Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 11

32. KIRJE

OI, RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Sallittakoon minun kirjoittaa valittaakseni kurjaa kohtaloani, vaikkei minulla olekaan mitään toiveita, että kyhäykseni on teille toimitettavissa. Minulla ei ole nyt muuta tehtävää kuin kirjoittaa, itkeä ja rukoilla! Mutta mitä voinkaan toivoa, kun näyn joutuneen häijyn, Jumalan ja ihmisten lakien rikkojan mielivallan uhriksi? – "Mutta laupias taivas, suo minulle anteeksi äkkipikaisuuteni ja masentumukseni! Oi, älä salli minun tehdä syntiä sinua vastaan; sillä sinä parhaiten tiedät, mitä palvelijasi tarvitsee! Ja koska et salli poloisia luotujasi kiusattaa yli voimiensa, minä alistun sinun suojelevaan tahtoosi!" Kuitenkin toivon, näyttäköönpä asemani kuinka valottomalta tahansa, että – koska nämä koettelemukset eivät ole tulleet osakseni omasta alotteestani eivätkä johdu pöyhkeästä itserakkaudesta tai turhamaisuudesta – minä kykenen ne voittamaan ja Jumalan nähdessä hyväksi tulen niistä pelastetuksi.

Näin minä rukoilen puutteellisesti, mieltäni järkyttävän pelon ja kaameiden aavistusten ahdistuksessa. Oi, yhtykää rukouksiini, rakkaat vanhempani! Mutta, ah! kuinka voitte tietää, kuinka voin ilmaista teille tytärparkanne kauhean tilan! Onneton Pamela voi joutua tärviölle (mistä Jumala varjelkoon ja pikemmin riistäköön minulta hengen!) ennen kuin saatte tietää hänen kovaa kohtaloansa!

Voi noiden herrasmiehiksi itseänsä nimittävien ääretöntä häijyyttä ja vehkeileväisyyttä! Tuosta nimestään huolimatta he kääntävät nurin kaitselmuksen suunnitelmat, saatuaan siltä runsaita keinoja hyviintöihin, ja siten saattavat itsensä ikuiseen turmioon sekä poloisen, vainotun viattomuuden tärviölle!

Nyt kerron teille, mitä minulle on tapahtunut; mutta kuinka te sitten voitte kirjeeni saada? Täällä ei ole ketään rehellistä Johnia niitä teille kuljettamassa! Ja sitäpaitsi vartioidaan joka askeltani, ja niin tapahtunee edeskinpäin, kunnes kova kohtaloni kypsyttänee hänen ilkeät aivoituksensa minun tuhokseni. Tahdon kuitenkin joka päivä kirjoitella kurjasta tilastani, ja kenties ilmestyy joku keino lähettääkseni surullisen kuvaukseni teille. Mutta, ah, saatuanne tietää kohtaloni, mitäpä se tieto muuta kuin pahentaa kärsimyksenne! Sillä mitä voivat köyhät ja kurjat rikkaita ja mahtavia vastaan, milloin nämä ovat päättäneet heitä sortaa?

No niin, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä edelleen asioista, joita olin toivonut muutaman hetken päästä saavani teille suullisesti kertoa, samalla kun uskoin saavani vastaanottaa teidän kiitolliset siunauksenne palatessani kotiin näistä monista vaikeuksista.

Alotan kertomukseni siitä, mihin päättyi viimeinen teille kyhäämäni kirje, johon olin liittänyt vaivaiset säkeeni, ja jatkan aina tilaisuuden mukaan, vaikka, kuten jo sanoin, en tiedä millä tavoin sanani teidät saavuttaisivat.

