Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 13

OLEN NYT PÄÄSSYT MAANANTAIHIN, VANKEUTENI JA KURJUUTENI VIIDENTEEN PÄIVÄÄN

Toivoin saavani tilaisuuden tavata Johnia ja hiukan jutella hänen kanssaan kahden kesken ennen hänen lähtöänsä; mutta se oli mahdotonta. Mies-paran ääretön suru sai rouva Jewkesin siihen luuloon, että hän rakasti minua; ja sen vuoksi hän tänä aamuna toi minulle Johnilta sanan, että tämä teki lähtöä. Halusin että hän tulisi ylös omaan komerooni, joksi sitä nimitin; mutta rouva tuli mukana. Kunnon mies, jollaisena häntä pidin, oli hyvästi jättäessään kovin huolissaan, kuten ennenkin. Annoin hänelle kaksi kirjettä; toinen niistä, rouva Jervisille tarkoitettu, oli suljettuna isäntäni kirjeen sisään: mutta rouva Jewkes tahtoi nähdä minun sulkevan ne sinetillä, jotten pistäisi niihin mitään muuta. Ihmeekseni näin miehen poismennessään pudottavan paperipalan ihan portaitten päähän, ja minä otin sen rouva Jewkesin huomaamatta ylös; mutta kummastuin tuhat kertaa enemmän, kun sopukkaani palattuani avasin sen ja luin seuraavaa:

HYVÄ MAMSELI PAMELA,

Mielipahakseni täytyy minun kertoa teille, kuinka paljon teitä on petetty ja harhaannutettu, ja että sen on tehnyt minunlaiseni viheliäinen koira. En aavistanutkaan, että asia kehittyisi näin pitkälle. Mutta minun täytyy sanoa, että jos maailmassa on konsaan ollut lurjusta, niin se olen minä. – Olen kaiken aikaa näyttänyt kirjeenne herralle: hän käytti minua siihen tarkoitukseen; hän luki jokaisen ennen kuin vein ne isällenne ja äidillenne; ja sitten hän sulki ne ja lähetti minun mukanani. Minulla oli joitakin asioita sinnepäin, muttei puoliksikaan niin usein kuin sitä uskottelin. Ja niin pian kun kuulin, kuinka asianlaita oli, olin valmis hirttämään itseni. Voitte hyvin käsittää, etten kehdannut seisoa edessänne. Voi minua kurjaa, kurjaa raukkaa, kun olen saattanut teidät tähän! Jos te joudutte turmioon, niin minä kutale olen siihen syypää. Oikeuden nimessä en nyt voi muuta kuin ilmoittaa teille, että olette kunnottomissa käsissä; ja pelkään että joudutte hukkaan kaikesta suloisesta viattomuudestanne huolimatta. En usko voivani elää sitte kun sen tiedän. Jos saatatte minulle antaa anteeksi, olette tavattoman hyväsydäminen; mutta en totisesti koskaan anna sitä itselleni anteeksi. Oli miten oli, tämän ilmaisemisesta ei olisi teille mitään hyötyä; ja kenties vielä voin tehdä teille jonkun palveluksen. Jos voin, niin tahdon. Varmasti olen siihen velvollinen. – Herra pidätti viimeiset kaksi tai kolme kirjettänne eikä lähettänyt niitä ollenkaan. Minä olen kaikista hylkiöistä kurjin.

J. ARNOLD.

Näette että turmiotanne on kauvan haudottu ja suunniteltu. Olkaahan varuillanne. Rouva Jewkes on paholainen: mutta herran toisessa kartanossa ei ainoakaan sydän syki teille vilpillisesti omaani lukuunottamatta. Voi minua lurjusta!

Rakas isä ja äiti, tähän kohtaan päästyänne tukkanne epäilemättä nousee pystyyn, kuten omanikin. – Voi ihmissydämen vilpillisyyttä! – Tätä Johnia minä pidin miesten rehellisimpänä, ja samaa ajattelitte hänestä tekin. Tämä mies, joka aina ylisteli teitä minulle ja minua teille ja etupäässä rehellisen sydämemme vuoksi, juuri tämä mies oli kaiken aikaa kurja teeskentelijä ja petollinen heittiö sekä avullinen minun saattamisessani turmioon.

Mutta hän itse sanoo menettelystään kylliksi: tahdon vain istahtaa kirjoittamaan sen surumielisen mietteen, että niiltä, joilla on valtaa ja varallisuutta, ei koskaan puutu kätyreitä heidän ilkeimpienkään pyrkimystensä avittamiseen; ja ettei ole mitään niin vaikeata kuin ihmissydänten tunteminen. En voi muuta kuin sääliä sitä kurjaa raukkaa, koska hänellä näkyy olevan suuria tunnonvaivoja; luullakseni on parasta, että pidämme hänen pahuutensa salassa. Jos minulla on siihen tilaisuutta, niin tahdon rohkaista hänen katumustansa; sillä minä voin siten kenties keksiä jotakin.

