Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 14

Kaikista puutarhan kukkasista päivännouto totisesti onkin armain! Se on minulle onnekas! Kuinka oivallisesti juoneni menestyykään! Alan vain peljätä, että kyhäilyni keksitään; sillä ne paisuvat laajoiksi: tähän asti olen harsinut ne alusnuttuuni ja kannan niitä lähinnä paitaani. Entä jos tuo syöjätär tarkastaisi pukuni! Mutta kun koetan olla hänelle mieliksi, niin ei hän sitä tee.

Olen vastikään palannut kävelyltä puutarhasta ja asettanut kätköön kirjeeni. Me nimittäin lähdimme onkimaan, kuten rouva Jewkes oli minulle luvannut. Hän pani syötin koukkuun, minä viskasin sen lampeen ja pyydystin pian sievoisen toutaimen. "Uita sitä, uita", neuvoi hän. Minä tein niin ja sain sen maalle. Murheellinen ajatus juolahti juuri silloin mieleeni, ja minä heitin kalan takaisin veteen. Kuinka hauskaa sen näkyikään olevan vapaudessaan pulikoida! "Miksi sen takaisin paiskasit?" kysyi vartijani. – "Oi, rouva Jewkes", virkoin minä, "minusta tuntui kuin tuo toutain-parka olisi ollut onneton Pamela. Vertasin teitä ja itseäni häijyyn isäntäämme. Niinkuin me viettelimme toutain-raiskan, samaten minutkin petettiin valheellisilla syöteillä; ja kun te sanoitte: 'Uita sitä, uita!' koski sydämeeni ajatellessani, että leikkisin pettämäni kalapoloisen turmiolla. En voinut olla heittämättä sitä takaisin veteen; ja ettekö nähnyt, kuinka iloisesti onnellinen toutain pulahti tiehensä meitä pakoon? Oi", lisäsin, "kunpa joku hyväsydäminen sääliväinen ihminen toimittaisi minulle vapauteni takaisin samalla tavoin! Onhan minun vaarani yhtä suuri."

"Herra siunatkoon", sanoi hän, "mitä sinä ajatteletkin!" – "En voi enää onkia", vastustin minä. – "Jahka minäkin koetan onneani", päätti hän ottaen vavan. – "Tehkää niin", vastasin minä; "ja minä tahdon kylvää elämää sillä välin kun te hävitätte sitä. Minulla on muutamia härkäpapuja ja menenpä pistämään ne jonkun lavan syrjään nähdäkseni, kuinka pian ne itävät esille; sitten nimitän niitä puutarhakseni."

Näette siis, rakas isä ja äiti, että täten saan hyvän verukkeen käydäkseni toistekin puutarhaani katsastamassa; ja vaikka multa näyttäisikin hiukan verekseltä, se ei nyt herätä niin suuresti epäluuloa. Hän ei tässä aavistellut mitään; ja minä menin istuttamaan papuni sinne tänne noin viiden kyynärän pituudelta kummallekin puolen päivännoutoani; ja helposti talletin kirjeen kätköönsä. Enkä olekaan vähäisen ylpeä tästä juonestani. Varmaankin joku keino lopuksi keksitään!

PERJANTAI, LAUVANTAI

Olen vastikään kertonut omasta juonestani; nyt kerron teille eräästä tuon häijyn naisen käyttämästä. Hän tulee luokseni. Sanoo: "Minulla on seteli, jota en voi vaihtaa ennen kuin huomenna, ja eräs kaupustelija tahtoo kaikin mokomin saada rahansa; en halua lähettää köyhiä kauppamiehiä pois ilman maksua. Onko sinulla antaa yhtään?"

"On hiukan", vastasin minä, "kuinka paljon tarvitaan?" – "Oh", sanoi hän, "tarvitsen kahdeksan puntaa!" – "Voi, kun minulla on vain viisi tai kuusi!"

– "No, lainaa ne minulle huomiseen", pyysi hän. Minä annoin; ja hän läksi alikertaan. Ja sitten ylös palatessaan hän nauroi ja sanoi: "No, minä maksoin kaupustelijalle." – "Kai huomenna saan takaisin", muistutin minä.

