Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 12

"Niin, niin", virkkoi hän; "ymmärrän minä siitä asiasta jotakin: sinulla on niin suuri vaikutusvalta herraamme, että piankin saatat tulla meidän kaikkien valtiattareksi; ja senvuoksi tahtoisin saada sinut itselleni suosiolliseksi, jos voin. Minun täytyy ja minä tahdon nimittää sinua neidiksi; sillä minun on käsketty osoittaa sinulle kaikkinaista kunnioitusta, tiedätkös."

"Kuka on teitä käskenyt?" kysyin. – "No, herra tietenkin!" vastasi hän. – "Mutta kuinka se on mahdollista?" ihmettelin minä. "Ettehän ole häntä hiljakkoin nähnyt."

"Se on totta", myönsi hän; "mutta olenkin sinua täällä jonkun aikaa odotellut". – Voi sitä syvälti punottua häijyyttä! – ajattelin. – "Ja sitäpaitsi on Robin tuonut minulle ohjeita kirjeessä. Mutta ehkei minun olisi sopinut sanoa näin paljoa."

"Jos näyttäisitte ne minulle", sanoin, "niin voisin päättää, saatanko vai enkö odottaa teiltä kulloinkin suosiollisuutta joka on sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa isäntäämme kohtaan".

"Pyydän sinulta anteeksi, kaunis neito, etten sitä tee", vastasi hän; "minulla on riittävät toimintaohjeet, ja voit olla varma siitä, että seuraan määräyksiäni; ja mikäli ne sallivat, teen sinulle mieliksi; eikä siitä sen enempää".

"No", sanoin, "toivoakseni ette tee mitään luvatonta tai häijyä minkään isännän käskystä maailmassa". – "Kah", virkkoi rouva Jewkes, "hän on isäntäni; ja jos hän käskee minun tehdä jotakin, minkä voin, tulee minun kaiketi se tehdä ja antaa hänen, jolla on valta minua käskeä, pitää huolta asian laillisuudesta". – "Mutta", utelin, "jos hän käskisi teidän leikata kurkkuni poikki, tekisittekö senkin?" – "Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän; "mutta sitä en suinkaan tekisi; minuthan hirtettäisiin, sillä se olisi murha". – "No", jatkoin minä, "otaksukaamme, että hän päättäisi vietellä nuoren tytön ansaan ja syöstä hänet turmioon, avustaisitteko häntä siinäkin? Sillä ryöstää joltakulta hänen hyveellisyytensä on pahempaa kuin kurkun katkaiseminen."

"Kas nyt", sanoi hän, "kuinka omituisesti sinä haastat! Eivätkö molemmat sukupuolet ole luodut toisiansa varten? Ja eikö ole luonnollista, että herrasmies rakastaa sievää neitosta? Ja jos hän pääsisikin halujensa perille, onko se yhtä pahaa kuin tytön kurkun leikkaaminen?" Ja sitten se ilkimys purskahti nauruun ja puhui mitä julkeimmin, osoittaen minulle, ettei minulla ollut mitään toivottavaa hänen kunnollisuudeltaan tai omaltatunnoltaan; ja tämä tuotti minulle paljon tuskaa, sillä minä olin toivonut voivani häneen vähitellen vaikuttaa.

Lopetimme siis keskustelumme tähän, ja minä pyysin häntä näyttämään minulle, missä minun oli nukuttava. "Kah", sanoi hän, "nuku missä haluat, neitiseni; minun on sanottava sinulle, että minun tulee toistaiseksi nukkua sinun kanssasi." – "Toistaiseksi!" huudahdin minä, ja silloin tunsin vihjauksen sydämessäni! "Mutta sanotaanko teidän ohjeissanne, että teidän on nukuttava minun kanssani?" – "Sanotaan niinkin", vastasi hän. – "Olen pahoillani", virkoin minä. – "Ka, terve ja siistihän minä olen, saan sinulle vakuuttaa." – "Niin", sanoin, "sitä en epäile: mutta minä makaan mieluimmin yksikseni". – "Kuinka niin?" kysyi hän; "eikö rouva Jervis ollut vuodetoverinasi toisessa kartanossa?"