Tässä kohdassa minun on mainittava eräs seikka: hän toi mukanaan matkalaukussa kaikki vaatteet ja muut kapineet, jotka armollinen rouva ja isäntäni olivat minulle antaneet, ja sitäpaitsi kaksi samettihilkkaa ja samettisen huivin, joita armollisen rouvan oli tapana käyttää; mutta ne eivät tuota minulle lohtua, eikä mikään muukaan. Rouva Jewkes antoi tuoda matkalaukun komerooni ja näytti minulle, mitä se sisälsi; mutta sitte hän sulki sen ja sanoi antavansa pyytäessäni sieltä minulle mitä haluaisin; mutta jos minulla olisi avain, niin se kenties olisi vähän kuin matkoille lähtöä; ja niin tuo ujostelematon nainen pisti sen taskuunsa. Antauduin murheellisiin mietteisiin Johnin aavistamattoman ja hämmästyttävän paljastuksen johdosta ja itkin paljon hänen tähtensä ja myöskin itseni tähden. Sillä nyt näen, kuten hän sanoo, että turmiotani on kauvan suunniteltu, enkä voi olla epätietoinen siitä, mihin isäntäni kunnialliset vakuutukset päättyvät. – Millaisia ankaria nimityksiä mies-parka itselleen antaakaan! Mutta mitä täytyy niiden ansaita, jotka asettavat hänet moiseen työhön! Mistä kaikesta tuon häijyn isännän onkaan vastattava, kun itse on niin turmeltunut ja vielä turmelee muitakin, jotka olisivat olleet viattomia; ja juonittelee tyttö-poloisen tärvelemiseksi, joka ei eläissään ole tehnyt tai suonut hänelle mitään pahaa, vaan vieläpä voi rukoilla, että hän tulisi onnelliseksi ja katuisi?

En voi olla ihmetellen kysymättä itseltäni, mitä nämä jalosukuiset miehet, niinkuin heitä nimitetään, ajatellevat itsestään ja näistä kurjista teoista! Johnilla oli edes jotakin viettelystä, sillä hän toivoi tekevänsä mieliksi isännälleen, joka häntä palkitsi; ja samaa voi kaikesta hänen häijyydestään huolimatta sanoa rouva Jewkesista. Mutta mitä vaikutinta on isännälläni nähdäkseen näin paljon vaivaa paholaisen työssä? – Jos hän rakastaa minua, kuten sitä valheellisesti nimitetään, täytyykö hänen senvuoksi virittää minulle ansoja tärvelläkseen minut ja tehdäkseen minut yhtä pahaksi kuin itsekin on? En voi käsittää mitä hyötyä hänelle voi koitua minunlaiseni tyttö-poloisen saattamisesta turmioon. – Kieltämättömästi olen arvoton olento. Minua sanotaan kauniiksi, mutta eikö niin ollen herrasmiehen tulisi pitää kunnollista palvelijaa rikollista porttoa parempana? Ja täytyykö hänen sitä vakavammin yrittää minua vietellä, koska pelkään vietellyksi joutumista ja mieluummin tahtoisin menettää henkeni kuin hyveellisyyteni.

Niin, nämä ovat kummallisia asioita! En voi niitä selittää; mutta varmaankaan ei kukaan väitä näillä komeilla herrasmiehillä olevan muuta kiusaajaa kuin heidän oma häijy tahtonsa! – Tämä ilkeä isäntä saattoi juosta tiehensä luotani, kun pelkäsi palvelijainsa mahdollisesti huomaavan hänen viheliäiset yrityksensä siinä surkeassa komerojutussa. Mutta on ihmeellistä, ettei hän kavahda kaikkinäkevää silmää, jolta hänen kurjan, juonittelevan sydämensä salaisimmatkaan aivoitukset eivät voi olla kätkettyinä! – Mutta mitäpä nämä surulliset mietiskelyt hyödyttävät? Hän on häijy ja häijynä pysyy, ja on määrännyt minut laittomien yritystensä uhriksi, jollei Jumala, johon luotan ja jota joka hetki rukoilen, sitä estä.

TIISTAI JA KESKIVIIKKO

En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.

Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" – "Hyvä viittaus", vastasi hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan merkkinä, – minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka kaupunkiin".

Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin hauska." – "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. – "Sanoinhan vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". – "Eipä olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja kaupunki".

"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu ketään vahingoittamaan.

Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin onkia, jos tahtoisin.