Tähän hän vastasi nauraen: "Ka, mihin sinä rahaa tarvitset? Sanoakseni totuuden, karitsaiseni, en ollut puutteessa. Pelkäsin vain, että käyttäisit rahojasi väärin; ja nyt voin uskoa Nanin vähän useammin sinun pariisi, varsinkin kun minulla on matkalaukkusi avain; näin ollen et voi lahjoa häntä rahalla etkä koreilla kapistuksilla."

Kukaan ei ole koskaan näyttänyt tyhmistyneemmältä kuin minä silloin. Oi kuinka minua kiusasi, että niin houkkiomaisesti olin antanut itseni puijata! – sitäkin enemmän, kun olin vihjaissut herra Williamsille, että asettaisin osan rahoistani hänen käytettäväkseen niiden menojen suorittamiseksi, joita koituisi minun lähettämisestäni teidän luoksenne. Minä itkin mielipahasta. – Ja nyt minulla ei ole viittä shillingiä jäljellä toimeentulokseni, jos pääsenkin pakenemaan. – Onko ollut minunlaistani hupsua! Kylläpä minun tosiaan kannattaa vehkeistäni ylpeillä. – Sanoin hänelle: "Oliko tämäkin ohjeissanne, susi hyvä?" (kun nimittäin hän puhutteli minua karitsaisekseen). – "Jezebel, tarkoittanet, lapsi!" virkkoi hän. "No, nyt annan sinulle sydämellisesti anteeksi; suudelkaamme toisiamme ja olkaamme ystäviä." – "Pysykää loitolla!" torjuin minä; "en voi teitä sietää". Mutta en uskaltanut häntä enää nimitellä; sillä minä pelkäsin mitä kauheimmin hänen isoa käpäläänsä. Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän kadun, ja soimaan itseäni.

Tänä iltana postitalon mies toi kirjeen rouva Jewkesille, ja sen sisään oli suljettu minulle kirje. Emännöitsijä toi sen komerooni ja sanoi: "Kah, hyvä isäntäni ei unohda meitä. Hän on lähettänyt sinulle kirjeen, ja kuulehan mitä hän minulle kirjoittaa." Sitten hän luki, kuinka hänen arvoisuutensa toivoi että rouvan kaunis suojatti jaksoi hyvin, oli onnellinen ja tyytyväinen. "Ah, tosiaan", sanoin minä, "täytyyhän minun tyytyä!" Kirjeessä sanottiin vielä, että herra ei epäillyt hänen huolenpitoansa minusta ja ystävällisyyttänsä minua kohtaan; että olin hänelle hyvin rakas ja ettei rouva voinut kohdella minua liian hyvin, ja muuta sellaista.

"Siinäpä on sinulla isäntää!" huudahti hän; "varmaankin rakastat häntä ja rukoilet hänen puolestaan". Halusin että hän olisi lukenut lopunkin. "Ei, ei", pidättyi hän, "sitäpä en tee". Minä sanoin: "Käsketäänkö siinä riistämään minulta kengät ja lyömään minua?" – "Ei", vastasi hän, "eikä puhuta Jezebelistäkään". – "No", sanoin, "anon aselepoa: sillä en halua jälleen saada iskuja". – "Luulin", huomautti hän, "että olimme antaneet toisillemme anteeksi".

Kirjeeni kuuluu näin:

RAKAS PAMELANI,

Alan jo katua, että sidoin itseni lupauksella olla sinua tapaamatta kunnes annat siihen luvan! Sillä aikani käy minulle ylen ikäväksi. Voitko luottaa minuun siksi paljon, että kutsut minut sinne? Ole varma siitä, että jalomielisyytesi minua kohtaan ei olisi hukkaan heitettyä. Tahdon pyytää tätä hartaasti, koska olen levoton sinun levottomuutesi tähden; rouva Jewkes näet on ilmoittanut minulle, että tämä pakkotilasi tuntuu sinusta kovin raskaalta ja että sinä et syö, juo, etkä lepää kunnollisesti. Sinun terveytesi on minulle liian kallis, jotten haluaisi lyhentää tämän koettelemuksesi aikaa, ja se olisi seurauksena minun tulostani luoksesi. Johnkin on kertonut minulle huolistasi ja teki sen niin murheellisin mielin, että tuskin sai sanoiksikaan; tuo murhe hiukan hätäännyttikin sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä. Enhän silti pelkää mitään muuta kuin että sinun välinpitämättömyytesi minua kohtaan, mitä ylpeä sydämeni sentään tuskin sallii minun tunnustaa, voisi ajaa sinut johonkin ajattelemattomaan tekoon, mikä voisi rohkaista toisen uskaliasta toivetta. Mutta kuinka viheliäisesti alennunkaan ollessani rauhaton hänenlaisensa halvan palvelijan takia! Sanon sinulle vain yhden asian, nimittäin että jos sallit minun käydä puheillasi kartanossa (ajattelehan, kuka sinulta tätä suosiota pyytää), niin vakuutan juhlallisesti, että saat aihetta olla mielissäsi tästä kiitollisuutta herättävästä luottamuksesi ja arvonantosi ilmaisusta. Jos huomaan, että rouva Jewkes ei ole käyttäytynyt sinua kohtaan niin kunnioittavasti kuin se ansaitsee, jota minä hellästi rakastan, niin jätän kokonaan sinun valtaasi toimittaa hänet talosta pois, mikäli soveliaaksi katsot; ja rouva Jervisin tai sen, jonka vain valitset, on otettava sinut hoivaansa hänen asemestaan. Tämän sanon Johnin lausuman viittauksen johdosta, josta aavistin sinulla olevan jotakin tyytymättömyyden aihetta siltä taholta. – Rakkahin Pamela, vastaa suosiollisesti tähän vakaaseen pyyntööni, henkilön pyyntöön, joka ei voi elää ilman sinua ja jonka kunniallisesta käytöksestä itseäsi kohtaan voit olla ehdottoman varma; sitäkin enemmän, kun perustat luottamuksesi siihen. Minä olen ja varmasti olen aina sinun uskollinen ja hellä j.n.e.

Tiedän sinua ilahduttavan kuulla, että isäsi ja äitisi voivat hyvin ja ovat viime kirjeesi johdosta rauhoittuneet. Se tuotti minulle mielihyvää ja olen päättänyt ettet saa sitä katua. Rouva Jewkes toimittaa vastauksesi minulle.

Silmäsin tämän kirjeen ensiksi vain nopeasti lävitse, syventyäkseni toiseen, jonka nyttemmin toivoin odottavan minua herra Williamsilta. Lähdin iltakierrokselle, kuten sitä nimitin, rouva Jewkesin seurassa, ja kulkien paikan ohi sanoin: "Luuletteko, rouva Jewkes, että jotkut pavuistani ovat juurtuneet sitten eilisen?" Hän nauroi ja sanoi: "Sinä olet kehno puutarhuri, mutta mielelläni näen että saat hupia." Hänen astuttuaan edelleen huomasin kelpo ystäväni varanneen minulle kirjeen; ja sujauttaen sen poveeni (sillä matami oli selin minuun) virkoin pitäen papua kädessäni: "Tässä on yksi niistä; mutta se ei ole puhjennut." – "Eipä tietenkään", vastasi hän ja lausui minulle mitä ilkeimmän, naisen suussa sopimattoman pilan kylvämisestä j.n.e. Sisälle tultuani menin komerooni ja luin seuraavaa:

Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa sinulle, että olen lady Jonesilta saanut epäävän vastauksen. Asiasi koskee häneen, sanoo hän, mutta hän ei halua toimittaa itselleen vihollisia. Käännyin lady Darnfordin puoleen ja kerroin hänelle mitä liikuttavimmin sanoin surullisen historiasi ja näytin hänelle vieläkin hellyttävämmän kirjeesi. Huomasin hänet varsin myöntyväiseksi; mutta hän tahtoi neuvotella sir Simonin kanssa, joka ei ole erikoisen lujaluontoinen mies hyveellisyyden puolesta. Hän lausuikin puolisolleen minun läsnäollessani: 'Ka, mitäpä tämä kaikki muuta on, rakkaani, kuin että naapurimme havittelee äitinsä kamarineitoa! Ja jos hän huolehtii siitä, ettei tytöltä mitään puutu, en käsitä että hänelle tässä mitään suurta vääryyttä tapahtuu. Eihän sillä mitään perhettä loukata.' (Näyttää siis siltä, rakas isä ja äiti, ettei köyhien ihmisten kunnia merkitse mitään.) 'Ja minusta, herra Williams, kaikkein vähimmin sopisi teidän puuttua tähän asiaan ystäväänne ja suojelijaanne vastaan.' Hän huomautti tämän niin päättävästi, ettei hänen rouvansa mitään enempää virkkanut, ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää, ettei asiaan kiinnitettäisi mitään huomiota minun osaltani.

Viittasin asiastasi herra Petersille, tämän pitäjän kirkkoherralle; mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, että hän otaksui minulla olevan itsekkäitä tarkoitusperiä, ikäänkuin innollani tahtoisin saavuttaa sinun suosiotasi ja kiintymystäsi. Ja kun mainitsin hänelle virkatoimemme velvollisuuksista ja muusta sellaisesta sekä vakuutin epäitsekkyyttäni, sanoi hän kylmästi, että olin varsin hyväsydäminen, mutta nuori mies enkä paljoa tuntenut maailmaa. Ja vaikka kertomani oli surkuteltava seikka, niin jos hän ja minä ryhtyisimme ihmiskuntaa tässä suhteessa parantamaan, saisimme ylenmäärin hommaa; sillä se oli muka liian tavallinen ja hienoston kannalta hyväksytty seikkailu, jotta pari yksityistä pappismiestä sille mitään voisivat. Sitte hän puolustuksena kylmäkiskoisuudelleen lausui muutamia mietteitä kirkon nykyisten johtomiesten suhtautumisesta valtakunnan etumaisiin henkilöihin.

Kuvasin sinun asiasi eroavaisuutta, huomauttaen että toiset naiset viettivät pahaa elämää omasta suostumuksestaan, kun sitävastoin sinun auttamisesi olisi sellaisen hyveellisyyden pelastamista, jolle harvoin näki vertaa. Näytin hänelle myös kirjeesi.

Hän sanoi, että se oli sievästi kyhätty: hän sääli sinua ja myönsi, että hyviä aikomuksiasi olisi rohkaistava. 'Mutta mitä', lisäsi hän, 'tahtoisitte minun tekemään, herra Williams?' – 'No, entä jos te, kirkkoherra', sanoin minä, 'antaisitte hänelle suojaa talossanne puolisonne ja sisarentyttärenne seurassa, kunnes hän pääsee ystäviensä luo?' – 'Mitä, ja saattaisin itseni herra B:n kaltaisen mahtavan ja rikkaan miehen vihoihin! Ei, en minä, siitä voitte olla varma! – ja kehoittaisinpa teitäkin miettimään, mihin aiotte ryhtyä. Sitäpaitsi myöntää tyttö', jatkoi hän, 'että kartanonherra lupaa käyttäytyä häntä kohtaan kunniallisesti; ja neitosen ujous hankkii hänelle kylläkin hyvät ehdot; sillä hän ei ole mikään ahne eikä häijy herrasmies, paitsi tässä tapauksessa; ja kaikki nuoret herrasmiehethän näin tekisivät.'

Olen suuresti huolissani hänen vastauksensa vuoksi, se on totta; mutta tämä epäonnistuminen ei minulta riistä rohkeutta, tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain voin auttaa sinua.

En ole vielä kuullut, että herra B. aikoisi saapua. Olen iloinen vihjauksestasi tuohon mies-poloiseen, John Arnoldiin nähden. Siitä seikasta ehkä vielä koituu jotakin, mikä saattaa olla hyödyksi. Mitä kääröihisi tulee, niin jos suljet ne sinetillä ja asetat tavanomaiseen paikkaan, mikäli huomaat ettei sitä epäillä, niin koetan järjestää tilaisuuden niiden lähettämiseen; mutta jos ne ovat isoja, on parasta että olet hyvin varovainen. Olen huomannut että se häijy nainen kovin epäilee minua.