"No", huomautin minä aivan tuskaantuneena häneen ja olotilaani; "teidän on kaiketi noudatettava ohjeitanne. Minä en voi auttaa itseäni ja olen mitä onnettomin ihminen." – Hän toisti sietämättömän laverruksensa. "Kovin onneton todellakin, kun on rakastajana eräs Englannin komeimmista herrasmiehistä!"

NYT OLEN KYHÄYKSESSÄNI PÄÄSSYT TÄHÄN LAUVANTAIHIN, JA PALJON OLENKIN KIRJOITELLUT

Häijyllä vuodetoverillani on perin täsmälliset määräykset; sillä hän sulkee minut ja itsensä sisälle ja sitoo molemmat avaimet (huoneessa on nimittäin kaksi ovea) ranteeseensa nukkumaan mennessään. Hän kertoo, että pari kolme kertaa on taloon yritetty murtautua; puhuuko hän sitä vain säikyttääkseen minua, en osaa sanoa; mutta se tekee minut araksi: vaikkei siinä määrin kuin pelkäisin, jos minulla ei olisi muita ja paljoa suurempia pelonaiheita. Nukuin vain vähän viime yönä. Nousin ylös ja olin istuvinani avaraan puutarhaan avautuvan ikkunan ääressä; mutta minä kirjoittelin kaiken aikaa aamunkoitosta siihen asti kun hän nousi, ja jälkeenpäinkin hänen poissa ollessaan.

Aamiaisella hän esitteli minulle molemmat palvelijattaret: keittäjättären ja sisäkön. Saamattomia tyttöparkoja, joilta en voine odottaa mitään apua, koska näkyvät olevan kiintyneitä emäntäänsä ja tietämättömiä. Kuitenkin olen päättänyt, jos mahdollista, keksiä jonkun pelastuskeinon ennen kuin häijy isäntäni saapuu.

Täällä on sitäpaitsi muitakin palvelijoita: Robert-kuski, tallimies ja miespalvelija. Kaikki paitsi Robert (joka on osallinen turmaani) ovat outoja; heiltä ei voi mitään odottaa, ja kaikki ovat yhtä hartaasti tämän naisen puolella. Puutarhuri näyttää kunnolliselta, rehelliseltä mieheltä, mutta hänet pidetään loitolla, ja hän tuntuu hiljaiselta ja umpimieliseltä.

Ihmettelin etten tavannut herra Williamsia, pappismiestä, mutta en tahtonut kysellä häntä, peljäten että se herättäisi emännöitsijässä epäluuloja. Mutta nähtyäni kaikki muut hän oli ainoa henkilö, josta mitään toivoin; sillä ajattelin, että hänen hengellinen asunsa estäisi hänet alentumasta tärviötäni edistämään. Iltapäivällä hän kuitenkin tuli; hänellä näetten kuuluu olevan pieni latinakoulu lähikauppalassa, jossa hän käy opettamassa; ja tämä tuottaa hänelle jonkun verran sivutuloja isäntäni suorittaman palkkion lisäksi, kunnes jotakin parempaa esiintyy, niinkuin hän toivoo.

Hän on järkevä, vakava nuori herrasmies; ja hänet nähdessäni varmistuivat toiveeni; sillä hän tuntui kiinnittävän suurta huomiota hätääni ja murheeseeni (niitähän en voinut salata), vaikka ilmeisesti kavahtikin rouva Jewkesia, joka vaani kaikkia liikkeitämme ja sanojamme. Hänellä on kartanossa huone; mutta hän asuu enimmäkseen kauppalassa, mikä hänelle on pienen koulunsa vuoksi mukavampaa, ja täällä vain lauvantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin. Joskus hän saarnaa tuon kolmisen penikulman päässä sijaitsevan pikkukaupungin papin sijaisena.