"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin minä. – "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin tällä kertaa, vakuutan sinulle". – "En tarkoittanut mitään pahaa", virkoin minä, "en tosiaan". – "Salli minun sanoa sinulle", tivasi hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä tuli pian perässäni.

Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni); "tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen, rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) – "No", sanoi hän, "onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen kirjeeseen".

"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista joutavaa.

"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne kirjoitettuja tai tyhjiä".

– No, – ajattelin minä, – toivonpa, Argus, että vielä vien sinusta voiton. – Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin vartijattaren.

Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä sinun kirjoittavan jotakin." —. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä olisin hänelle, jos se olisi vallassani."

"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä sitten?" – "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". – "Ja entä vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä moitittava tai vapautettava hänet viasta".

Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.

Hän olisi tahtonut minua kirjoittamaan yhä hiukan lisää. "Ei", sanoin minä; "te ette ole minulle vastannut". – "No", virkkoi hän, "mitäpä sinä saatat epäillä, kun herra itse vakuuttaa sinulle kunniallista käyttäytymistään?" – "Niin", sanoin, "mutta vastatkaahan minulle käsi sydämellä, rouva Jewkes, uskotteko häntä itsekään". – "Kyllä", vakuutti hän, "uskon varmaan". – "Mutta", kysyin, "mitä te nimitätte kunnialliseksi?" – "Ka", vastasi hän, "mitä luulet hänen nimittävän kunnialliseksi?" – "Turmiota! häpeää! häväistystä!" sanoin minä, "niin pelkään". – "Ho, ho!" huudahti hän, "jos sitä vähänkin epäilet, voi hän itse parhaiten selittää tarkoituksensa; minä lähetän hänelle sanan, jotta hän heti tulee antamaan sinulle tyydyttävän vastauksen, jos tahdot".

"Kauhea ihminen!" parahdin minä säikähtyneenä, "ettekö voi lävistää sydäntäni? Mieluummin soisin sen kuin että lausutte sellaista! Mutta toivoakseni ei ole mitään pelkoa hänen tulostaan."

Hän oli kyllin häijy sanoakseen: "Ei, ei; hän ei tietääkseni aio tulla. Mutta hänenä minä en kauvan pysyisi poissa."

"Mitä tuo tarkoittaa?" sanoin minä. – "Mitäkö tarkoitan!" huudahti hän kääntäen asian toisaanne; "no, tarkoitan että hänenä minä saapuisin lopettamaan kaiken pelkosi, tekemällä sinut niin onnelliseksi kuin suinkin toivot". – "Hänen vallassaan ei ole tehdä minua onnelliseksi, niin mahtava ja rikas kuin onkin, muuta kuin jättämällä minut viattomaksi ja sallimalla minun mennä rakkaan isäni ja äitini luo", huomautin minä.

Hän lähti pian sen jälkeen, ja minä päätin kirjeeni, toivoen saavani tilaisuuden asettaa sen sovittuun paikkaan. Menin siis hänen luokseen ja sanoin: "Saanenhan mennä vielä puutarhaan kävelemään, koskei ole aivan pimeä." – "On liian myöhä", vastasi hän; "mutta jos menetkin, niin älä viivy, – ja lähde sinä, Nan, saattamaan neitiä", kuten hän minua nimitti.

Kävelin siis lammikkoa kohti palvelustytön seuratessa minua ja pudotin tahallani ompelulaukkuseni. Tullessani tiilten lähelle virkoin: "Neitsyt Anne, olen pudottanut käsilaukkuni; olehan hyvä ja mene sitä etsimään: kalalammikon rannalla se minulla vielä oli." Tyttö palasi sitä hakemaan, ja minä sujautin kirjelapun tiilten väliin peittäen ne niin nopeasti kuin voin keveällä mullalla, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa. Kun palvelustyttö löysi käsilaukun, otin sen, astelin jälleen sisälle ja kohtasin rouva Jewkesin, joka oli tulossa minua etsimään. Kirjeeni sisältö oli tällainen:

ARVOISA HERRA PASTORI,

Ajatusteni suusanallisen tulkinnan ehkäiseminen varmaankin riittää puolustukseksi tälle tyttö-rukan rohkeudelle, hänen tultuaan vietellyksi tänne kaikkein pahimmassa tarkoituksessa, kuten minulla on syytä otaksua. Tiedätte jotakin elämäntarinastani, omaisteni köyhyydestä, jota en häpeä, edesmenneen emäntäni ystävällisyydestä ja isäntäni aivoituksista minua kohtaan. Tosin hän lupaa kunniallisuutta ja kaikkea sellaista; mutta jumalattomien kunnia on hyveellisille kunniattomuutta ja häpeätä: niinpä voikin hän luulla pitävänsä lupauksensa oman käsityksensä mukaan ja kuitenkin minun käsittääkseni – ja jokaisen kunnon ihmisen mielestä – saattaa minut viheliäisesti tärviölle.