Kuulin juuri, että se kirkonmies on kuolemaisillaan, jonka palkkapitäjän herra B. on minulle luvannut. Minua melkein arveluttaa ottaa sitä vastaan, koska toimin näin vastoin hänen pyrkimyksiänsä; mutta toivoakseni hän vielä kerran on minulle siitä kiitollinen. Mitä rahoihin tulee; älä niitä tällä hetkellä ajattele. Ole varma, että empimättä voit käyttää hyväksesi kaikkea, mikä minun vallassani on.

Luulen että kun kuulemme hänen tulostaan, on parasta käyttää avainta, jonka sinulle pian toimitan. Voin lainata sinulle hevosen odottamaan puolen penikulman päässä takaveräjästä laidunmaan puolella, ja koetan joko itse tai jonkun muun avulla saada sinut kyyditetyksi muutaman penikulman päähän, johonkin sikäläisistä kylistä. Älä siis antaudu lohduttomien tunteiden valtaan, pyydän. Olen, neitsyt Pamela, sinun uskollinen ystäväsi j.n.e.

Tämän kunnon herrasmiehen sydämellisen kirjeen alkupuoli herätti minussa tuhannen murheellista aatosta; ja vain se rohkaisu, minkä hän minulle lopuksi antoi, esti minut pitämästä asiaani aivan menetettynä. Kirjoitin sitte kiittääkseni mitä hartaimmin hänen ystävällisistä ponnistuksistaan sekä valitellakseni aateliston minun surkuteltavassa asiassani osoittamaa vähäistä harrastusta ja maailman pahuutta, kun ensin sallittiin sellaisten väärien muotojen syntyä ja sitte vedottiin niiden tavallisuuteen sen puolustukseksi, ettei yritetty niitä parantaa. Valitin vielä ihmisten kylmyyttä muiden hätää kohtaan. Muistui mieleeni aikaisempi vihjaukseni lady Daversille kirjoittamisesta, minkä pelkäsin vain ilmaisevan hänen veljelleen, että sisar tunsi hänen häijyn suunnitelmansa, ja saavan hänet tulemaan tänne sitä pikemmin ja yhä päättäväisemmin pyrkimään minua viettelemään. Sitäpaitsi voitaisiin siitä arvata herra Williams kirjeeni perilletoimittajaksi, ja myös pelkäsin että jos tuo kunnon vallasnainen osoittaisi harrastusta minun asiaani (mikä oli epäilyksenalaista, koska hän sekä rakasti että pelkäsi veljeänsä), ei se kuitenkaan tekisi isäntääni mitään vaikutusta. Mainitsin siis mieluummin odottavani sitä onnellista sattumaa, mitä saatoin toivoa hänen ystävällisestä avustaan avaimen ja hevosen hommaamisessa. Kerroin isäntäni kirjeestä, jossa tämä pyysi lupaa saapumiseen: pelkäsin että se voisi tapahtua äkillisesti, ja sanoin olevani sitä mieltä, että aikaa ei ollut lainkaan hukattavana; sillä kaikki tilaisuudet saattaisivat livahtaa käsistämme. Mainitsin tuon viheliäisen naisen kepposesta rahojeni pidättämiseksi j.n.e.

Minulla ei ollut aikaa jäljentää kirjettä, olin niin vartioituna. Mutta kun se oli minulla povessani, tunsin itseni levolliseksi. Ja niin menin etsimään rouva Jewkesia ja sanoin kaipaavani häneltä neuvoa isäntäni kirjeen johdosta; ja tämä luottamuksenosoitus ei häntä vähää miellyttänytkään.