Toivon pääseväni hänen kanssaan kirkkoon huomenna. Ei suinkaan sen kieltäminen ole emännöitsijän ohjeissa! Isäntäni ei toki ole voinut kaikkea ottaa huomioon! Ja siellä voi sattua jotakin edukseni.

Teeskennellen pyysin rouva Jewkesia hyväntahtoisesti antamaan minulle kynän ja mustetta (jottei hän aavistaisi minun olevan niin hyvin varustettu), vaikka hänen poissaollessaan olen näin runsaasti käyttänyt omia tarpeitani; pyysin nimittäin saada mahdollisimman paljon olla yksinäni. Hän lupasi täyttää anomukseni; mutta sitte minun täytyi vakuuttaa, etten hänen näkemättään lähettäisi mitään kirjeitä kartanosta. Minä sanoin kirjoittelevani vain suruni haihduttamiseksi yksin ollessani, koska pidin kirjoittamisesta samoin kuin lukemisestakin: mutta eihän, sanoin, minulla ollut ketään, jolle kyhäykseni lähettäisin, kuten hän hyvin tiesi.

"Eipä kai, ehkei tällä haavaa", huomautti hän; "mutta minulle on ilmoitettu, että olet ahkera kirjoittelija, ja ohjeitteni mukaan minun on tarkastettava kaikki mitä kirjoitat. Tästä siis saat kynän, mustetta ja kaksi arkkia paperia", lisäsi hän; "sillä se hommailu varjelee sinut pahemmasta hautomisesta. Mutta pyytäessäni täytyy minun aina saada ne nähdäkseni, olkootpa sitten tyhjät tai täyteen kirjoitetut."

"Tuo on kovin ankaraa", sanoin minä; "mutta enkö voi pitää hallussani makuuhuoneemme komeroa ja saada avainta lukitakseni tavarani sinne?"

"Luullakseni voin suostua siihen", sanoi hän; "ja minä järjestän sen sinulle jättäen avaimen oveen, ja siellä on spinettikin", ilmoitti hän vielä: "jos se on vireessä, voit toisinaan soitella aikasi ratoksi; sillä minä tiedän armollisen rouva-vainajan sinua opettaneen. Ja alhaalla on isäntäni kirjasto, josta voit ottaa mitä teoksia haluat."

Nämä tosiaankin sekä kirjoitteluni tulevat ainoaksi ajanvietteekseni: sillä minulle ei ole annettu mitään työtä tehtäväksi; mutta jos spinetti onkin vireessä, niin minun mieleni ei varmaankaan ole viritetty sillä soittelemaan. Menin heti valitsemaan kirjastosta moniaita niteitä, joilla täytin hyllyn hänen luovuttamassaan komerossa. Ja niistä toivon saavani hyötyä ja oppia kuten hupiakin. Tuskin oli hän kuitenkaan kääntänyt selkänsä, kun ryhdyin kätkemään omia kyniäni, yhden sinne toisen tänne, ja kaadoin hiukan mustettani särkyneeseen porsliinikuppiin ja tilkkasen toiseen kuppiin. Pistin arkin paperia sinne tänne liinavaatteitteni sekaan sekä hiukan lakkaa ja joitakuita papereita eri paikkoihin siltä varalta että kompeitani tutkittaisiin. Ja jotakin, ajattelin, voisi tapahtua, mikä avaisi minulle vapautuksen tien, tavalla tai toisella. Oi, kuinka ylpeä olenkaan, ajattelin, jos onnistun säilyttämään viattomuuteni ja pakenemaan häijyn isäntäni viekkaita juonia! Jos hän tulee tänne, olen varmastikin mennyttä! Sillä tämä ilkeä nainen pikemmin avustaa kuin kieltäytyy avustamasta hänen pahimpiakin yrityksiään; eikä herralla ole mitään syytä lähettää häntä tieltä pois, niinkuin kerran aikoi toimittaa rouva Jervisin. Minun täytyy siis käyttää kaikkea pientä älyäni ja oveluuttani.