Olen niin onneton, ja tämä rouva Jewkes kohtelee minua niin pahoin ja on periaatteiltaan niin huono nainen, että koska minun pian täytynee käyttää tilaisuutta, josta tämänpäiväinen onnellinen vihjaus on minussa herättänyt toiveita, heittäydyn heti avoimesti ja vähääkään epäröimättä teidän hyvyytenne varaan. Sillä eihän minulle voi käydä tämän pahemmin, vaikka toivomukseni pettäisikin, mutta toisin kaiketikin tapahtuu, sen rohkenen teidän vaikutukseenne uskoen sanoa. Näenhän sen teidän katseestanne, hyvä herra, toivon sitä papillisen pukunne vuoksi enkä epäile auliuttanne sellaisessa onnettomassa tilassa kuin missä minä olen. Sillä, hyvä herra, auttaessanne minut nykyisestä hädästäni te yhdellä kerralla täytätte kaikki uskonnon vaatimukset ja osoitatte korkeinta sääliä ja armoa tyttöpoloisen ruumiille ja sielulle – tytön, joka – uskokaa minua, hyvä pastori – ei tähän mennessä ole edes ajatuksissaan poikennut viattomuudestansa.

Eikö ole mitään keinoa löydettävissä, paetakseni ja pelastuakseni, tuottamatta teille itsellenne vaaraa? Eikö täällä lähitienoilla ole ketään kunniallista herrasmiestä tai rouvashenkilöä, jonka hoivaan voin pyrkiä siihen asti kunnes saan tilaisuuden lähteä köyhän isäni ja äitini luo? Ettekö voisi kirjeellä ilmoittaa lady Daversille surkeasta kohtalostani? Poloisilla vanhemmillani on niin alhainen asema maailmassa, etteivät he kykene muuhun kuin riuduttamaan sydämensä minun tähteni; ja niin pelkään lopuksi käyvänkin.

Isäntäni lupaa, että jos olen levollinen, kuten hän sanoo, ja tyydyn nykyiseen osaani, niin hän ei minun suostumuksettani saavu tänne. Ah, hyvä herra, se ei mitään merkitse! – Sillä mitäpä sellaisen henkilön lupauksesta, joka luulee saavansa menetellä niinkuin on minua kohtaan käyttäytynyt? Jos hän tulee, täytyy sen koitua minun turmiokseni; ja kyllä hän varmasti ilmestyy, jahka luulee vaientaneensa ystävieni huudot ja tuudittaneensa minut, kuten epäilemättä toivoo, tuhoisaan varmuuteen.

Nyt, hyvä herra, täytyy minun ajasta vaarin ottaen ponnistella ja kilvoitella hyveellisyyteni säilyttämiseksi. Jos jään tänne hänen tuloonsa saakka, niin olen hukassa. Teillä on avain puutarhan takaporttiin; siitä toivon paljon. Käyttäkää harrastustanne ja puuhatkaa, hyvä herra, puolestani. Minä tahdon uskollisesti kätkeä salaisuutenne. – Mutta minulle tuottaisi mielipahaa, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään!

En sano enempää, vaan uskon tämän onnellisten tiilten huostaan maan poveen, missä toivon pelastukseni siemenen itävän ja kantavan sellaisia hedelmiä, jotka tuottavat minulle sanomatonta riemua ja teille ikuisen palkan sekä tässä elämässä että tulevaisessa. Sitä aina rukoilee

TEIDÄN AHDISTETTU NÖYRÄ PALVELIJANNE.

TORSTAINA

Nyt päättyy kauhea viikko, joka on kulunut siitä kun lähdin toivoen näkeväni teidät, rakas isä ja äiti. Voi, kuinka erilaisia olivat toiveeni silloin ja nyt ovat! Mutta kukapa tietää, mitä nuo onnelliset tiilet voivat aikaansaada? Kuitenkin täytyy minun ensin kertoa teille, kuinka rouva Jewkes kuritti minua! Se on ihan totta! Ja näin se tapahtui:

Kärsimättömyyteni päästä puutarhaan kävelemään oli suuri, koska halusin nähdä, oliko mitään toivomusteni mukaista tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tämä häijy rouva Jewkes ei olisi sallinut minun lähteä ilman häntä; ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Meillä oli sen johdosta aika sanasota; minä sanoin hänelle, että oli perin ankaraa, kun minua ei uskottu yksinäni kävelemään puutarhassa, hengittääkseni hiukan raikasta ilmaa, vaan täytyi olla vaanittuna ja vartioituna pahemmin kuin varas. Hän vetosi yhä ohjeisiinsa ja sanoi, ettei hän saanut uskoa minua näkyvistään. "Sinun olisi parasta" sanoi hän, "olla levollinen ja tyytyväinen, vakuutan sinulle; sillä minulla on pahempiakin määräyksiä kuin vielä tiedätkään. Muistan", lisäsi hän, "sinun kysyneen herra Williamsilta, oliko naapuristossa mitään vallasväkeä. Tämä saa minut aavistelemaan, että mielit paeta heidän luokseen kertomaan synkkää, surullista tarinaasi, kuten sitä nimität." Seisoin sydän kurkussa; sillä tuon viittauksen vuoksi pelkäsin hänen nähneen kirjeeni tiilten alla. Oi, kuinka rauhaton olin! Vihdoin hän sanoi: "No, koska panet sen niin pahaksesi, voit mennä kävelemään kierroksen, ja minä tulen hetkisen perästä mukaasi."

Päästyäni hänen ikkunansa näkyvistä menin toivorikasta paikkaa kohti; mutta pian hänen inhoittava äänensä pakoitti minut hiljentämään askeleeni. "Hehei, miksi niin ketterästi ja mihin niin joutuin?" huusi hän; "mitä! juoksetko sinä kilpaa?" Ja minä pysähdyin häntä odottamaan, kunnes hän lihavine ruhoineen oli lyllertänyt luokseni. Hän tarttui käsivarteeni puolittain hengästyneenä, ja niin täytyi minun kulkea rakkaan paikan ohitse rohkenematta siihen edes vilkaista.

Puutarhuri oli työssä loitompana, ja minä aloin puhella hänen taiteestaan; mutta rouva Jewkes sanoi: "Säisympään, ohjeitteni mukaan en saa sallia, että teet liikaa tuttavuutta palkollisten kanssa." – "Oh", virkoin minä, "pelkäättekö että liittoutuisin heidän kanssaan, ryöstääkseni jotakin isännältäni?" – "Kenties sitä pelkään", sanoi inhoittava heittiö; "sillä jos ryöstät häneltä itsesi, olisi se hänen mielestään pahinta mitä voisi hänelle tapahtua".

"Ja sanokaahan", haastoin minä kävellen eteenpäin, "kuinka jouduin hänen omaisuudekseen? Mitä muuta oikeutta hänellä on minuun kuin se, minkä varas saattaisi väittää itsellään olevan anastamaansa tavaraan?" – "Onko mokomaa ennen kuultu?" sanoi hän. "Tämä on suoraa kapinaa, totisesti! No, no, karitsaiseni" (siten tuo hupsu nainen minua usein nimittää), "jos minä olisin hänen sijassaan, niin hän ei kauvan pitäisi omistusoikeuttansa sinuun kyseenalaisena". – "Ja mitä te tekisitte", tivasin minä, "jos olisitte hänen sijassaan?" – "En arvelisi ja epäröitsisi kuten hän, vaan päästäisin sekä itseni että sinut tästä tuskastanne." – "Kah, Jezebel", sanoin minä (kun en voinut itseäni hillitä), "tärvelisittekö minut väkivalloin?" Tällöin sivalsi hän minua huimasti olkapäähän. "Tuosta saat", huusi hän; "ketä sinä nimität Jezebeliksi?"

Kummastuin niin suuresti (sillä te, rakas isä ja äiti, ette ole minua ikänä lyöneet), että olin kuin ukkosen iskemä; ja katsahdin ympärilleni ikäänkuin etsiäkseni joltakulta apua. Mutta, ah! ketään ei ollut saapuvilla; ja sanoin hieroen olkapäätäni: "Onko tämäkin ohjeittenne mukaista? Voi minua, täytyykö minun kärsiä iskujakin?" Ja sitte purskahdin itkuun ja heittäydyin ruohokäytävälle, jolla seisoimme. Hän sanoi kovin ärtyneesti: "En siedä sellaisia nimityksiä, sen sinulle vakuutan. Hei, tule nyt! Näen että olet uhmamielinen: sinut täytyy taltuttaa ja sinut taltutetaan. Kyllä minä sinunlaisesi pienet ärsyttelijät kesytän, ole varma! No, tule nyt, menemme sisälle ja minä lukitsen sinut huoneeseesi; et saa kenkiä etkä mitään muutakaan, jos asiat näin ovat."