"Ka", sanoi hän, "tämäpä on oikeata menettelyä: menemmekin kävelemään puutarhaan tai mihin vain haluat". Teeskentelin että se oli minulle samantekevää, ja niin lähdimme ulos puutarhaan. Aloin puhua hänelle kirjeestä, mutten suinkaan ilmoittanut hänelle kaikkea sen sisältöä. Mainitsinhan vain isäntämme haluavan suostumustani tännetuloonsa sekä hänen toivomuksestaan, että taloudenhoitajatar kohtelisi minua ystävällisesti, ja muuta sellaista. Ja sanoin: "No, rouva Jewkes, neuvokaahan nyt minua tässä asiassa."

"Sen teenkin aivan mielelläni", vastasi hän: "lähetä hänelle kutsu suoraa päätä. Hän ihastuu siitä hyvin kiitolliseksi, ja uskallanpa vakuuttaa, että sinun käy sitä paremmin siitä." – "Millä tavoin paremmin?" kysyin minä. "Kyllä maar te itsekin arvelette hänen tarkoittavan minun tärviötäni." – "Vihaan tuota hupsua sanaa", virkkoi hän. "Tärviötäsi! Kah, kukaan maan vallasnainen ei saane onnellisempia päiviä kuin sinä, jos tahdot, eikä ketään kohdella kunniallisemmin."

"No niin, rouva Jewkes", sanoin, "en huoli tällä kertaa kiistellä kanssanne sanoista 'tärviö' ja 'kunniallinen'; sillä minä huomaan että meillä on aivan erilaiset käsitykset kummastakin. Mutta tahdon puhua selvemmin kuin koskaan ennen. Luuletteko hänen aikovan ehdottaa minulle, että pitäisi minua rakastajattarenaan tai pikemminkin orjattarenansa?" – "Kah, karitsaiseni", virkkoi hän, "mitä sinä itse ajattelet?" – "Minä pelkään että hän sellaista aikoo." – "No", sanoi hän, "mutta jos hän aikoo (sillä minä en tosiaankaan asiasta mitään tiedä), niin saat itse määrätä ehtosi – sen minä käsitän; sillä sinä voit menetellä hänen kanssaan miten mielit".

En voinut kuulla tästä puhuttavan, vaikka jo kauvan olin juuri sitä peljännyt, ja aloin valitella mitä surkeimmin. "Niin", sanoi hän, "hän saattaa naida sinut, mikäli minä ymmärrän". – "Ei, ei", vastasin, "niin ei voi käydä. Minä en sitä toivo enkä odota. Hänen asemansa tekee minulle mahdottomaksi ajatella sellaista: koko hänen käyttäytymisensä jakso vakuuttaa minua päinvastaisesta. Mutta te tahtoisitte siis, että kehoittaisin häntä saapumaan? Eikö se olisi oman turmioni pyytämistä?"

"Siten tekisin minä sinun asemassasi", sanoi hän; "ja jos asia todella olisikin kuten sinä luulet, niin mieluummin vapautuisin tuskastani kuin eläisin alituisessa pelossa ja levottomuudessa, niinkuin sinä". – "Ei", väitin minä, "tunnin viattomuus on parempi kuin ikäkauden kestävä paheellisuus; ja vaikka elämäni senvuoksi tulisi kuinkakin kurjaksi, en milloinkaan soisi itselleni anteeksi, jollen pitentäisi hyveellisyyteni onnellista aikaa äärimmäiseen silmänräpäykseen asti. Kukapa tietää, mitä kaitselmus saattaa puolestani tehdä?"

"Mutta kun hän sinua niin suuresti rakastaa", esitti hän, "niin kenties voit rukouksillasi ja kyynelilläsi häneen vaikuttaa; ja siitä syystä olisi minusta parasta, että sallisit hänen saapua". – "No", sanoin, "minä kirjoitan hänelle kirjeen, koska hän odottaa vastausta, tai muutoin hän ehkä saisi tästä verukkeen saapuakseen. Mutta mitenkä se hänelle lähetetään?" – "Minä huolehdin siitä", selitti hän, "se on ohjeitteni mukaista".

– Niin, – ajattelin minä, – sitä epäilinkin, kun herra Williams vihjaisi minulle postitalosta.