Kirjoitteleminen tuntuu minusta surulliselta, kun en voi lähettää kyhäyksiäni teille; mutta se on nyt ainoa ajankulukkeeni, ja jos Jumala suo, että pääsen hyveellisenä pakenemaan, kuten uskon hänen armossaan suovan, niin millä riemulla jälkeenpäin luenkaan kaikista näistä synkistä aavistuksistani!

Olin sanomaisillani: "Rukoilkaa kuuliaisen tyttärenne puolesta", niinkuin tapani on ollut; mutta ah! te ette voikaan tietää hätääni, vaikka olenkin varma, että rukoilette edestäni. Ja minä kirjoitan yhä eteenpäin, mikäli asiat kehittyvät, jotta töherrykseni mahdollisen tilaisuuden tullen olisi valmis lähetettäväksi, sillä kaikki mitä teen täytyy tapahtua äkillisesti, ikäänkuin tempauksesta.

Oi, kuinka kaipaan Johnin kaltaista avuliasta, rehtiä miestä!

OLEN NYT EHTINYT SUNNUNTAIHIN

No, surkeasti nyt kävi! Tuo julma nainen kieltää minua menemästä kirkkoon, kuten olin suunnitellut; ja hän on sättinyt poloisen herra Williamsin pahanpäiväiseksi, kun tämä yritti puhua puolestani. Huomaan että hänet kielletään oleskelemasta talossa, jos rouva Jewkes niin haluaa. Säälittävä herrasmies! Hän on kokonaan riippuvainen isännästäni, jolla on tarjottavana hänelle varsin tuottava papintoimi, kun sen nykyinen hoitaja kuolee, ja viimemainittu on ollut jo neljä kuukautta vuoteen omana vanhuudenheikkouden ja vesitaudin takia.

Pastori osoittaa minulle suurta kunnioitusta, ja näen että hän surkuttelee minua; ja kukaties hän olisi valmis avustamaan pakoani näistä vaaroista, mutta minulla ei ole ketään puhumassa puolestani. Ja miksikä tahtoisin saattaa mies-poloisen turmioon ottamalla vastaan hänen – omille eduilleen haitalliset – palveluksensa? Mutta tahtoisi tehdä mitä hyvänsä viattomuutensa säilyttämiseksi; ja ehkä kaitselmus sen hänelle korvaisi!

Voittekin arvata hätääntyneen asemani (mutta miten voitte nähdä mitä kirjoitan?) siitä, että olen joutunut ihan toivomaan ansojen virittämistä ihmisten tielle! Mutta kovin hän haluaa minulle jotakin lausua, kuten kuiskaamalla vihjaisikin.

Heittiö (luulen, että tästälähin aina nimitän häntä heittiöksi!) kohtelee minua yhä pahemmin ja pahemmin. Juttelin äsken hiukan toisen palvelijattaren kanssa, tosin kylläkin vähitellen suostutellakseni häntä, ja taloudenhoitajatar hyökkäsi kimppuumme sanoen: "Ei, neitiseni, älä yritäkään viekoitella viattomia maalaistyttöjä täyttämästä velvollisuuttansa. Sinä halusit häntä kävelylle kanssasi. Mutta kiellän sinua, Nan, koskaan liikahtamasta askeltakaan hänen seurassaan tai tottelemasta häntä antamatta minun tietää kaikkea ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten. – Vai kävelylle kanssasi! Ja minne sitten olisitte menneet?"

"Ka, julma rouva Jewkes", vastasin minä, "vain hiukan katselemaan tuota jalavakujaa, koskette sallinut minun lähteä kirkkoon".