En tiennyt mitä tehdä. Tämä oli minulle julmaa; soimasin itseäni suulaudestani: olinhan nyt antanut hänelle veruketta ankaruuteen ja olin nenäkkyydelläni tuhonnut ainoan suunnitelman, mikä minulla vielä oli. Puutarhuri näki tapahtuman, mutta emännöitsijä huusi hänelle: "Kah, Jacob, mitä te töllistelette? Pitäkäähän huolta työstänne." Ja mies käveli toisaalle, pois näkyvistämme.

– No, – ajattelin minä, – täytyy näenmä hiukan teeskennellä. – Hän tarttui minua tylysti kädestä: "No, nouse ylös", sanoi hän, "ja tule sisälle. Kyllä minä sinulle Jezebeliä näytän, näytän niinkin!" – "Ka, rakas rouva Jewkes", sanoin minä. – "Ei mitään helliä sanojasi ja mairitteluasi!" virkkoi hän; "mikset minua enää nimitä Jezebeliksi?" Näin että hän oli vimmatusti vihainen, ja minä olin aivan ymmällä. Olen usein kuullut naisia moitittavan heidän kielestään; toivon etten olisi päästänyt omaani niin valtoimeksi.

"Mutta minä en voi tulla sisälle", kieltäysin, "en tosiaan voi!"

"Mikset voi?" tiuskaisi hän. "Vakuutanpa että voin ottaa sinunlaisesi huippanan kainalooni ja kantaa sisälle, jollet tahdo kävellä. Sinä et tunne voimaani." – "Tunnen kyllä", sanoin minä, "tunnen liiankin hyvin. Ja ettekö kohtele minua pahemmin, kun tulen sisälle?" Nousin siis, ja hän mutisi pitkin tietä itsekseen, että hänkö, joka oli kohdellut minua niin hyvin, oli käyttäytynyt minun suhteeni Jezebelin tavoin! ja muuta sellaista.

Kun tulin lähelle rakennusta, istahdin penkille ja virkoin: "Mutta minä en tahdo tulla sisälle ennen kuin sanotte antavanne minulle anteeksi, rouva Jewkes. Jos suotte tuon teistä käyttämäni nimityksen anteeksi, niin minä annan anteeksi, että minua löitte." Hän istahti penkille viereeni, näkyi olevan kovin hämmennyksissään ja sanoi: "No, tule pois, tahdon antaa sinulle anteeksi tämän kerran"; ja suuteli minua sitten sovinnon merkiksi.

"Mutta", virkoin minä, "sanokaa minulle, missä saan kävellä ja oleskella, ja suokaa minulle niin paljon vapautta kuin voitte; ja kun tiedän kaikki minkä suinkin voitte minulle suoda, saatte nähdä että olen niin tyytyväinen kuin saatan, enkä pyydä teiltä enempää".

"Niin", vastasi hän, "tuo kuulostaa paremmalta; toivoisin voivani suoda sinulle kaiken vapauden, mitä haluat; sillä täytyyhän sinun käsittää, ettei minulle tuota mitään iloa kytkeä sinua liepeisiini, niin sanoakseni, ja kieltää sinua liikkumasta ilman minua. Mutta ihmiset, jotka pitävät velvollisuudestaan väliä, eivät voi välttää hankaluuksia; ja minähän olen maailman parhaan isännän palveluksessa." – "Kyllä", myönsin minä, "sitä hän kyllä on jokaiselle muulle paitsi minulle!" – "Hän rakastaa sinua totisesti liiankin paljon", vastasi rouva Jewkes, "ja siinä syy; senvuoksi sinun tulisi tätä sietää". – "Vai rakastaa!" vastasin minä. – "No", sanoi hän, "älä anna palvelijattaren huomata, että olet itkenyt, äläkä hänelle mitään kielittele; varmaankaan sinä et kertoisi heille puolueettomasti. Minä lähetän hänet luoksesi, ja saat lähteä uudelle kävelylle puutarhaan, jos tahdot. Kenties se antaa sinulle ruokahalua päivälliseen, sillä sinä et syö kunnollisesti pysyttääksesi sielua ruumiissasi. Sinun kauneutesi on tervettä ytimiin asti, muutoin et näyttäisi niin hyvältä kuin näytät, vaikka sinulla on niin vähän ruokahalua, olet niin levoton ja niin paljon nureksit ja valittelet aivan aiheettomasti."

– Hm, – ajattelin minä, – sano mitä tahdot, kunhan vain pääsen vapaaksi pahasta kielestäsi ja seurastasi. Ja nyt toivon saavani tilaisuuden pujahtaa päivännoutoni luo. – Mutta kävelinkin toisaalle, poiketakseni sinne vasta palatessani, jotta välttäisin epäluuloja.