Puutarhuri sattui lähelle, ja minä huomautin: "Herra Jacob, olen istuttanut muutamia papuja ja nimitän sitä paikkaa puutarhakseni. Se on ihan tuolla portin vieressä. Minä näytän ne teille; älkää kaivako niitä ylös, pyydän." Menin siis hänen kanssaan; ja kun olimme polun mutkan takana poissa emännöitsijän näkyvistä ja lähestymässä kätköpaikkaani, pyysin: "Olkaahan hyvä ja käväiskää kysymässä rouva Jewkesilta, onko hänellä enemmän papuja istuttaakseni." Hän hymyili hupsuudelleni; minä työnsin kirjeen mullan alle ja astahdin takaisin ikäänkuin odottaen puutarhurin paluuta, ja kun matka oli lyhyt, hän palasikin heti ja rouva Jewkes tuli mukana. Mitä minä tekisin pavuilla? ihmetteli hän ja säikähdytti minut pahoin, sillä hän kuiskasi minulle samassa: "Pelkäänpä että sinulla on joitakin vehkeitä, kun juoksutat minua näin joutavilla asioilla." – "Mitä vehkeitä?" sanoin minä: "on kauheata, etten voi liikkua enkä puhua epäluulon alaiseksi joutumatta". – "Ka", virkkoi hän, "herra kirjoittaa että minun on pidettävä sinua tarkoin silmällä; sillä vaikka olet viaton kuin kyyhkynen, olet kuitenkin viekas kuin käärme. Mutta annan sinulle anteeksi, vaikka minua pettäisitkin."

Sitten ajattelin rahojani ja olisin voinut häntä nimitellen soimata, jos olisin uskaltanut. Sanoin: "Kuulkaahan, rouva Jewkes, nyt kun puhutte anteeksiannosta, jos teitä petän, – olkaa te niin ystävällinen, että maksatte minulle takaisin rahani; sillä vaikken niitä nykyisin tarvitse, tiedän teidän tehneen sen vain leikillä ja aikoneen antaa ne minulle takaisin."

"Kyllä ne aikanaan saat", vastasi hän; "mutta olin kuin olinkin tosissani, kun keploittelin ne sinun käsistäsi, – minä pelkäsin sinun käyttävän niitä pahoin". Kinastelimme tästä asiasta taloon kävellessämme, ja minä tulin ylös laatimaan kirjettä isännälleni. Koska aioin näyttää sen rouva Jewkesille, päätin kirjoittaa senmukaisesti, mikäli hänestä mainitsin; sillä minä en juuri ottanut lukuun isäntäni tarjousta toimittaa rouva Jervis luokseni tämän häijyn naisen asemesta (vaikka se lähinnä täältä pääsyäni olisikin ollut minulle mieluisin käänne) enkä tosiaan muitakaan hänen sanojansa. Eihän hänen menetelläkseen kunniallisesti sanan oikeassa merkityksessä olisi tarvinnut antaa minua varkain kuljettaa pois eikä tähän tapaan vangituttaa. Kirjoitin näin:

ARVOISA HERRA,

Kun ottaa huomioon, kuinka helposti voisitte tehdä minut onnelliseksi, koska en muuta halua kuin että saisin lähteä köyhän äitini ja isäni luo, ja ajattelee edellistä ehdotustanne minulle henkilöstä, josta nyt ei mainita sanaakaan, sekä sitä omituista tapaa, millä minut vastoin tahtoani vietiin pois ja yhä pidetään täällä kurjana vankina, niin luuletteko, hyvä herra (suokaa anteeksi palvelijatar-rukan suorapuheisuus; pelkoni tekee minut rohkeaksi), luuletteko, sanon, että teidän ylimalkaiset vakuuttelunne kunniallisuudesta voivat tehota minuun kuten niiden tulisi? Voi, hyvä herra! Pelkään kovin, että teidän ja minun käsitykseni kunniasta ovat perin erilaiset: ainoa toivoni on, että edelleenkin pysytte poissa. Jos teillä on minulle joitakin ehdotuksia tehtävinä, jotka ovat sopusoinnussa teidän kunniallisten lupaustenne kanssa, niinkuin minä omalla halvalla ja vaatimattomalla tavallani tuon sanan ymmärrän, niin voitte muutamalla rivillä ilmoittaa ne minulle, ja minä tahdon lähettää sellaisen vastauksen kuin minun sopii. Mutta mitäpä ehdotuksia teidän korkeassa asemassanne olevalla voi olla tehtävänä näin alhaiselle! Tiedän liian hyvin, mitä teidän ylhäinen asemanne vaatii, kuvitellakseni voivani odottaa muuta kuin surkeita viettelyksiä ja äärimäistä ahdistusta, jos tänne saavutte. Ette tiedä, herra, mitä kurja Pamela tohtii tehdä, jos hänet saatetaan epätoivoon!