"Nan", sanoi hän näyttääkseen minulle, kuinka ne kaikki olivat hänen vallassaan, "vedä mamselilta kengät jalasta ja tuo ne minulle. Olen pannut talteen hänen toiset jalkineensa." – "Sitä hän ei saa tehdä", kielsin minä. – "Mutta", virkkoi Nan, "minun täytyy, jos emäntäni käskee: pyydän siis, mamseli, ettette minua siitä estä". Ja niin hän todellakin (voisitteko sitä uskoa?) riisui kenkäni ja jätti minut avojaloin; ja minä puolestani olen ollut sen johdosta niin säikähtyneenä, etten kykene edes kyynelillä huojentamaan mieltäni. Olen aivan pökerryksissä! – Tässä minun täytyi keskeyttää.

Nyt tahdon kuvailla teille sen heittiön. Hän on leveäharteinen, lyhyenvanttera, pyylevä lihakas, kerrassaan ruma, jos mitään inhimillistä voi siksi nimittää; noin nelikymmenvuotias. Hänellä on jyhkeät kädet, ja käsivarret ovat luullakseni yhtä tukevat kuin minun vyötäiseni. Nenä on lattea ja käpristynyt, kulmakarvat riippuvat silmien yli; hänellä on tosiaan tunnottoman sisukkaat harmaat mulkosilmät, ja kasvot ovat litteät ja leveät, väriltään kuin olisi niitä kuukausi säilytetty salpietarissa. Rohkenenpa sanoa, että hän juo. Hänellä on käheä miesmäinen ääni, ja hän on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja kuitenkin näyttää hän niin kamalan rotevalta, että pelkään hänen voivan tuossa tuokiossa paiskata minut jalkoihinsa, jos hänet suututtaisin. Näin ollen ja koska hänen sydämensä on rumempi kuin kasvonsa, hän peloittaa minua kauheasti; ja varmaan olen hukassa, jollei Jumala minua suojele; sillä hän on kovin, kovin häijy, on tosiaan.

Tämä on vaivaista avutonta kiukkua minussa, – mutta kuva on sittenkin perin lähellä totuutta. Hän lähettää juuri ilmoittamaan minulle, että saan kenkäni takaisin, jos suostun hänen seuraansa, hänen kävelläkseen kanssani puutarhassa – pikemminkin laapostaakseen rinnallani, ajattelin.

No, eihän minun sovi suorastaan haastaa riitaa hänen kanssaan. Siinä tapauksessa minua vartioittaisiin vain sitä ankarammin. Niinpä lähdenkin vihatun heittiön mukana. Oi, kunpa täällä olisi rouva Jervis! tai pikemminkin, kunpa olisin rakkaan isäni ja äitini luona! Oh, olen ihan suunniltani ilosta! Juuri kun olin saanut kengät jalkaani, kuulin että John, kunnon John, on saapunut tänne ratsain! Siunaan hänen uskollista sydäntään! Mikä riemu! Mutta kerron teille myöhemmin enemmän. Minun ei tietenkään sovi ilmaista rouva Jewkesille, että olen niin iloinen nähdessäni tämän rakkaan, siunatun Johnin! – Ah, mutta hänen muotonsa on murheellinen nähdessäni hänet ikkunasta! Mikä häntä vaivannee? Toivoakseni rakkaat vanhempani ovat terveet, rouva Jervis ja herra Longman myös, ja kaikki muut; en tee poikkeusta häijyyn isäntäänikään nähden – sillä minä toivon hänen elävän ehtiäkseen katua kaikkea ilkeyttään minua poloista kohtaan. – Hyväinen aika! millaisessa maailmassa elämmekään! Olen nyt saapunut komerooni tarttuakseni jälleen kynääni: mutta olen tosiaan pahassa pulassa! Uusi hankala käänne, totisesti.

Täällä kävi John, kuten sanoin; ja mies-poloinen tuli luokseni rouva Jewkesin kanssa, joka kuiskasi, etten virkkaisi mitään kengistä oman itseni tähden, niin sanoi. Mies-parka luullakseni näki hätäni punoittavista silmistäni ja kuihtuneesta muodostani; sillä minulla on ollut surullinen aika, senhän arvaatte; ja vaikka hän olisi tahtonut salata sen, jos olisi voinut, niin hänen omatkin silmänsä vettyivät. "Oi, mamseli Pamela!" huudahti hän, "oi, mamseli Pamela!"