Pakoitin palvelustytön juttusille, mutta haastelimme vain jokapäiväisistä asioista; sillä minä huomaan että häneltä udellaan kaikkia sanojani ja tekojani. Kun suunnitelmani mukaan tulin paikalle, sanoin: "Käyhän tuolla puutarhurin pakeilla ja pyydä häntä keräämään salaattia minulle päivälliseksi." Tyttö huusi "Jacob!" Minä sanoin: "Hän ei voi kuulla sinua näin kaukaa; ja sanohan hänelle, että haluaisin kurkunkin, jos hänellä niitä on." Hänen asteltuaan nuolenkantaman päähän minä kumarruin, työnsin sormeni ylemmän tiilen alle ja tempaisin sieltä osoitteettoman kirjeen ja sujautin sen poveeni riemusta vavisten. Hän oli luonani ennen kuin sain sen oikein talletetuksi, ja minä olin niin hätäännyksissäni, että pelkäsin antavani itseni ilmi. "Mamseli näyttää säikähtyneeltä", ihmetteli hän. "Kah", vastasin minä saaden onnellisen ajatuksen (ah, teidän tytär-parastanne kehittyy vähitellen juonittelija, mutta toivoakseni viatonta laatua!), "kumarruin haistamaan tuota päivännoutoa, ja iso ilkeä mato ryömi siitä maahan säikäyttäen minut; sillä minä en voi sietää matoja". Tyttö virkkoi: "Päivännoudot eivät tuoksu." – "Eivät tunnu tuoksuvan", myönsin minä. Ja sitte kävelimme sisälle. Rouva Jewkes sanoi: "Kah, tällä kertaa olet kiirehtinyt; pääset toistekin."

Menin komerooni, lukitsin itseni sinne ja avattuani kirjeen luin seuraavat sanat:

Olen äärettömästi huolissani hädästäsi. Kaikesta sydämestäni toivon että minun vallassani olisi auttaa ja pelastaa niin suuri viattomuus, kauneus ja ansiollisuus. Olen kokonaan riippuvainen herra B:stä, ja minulla on toiveita, että hänen suosiostaan pian saan paikkapitäjän. Mutta mieluummin uhraisin kaiken toivoni häneen (luottaen muutoin vain Jumalaan) kuin epäisin sinulta apuni, mikäli sitä saan toimeksi. En ole koskaan katsellut herra B:tä siinä valossa kuin hän nyt ilmaantuu. Olen täydellisesti sitä mieltä, että sinun pitäisi, jos mahdollista, päästä pois hänen käsistään, varsinkin kun täällä rouva Jewkesin kaittavana olet perin huonossa hoivassa.

Meillä on täällä lady Jones, leskirouva, suuren omaisuuden haltija sekä hyveellinen nainen, kuten uskon. Meillä on myöskin vanha sir Simon Darnford ja hänen puolisonsa, joka on hyvä nainen; ja heillä on kaksi tytärtä, siveellisiä nuoria neitoja. Kaikki muut täälläpäin ovat vain keskisäätyisiä, korkeintaan käsityöläis- ja kauppiasluokkaan kuuluvia. Koetan, jos haluat, tiedustella joko lady Jonesilta tai lady Darnfordilta, sallisivatko he sinun paeta heidän luokseen. En pidä laisinkaan luultavana, että voin pysyttää itseni salassa tässä asiassa; mutta, kuten sanottu, tahdon panna kaikkeni vaaraan auttaakseni sinua. Sillä minä en ole koskaan nähnyt sinuun verrattavaa suloutta ja viattomuutta. Sinun kova kohtalosi on kokonaan kiinnittänyt minut puolellesi; sillä tiedän, kuten varsin onnistuneesti lausuit, että jos voin auttaa sinua tässä tilanteessa, täytän siten yhtaikaa kaikki uskonnon vaatimukset.

Mitä lady Daversiin tulee, lähetän hänelle kirjeen, jos haluat; mutta se ei saa lähteä meidän postitalostamme, sellaisesta sinua varoitan. Sillä mies on herra B:lle kiitollisuudenvelassa leivästään ja virastaankin; ja päättelen muutamista sanoista, jotka häneltä olutkannun ääressä kirposivat, että hänellä on ohjeensa. Et aavistakaan, kuinka saarrettu olet; ja se kaikki vahvistaa mielessäni otaksumaasi, ettei sinulle mitään kunniallista tarkoiteta, vakuuteltakoon mitä tahansa; ja olen iloinen, ettet tässä suhteessa kaipaa varoitusta. Salli minun sanoa, että olin kuullut sinua paljon ylistettävän, mutta en luullakseni läheskään niin paljon kuin ansaitset sekä ulkomuotosi että sielusi puolesta: silmäni vakuuttavat minut edellisestä, kirjeesi jälkimäisestä. Peljäten menettäväni nykyisen onnellisen tilaisuuden kirjoitin pitemmälti kuin muutoin tekisin. En kuitenkaan jatka enempää, vakuutanhan vain, että olen parhaan kykyni mukaan uskollinen ystäväsi ja palvelijasi

ARTHUR WILLIAMS.