Mistä hurjapäisyydestä minua syyttänettekin, en voi asiaa auttaa; mutta toivon ettei minua pakoiteta mihinkään sellaiseen uhmamielisyyteen, joka ei muutoin milloinkaan pälkähtäisi päähänikään. Suokaa anteeksi, arvoisa herra, koruttomuuteni; en suinkaan haluaisi käyttäytyä isäntääni kohtaan sopimattomasti; mutta minun täytyy sanoa teille: viattomuuteni on minulle niin kallis, että huomautuksiani tulee sietää. Jos aikomuksenne ovat kunnialliset, miksi, hyvä herra, ette anna minun sitä selvästi tietää? Minkätähden on tarpeellista minut vangita minua siitä vakuuttaaksenne? Miksi tarvitsee minua visusti vartioida, ja estää ulkosalla liikkumasta, ketään puhuttelemasta, menemästä edes kirkkoon, rukoilemaan teidän edestänne, joka vielä viime aikoihin asti olitte ollut minulle niin jalomielinen hyväntekijä? Miksi, hyvä herra, kysyn nöyrimmästi, miksi kaikki tämä, jos tarkoituksenne ovat kunniallisia?

Minun ei sopisi näin vapaasti väitellä teidän kanssanne, arvoisa herra, joka olette niin paljoa ylempi minua. Suokaa minulle anteeksi; toivon että suottekin: mutta mitä teidän tapaamiseenne tulee, en voi kestää tätä kauheata pelkoa. Mitä tahansa teillä on ehdotettavana, mitä tahansa minulle aiotte, olkoon myöntymykseni vapaan henkilön myöntymys, eikä viheliäisen orjan, joka uhkauksilla peloitetaan suostumaan menettelyihin, mihin käytöksenne viittaa. Pakkotilani rasittaa minua kovin; olen sen johdosta perin levoton. Lyhentäkää sitä, minä rukoilen teitä, tai… Mutta en rohkenekaan sanoa enempää kuin että olen teidän suuresti ahdistettu, onneton palvelijanne.

Jäljennettyäni tämän kirjeen käänsin sen kokoon, ja rouva Jewkes, joka juuri sen tehtyäni astui sisälle, istahti viereeni ja virkkoi nähdessään minun kirjoittavan osoitetta: "Haluaisin että sanoisit minulle oletko neuvoani noudattaen suostunut isäntäni tännetuloon." – "Jos se on teille mieluista", sanoin, "tahdon lukea kirjoitukseni teille". – "Se on oikein", vastasi hän; "silloinpa pidän sinua rakkaana". Minä sanoin: "Sitten te ette saa yrittää sanaakaan muuttaa." – "En tahdokaan", vastasi hän. Luin siis kirjeen hänelle; hän ylisteli suuresti sanamuotoani, mutta sanoi että hänen mielestään olin omaksunut liian jyrkän kannan: siitä sietäisi paremmin puhua kuin kirjoitella. Hän halusi joitakin selityksiä siinä mainitusta "erästä henkilöä" koskevasta ehdotuksesta; mutta minä sanoin että hänen täytyi tyytyä siihen, mitä kirjeestä kuuli. "No, no", sanoi hän, "en epäile, että ymmärrätte toisianne ja että vastedes ymmärrätte yhä paremmin ja paremmin". Minä suljin kirjeen sinetillä, ja hän otti toimittaakseen sen perille.