"No, kunnon palvelustoveri", sanoin minä, "en sille tällä haavaa mitään voi: olen tosiaan kiitollinen rehellisyydestänne ja ystävällisyydestänne"; ja sitten hän itki vielä enemmän. Minä sanoin (sydämeni oli näetten pakahtua murheesta, sillä surkeata on nähdä miehen itkevän): "Kertokaa minulle pahin! Onko isäntäni tulossa tänne?" – "Ei, ei!" vakuutti hän nyyhkien.

"No", sanoin minä, "onko mitään uutisia isä- ja äiti-rukastani? Kuinka he voivat?" – "Toivoakseni hyvin", vastasi hän; "en tiedä mitään päinvastaista". – "Eihän toki liene tapahtunut mitään onnetonta rouva Jervisille, herra Longmanille tai palvelustovereilleni!" – "E-ei", vastasi mies-poloinen venyttäen sanaansa kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan. – "No, Jumalan kiitos sitten!" virkoin.

"Se mies on varmaan hullu!" huudahti rouva Jewkes. "Mikä täällä on hätänä? Ka, sinä lienet rakastunut, John! Etkö näe, että nuori neiti voi hyvin. Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Ei mikään ollenkaan", vastasi hän; "olenhan vain sellainen hupsu, että itken ilosta herttaisen Pamela-mamselin nähdessäni. Mutta minullapa on teille kirje."

Otin kirjeen, ja nähdessäni että se oli isännältäni pistin sen taskuuni. "Rouva Jewkes", sanoin, "toivoakseni teidän ei tarvitse tätä tarkastaa". – "Ei, ei" sanoi hän, "näen varsin hyvin, keneltä se on; muutoin minun kenties olisi täytynyt vaatia se luettavakseni". – "Ja tässä on kirje teillekin, rouva Jewkes", sanoi mies; "mutta teidän kirjeeseenne", virkkoi hän minulle, "tarvitaan heti vastaus, joka minun on vietävä mukanani aikaisin aamulla tai vielä tänä iltana, jos mahdollista".

"Ei teillä kai ole muuta Pamelalle?" kysyi rouva Jewkes. – "Ei", vastasi hän, "ei muuta kuin jokaisen rakkaat terveiset ja ystävyyden vakuutukset". – "Niin, meille molemmille tietysti", sanoi emännöitsijä. – "John", lausuin minä, "tahdon lukea kirjeen, ja pitäkäähän huolta itsestänne; sillä te olette hyvä mies, Jumala teitä siunatkoon! Minua ilahduttaa nähdä teidät ja kuulla teistä kaikista." Olisin hyvin mielelläni sanonut enemmänkin, jollei ilkeä rouva Jewkes olisi ollut saapuvilla.

Menin siis ylikertaan, sulkeuduin komerooni ja avasin kirjeen; ja tämä on siitä jäljennös:

RAKKAHIN PAMELANI,

Kirjoitan sinulle vartavasten asiasta, joka koskee sinua hyvin paljon, ja jonkun verran minuakin; mutta etupäässä teen sen sinun tähtesi. Tiedän käyttäytyneeni sinua kohtaan tavalla joka syystä voi herättää pelkoasi ja tuottaa kunnon ystävillesi huolta: kaikki iloni on siinä, että voin ja tahdon korvata sinulle sen raskautuksen, minkä olen sinulle aiheuttanut. Lupaukseni mukaan toimitin lähtösi jälkeisenä päivänä isällesi tiedonannon, jottei hän olisi sinun tähtesi liiaksi huolissaan, ja vakuutin hänelle kunniallisia aikeitani sinun suhteesi. Ilmoitin syyn, jonka olisi pitänyt häntä tyydyttää, selittäen miksi et saapunut hänen luokseen. Mutta se ei näy riittäneen; sillä hän, mies-parka! tuli seuraavana aamuna luokseni ja saattoi perheeni melkein hätäännyksiin sinun tähtesi.