Tulen kerran joka aamu ja ilta kouluajan jälkeen etsimään sieltä kirjeitäsi. Astun puutarhaan ja palaan taloon poikkeamatta, jos näen että väylä on vapaa: muutoin minä epäluulojen välttämiseksi tulen sisälle.

Vastaukseksi tähän mieluisaan kirjeeseen kyhäsin heti seuraavan:

ARVOISA HERRA PASTORI,

Oi, kuinka toimenne ja asemanne mukainen teidän ystävällinen kirjeenne on! Jumala teitä siitä siunatkoon! Nyt minä luulen tulevani onnelliseksi. Olisin suruissani, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään; mutta toivon että sen teille satakertaisesti korvaa se Jumala, jota näin uskollisesti palvelette. Olisin myös kovin onnellinen, jos konsaan kykenisin sitä vähimmässäkään määrin palkitsemaan. Mutta ah! minulle tehdyt palvelukset voivat tapahtua ainoastaan Jumalan tähden; olenhan köyhä ja alhainen, vaikkakin toivoakseni liian korkea mieleltäni halpaan ja kunnottomaan tekoon kuningaskunnankaan saavuttamiseksi.

Minulle on mieluista mitä vain te parhaaksi ajattelette: minähän en tunne noita henkilöitä enkä tiedä millä tavoin heidän puoleensa kääntyä. Olen kiitollinen postinhoitajaa koskevasta vihjauksesta. Olin ajatellut turvautua kirjeiden lähettämiseen, milloin siihen saisin tilaisuutta; mutta näen nyt yhä selvemmin ja selvemmin, että vaarat ympäröivät minua joka puolelta ja ettei isäntäni kunniallisuuteen voi ollenkaan luottaa.

Luulisin, hyvä herra, että jos jompikumpi niistä säätyläisnaisista sallisi minun tulla luokseen, niin voisin päästä täältä pakenemaan teidän avaimenne avulla. Koska on mahdotonta tietää, minua kun niin vartioidaan, milloin se voi tapahtua, niin mitenkähän olisi, herra pastori, jos koettaisitte teettää toisen samanlaisen ja asettaisitte sen ensi tilassa päivännoudon alle? Varmaankaan ei saisi menettää aikaa. On jokseenkin ihmeellistä, ettei rouva Jewkes ajattele avainta, vaikkei muuten unohda pienintäkään seikkaa. Mutta jos minulla olisi tuo avain, niin voisin siinä tapauksessa, etteivät nuo naiset tahdo suoda minulle turvapaikkaa, juosta pois mihin vain; ja kun kerran olisin päässyt kartanon ulkopuolelle, ei heillä olisi mitään tekosyytä pakoittaa minua tänne palaamaan; sillä minä en ole tehnyt mitään pahaa ja toivoakseni saisin jokaisen sääliväisen ihmisen uskomaan kertomukseni: tällöin teidän nimenne ei tulisikaan mainituksi. Kidutuksellakaan ei minulta sitä voitaisi kiristää, sen vakuutan.

Vielä yksi asia, hyvä herra. Ettekö ole ollenkaan kirjeenvaihdossa isäntäni bedfordshireläisen huonekunnan kanssa? Sitä tietä kenties voisin saada tietoja hänen aikeistaan tulla tänne ja milloin hän saapuu. Liitän tähän mukaan petollisen heittiön kirjeen (sillä minä voin luottaa teihin kaikessa), John Arnold-poloisen. Sen sisällöstä selviää, miksi sen lähetän. Ehkä täten voidaan jotakin keksiä: sillä hän näyttää halukkaalta sovittamaan minua kohtaan harjoittamansa petoksen, vastaisia palveluksia luvaten. Jätän sen viittauksen harkintanne mukaan käytettäväksenne ja olen, arvoisa herra, teidän alati kiitollinen palvelijanne.

Toivon, hyvä herra, että teidän avullanne voin silloin tällöin lähettää pienen käärön isä- ja äiti-rukalleni. Minulla on viisi, kuusi guineaa: asettaisinko puolet niistä teidän käytettäväksenne, voidaksenne maksaa miehen ja hevosen tai mitä muuta satumme tarvitsemaan?

Olin tuskin ehtinyt jäljentää tämän ennen kuin minut kutsuttiin päivälliselle; pistin herra Williamsille aiotun kirjeen poveeni, voidakseni tilaisuuden tullen asettaa sen siihen rakkaaseen paikkaan.