä, mitä kirjoitin, – ja tuo muistutus tuntuu siihen ikävyyteen viittaavan.

Minä olen kyllä muuten melkoisesti keveämmällä mielellä sen jälkeen kun saan maata rouva Jervisin kanssa, vaikka minulla silti on enemmän kuin kylliksi kärsimistä omassa pelonalaisuudessani ja nähdessäni hänen äreän tyytymättömyytensä minun askartelustani.

Voi, jospa en olisi konsaan jättänyt pikku ylisvuodettani, joutuakseni täten alttiiksi kiusauksille toiselta puolen tai inhontunteille toiselta. Kuinka onnellinen olinkaan vähän aikaa takaperin! Kuinka toisin on nyt! Sulkekaa surkutteluunne ja rukouksiinne tuskainen

PAMELA.