Oi, rakas tyttöni! mitä tuskaa onkaan itsepäisyytesi tuottanut minulle, ja itsellesi myös! En voinut häntä millään muulla tavoin rauhoittaa kuin lupaamalla, että hän näkisi sinun rouva Jervisille kirjoittamasi kirjeen, josta voisi todeta että sinä olet hyvissä voimissa.

Nyt johtuu kaikki huoleni tässä asiassa sinun iäkkäistä vanhemmistasi, jotta heitä ei kohtaisi liian turmiollinen murhe sinun tähtesi, jonka velvollisuudentunnon ja hellyyden heitä kohtaan tiedän niin voimakkaaksi ja kiitettäväksi. Tästä syystä pyydän, että kirjoitat heille muutamia rivejä ja sallit minun sanella lauseittesi muodon. Olen ne kyhännyt asettuen mahdollisimman läheisesti sinun sijallesi ja tulkiten tunteitasi lämmöllä, jonka aavistan liiankin paljon sydämessäsi vallinneen.

Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja mitä ei enää voi tekemättömäksi muuttaa, – vaikka vakuutan sen päättyvän kunniallisesti, – en otaksu saavani kieltävää vastausta, koska minulla ei voi olla tässä mitään muuta tarkoitusta kuin vanhempiesi rauhoittaminen, mikä on pikemmin sinun asiasi kuin minun; ja sentähden pyydän, ettet muuttaisi rahtuakaan allaolevasta. Jos sen teet, niin minun on mahdoton lähettää sitä – se ei vastaisi suunnittelemaani hyvää tarkoitusta.

Olen luvannut olla sinua lähestymättä ilman omaa myönnytystäsi. Jos huomaan sinut levolliseksi ja jollet yritä hangoitella vastaan tai välttää nykyistä asemaasi, niin pidän sanani, vaikka se onkin minulle vaikeata. Eikä sinun pakkotilasi tule pitkäaikaiseksi: sillä minä vakuutan sinulle, että olen päättänyt hyvin pian saattaa sinut varmuuteen ystävällisistä aikomuksistani ja siitä palavasta innosta, millä olen sinun j.n.e.

Hänen minulle kaavailemansa kirje kuului:

RAKAS ROUVA JERVIS,

Sensijaan että minut olisi saatettu rakkaan isäni kotiin, kyyditsikin Robin minut paikkaan, jota en saa ilmaista. Tätänykyä minua ei kuitenkaan kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni teitä ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni, joiden sydämet varmaan ovat miltei murtuneet, että voin hyvin ja että olen ainiaan heidän hyveellinen kuten kuuliainenkin tyttärensä samoin kuin olen teidän kiitollinen ystävänne.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa, mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu kunniallista kohtelua.

En tiennyt, mitä tämän kummallisen pyynnön johdosta ja sen aiheuttamassa tilanteessa tekisin. Mutta sydämeni vuoti niin verta teidän tähtenne, rakas isä, joka olitte vaivautunut itse vaeltamaan tiedustellaksenne tytär-rukkaanne, samoin kuin rakkaan äidinkin vuoksi, että päätin kirjoittaa ja milteipä yllämainittua sanamuotoa käyttäen, jotta se lähetettäisiin teidän rauhoittamiseksenne, kunnes voisin tavalla tai toisella ilmoittaa teille asiain todellisen laidan. Ja omituiselle, häijylle isännälleni itselleen kirjoitin tähän tapaan:

HYVÄ HERRA,

Kunhan vain tietäisitte sieluni tuskan ja kaiken kärsimyksen, minkä teidän hirveä kohtelunne on minulle tuottanut, niin varmaan säälisitte minua ja suostuisitte päästämään minut vapauteen. Mitä olen tehnyt, että minun täytyy olla julmuutenne ainoana esineenä? Minulla ei voi olla mitään toivoa, mitään elämänhalua jäljellä, koska en sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi vähimmässäkään määrässä luottaa teidän juhlallisiin vakuutuksiinne. On mahdotonta sovelluttaa niitä siihen kunnottomaan menettelyyn, johon olette ryhtynyt.

Ainoastaan teidän lupauksenne, ettette käy minua tapaamassa täällä surkuteltavassa vankeudessani, voi tuottaa minulle edes pienoisen toivon pilkkeen.

Älkää, rukoilen teitä, ajako ahdistettua Pamela-parkaa karille, joka voi koitua hänelle sekä sielun että ruumiin turmioksi! Te ette tiedä, arvoisa herra, kuinka hirvittävän paljon minä mieleni ja järkeni heikkoudesta huolimatta uskallan, milloin hyveellisyyteni on vaarassa. Ja, oi, kiirehtikää vapauttamistani, jottei halpaa tyttö-raukkaa, joka ei ole teidänlaisenne herrasmiehen huomion arvoinen, saatettaisi ylhäisen aseman leluksi pelkästään sillä perusteella, että hän on kykenemätön itsepuolustukseen tai vailla ystävää, joka hankkisi hänelle oikeutta.

Olen, hyvä herra, osittain kuuliaisuudesta eli lausuakseni tottelevaisuuteni teitä kohtaan, mutta, sen tunnustan, vielä enemmän siksi, että keventäisin ahdistukseen joutuneiden vanhempaini mieltä – joiden köyhyyden luulisi suojelevan heitä tämänlaatuiselta väkivaltaisuudelta samoin kuin heidän tytär-poloistaankin – melkein sananmukaisesti jäljentänyt teidän minulle esittämänne luonnoksen rouva Jervisille kyhättäväksi kirjeeksi: tekemäni muutokset (sillä en voinut niitä kokonaan välttää) ovat sellaisia, että vaikka ne hiukan ilmaisevatkin huolestumistani, ne kuitenkin varmasti vastaavat tarkoitusta, minkä suvaitsitte tätä kirjettä ehdottaessanne sanoa teillä olevan.

Jumalan tähden, hyvä herra, säälikää halpaa asemaani sekä nykyistä suurta kurjuuttani; ja sallikaa minun yhtyä muiden palkollistenne kanssa siunaamaan sitä hyvyyttä, minkä olette ulottanut jokaiselle, paitsi kurjalle, murheelliselle, sydämeltään murtuneelle

PAMELALLE.

Laadittuani tämän kirjeen sekä isäntäni ohjeen mukaan kyhäämäni ajattelin, että näyttäisi luottamukselliselta rouva Jewkesia kohtaan, jos antaisin hänen lukea ne. Niinpä näytinkin ne hänelle ja samalla kertaa myös isäntäni minulle lähettämän kirjeen. Arvelen nimittäin, että hänen minua kohtaan ilmaisemansa arvonanto tuottaisi minulle ansiokkuutta henkilön silmissä, joka tunnusti palvelevansa häntä kaikessa, hyvässä tai pahassa; vaikka minulla olikin niin vähän syytä siitä ylpeillä. En erehtynyt; se vaikuttikin häneen hiukan; hän on nyt mairittelevan kohtelias ja ylistelee minua ylitsevuotavasti: mutta siitä on sitä vähemmän syytä välittää, koska hän yhtä paljon ylistää onnettomuuteni aiheuttajaa ja hänen kunniallisia aikeitansa, kuten niitä nimittää. Sillä minä näen hänen kykenevän uskomaan, niinkuin pelkään isäntänikin uskovan, että kaikki hänen häijyn tahtonsa nouteet ovat jotakin kunniallista, vaikka siitä koituisikin viattoman turma. Suokoon Jumala, että huomaisin asian olevan toisin! Silti toivon, aikokoon katala aatelisherra mitä tahansa, että vihdoinkin pääsen kuulemasta emännöitsijän julkeata, häpeämätöntä puheenlaatua, kun hän isäntäni kirjeestä päättelee tämän aikomuksien olevan kunniallisia.