Tuli kauvan odotetttu torstai-aamu, jolloin minun oli määrä lähteä matkalle. Olin jo edellisenä iltana sanonut hyvästi palvelustovereilleni: murheelliset jäähyväiset ne olivat meille kaikille; sillä mies- yhtähyvin kuin naispalvelijatkin itkivät erotessaan minusta; ja omasta puolestani olin aivan upota kyyneliin nähdessäni heidän liikuttavan sydämellisyytensä ja arvonantonsa. Kaikki he tahtoivat antaa minulle pikku lahjoja rakkautensa merkiksi; mutta minä en huolinut mitään alemmilta palvelijoilta. Herra Longman kuitenkin vaati minua vastaanottamaan usean kyynärän Hollannin palttinaa, hopeisen nuuskarasian ja kultasormuksen, jota hän pyysi minun pitämään muistona häneltä. Hän itki minun tähteni, mutta sanoi: "Varmasti Jumala siunaa niin kunnollista neitoa; ja vaikka palaat köyhän isäsi luo ja hänen halpaan asemaansa, kyllä kaitselmus sinut löytää. Muista niin sanoneeni; ja kerran, vaikka minä en sitä päivää nähne, sinä saat palkkasi."

Minä vastasin: "Oi, paras herra Longman, te teette minut liian rikkaaksi ja ylpeäksi, mutta minun täytyy nyt tällä haavaa sentään kerjätä, sillä usein minä haluaisin kirjoitella" (vähänpä aavistin, että se näin pian tulisi ainoaksi työkseni) "ja pyydän teitä hankkimaan minulle hiukan paperia. Heti kotiin päästyäni tahdon lähettää teille kirjeen kiittääkseni teitä kaikkia minulle osoittamastanne ystävällisyydestä, ja kirjoittaa myös hyvälle rouva Jervisille."

Tämä oli onnellinen ajatus; sillä muutoin minulla ei olisi ollut mitään paperia käytettävissäni, ellen olisi pyytänyt ja saanut sitä tylyluontoiselta emännältäni, kuten häntä voinen nimittää. Mutta nyt minä voin kirjoittaa mieleni kevennykseksi, vaikken saakaan sitä teille lähtemään, ja kirjoittaa mitä tahdon, sillä hän ei tiedä, kuinka hyvin varustettu minä olen. Kunnon herra Longman antoi minulle nimittäin viidettäkymmentä arkkia paperia, tusinan kyniä ja pienen pullollisen mustetta, minkä viimemainitun pistin paperiin kietaistuna taskuuni, samaten kuin hiukan lakkaa ja muutamia suulakkoja.

"Herra Longman", sanoin minä, "olette minut oivallisesti varustanut; miten voin teidät palkita?" Hän vastasi: "Suutelolla, kaunis tyttöseni", ja minä annoin sen kernaasti, sillä hän on hyvä vanha mies.

Rachel ja Hanna itkivät haikeasti sanoessani heille hyvästi; Jane, joka välistä oli ollut hiukan äreä ja Cicelykin nyyhkyttivät surkeasti ja lupasivat rukoilla puolestani; mutta Jane-rukka epäilemättä sen unohtaa, sillä harvoin hän rukoilee omastakaan puolestaan, sen pahempi! Puutarhuri Arthur, kuski Robin ja myös pieni Lincolnshiren Robin, jonka oli määrä tulla minua kyyditsemään, olivat hyvin herttaisia. Heillä oli kyyneleet silmissä, ja sillä hetkellä näytti minusta perin ystävälliseltä, että Lincolnshiren Robinkin oli liikutettu, vaikka hän tunsi minua vain vähän. Mutta myöhemmin havaitsin, että hänellä kyllä oli syytä, sillä hän oli jo saanut ohjeensa ja tiesi että hänen oli oltava välikappaleena saattamassa minua ansaan.

Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.

He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan; ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin, koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä ajatuksiani.

Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan, että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.

Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan. Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle, joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.

Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan, vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.

Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies, etten ollut hänelle saavuttamattomissa! – Oi varjele minua, taivas, hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen, sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.

Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani. Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan, ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä suurempaan ja syvempään ahdistukseen.

– No, – ajattelin, – tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin luo. – Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa, tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne. Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.

Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain yhä oudommalta. – Ohoh! – ajattelin, – onpa varsin omituista, että tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella, jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän Robin tien tuntee, – rauhoittelin sitten mieltäni.

Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut harhaan!" – "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka tapaan." – "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.

Minulla oli niin paljon ajattelemista vaaroista, jotka nyt varmasti luulin välttäneeni, ja jättämistäni rakkaista ystävistä, niinkuin niistäkin parhaimmista ystävistäni, joiden luo olin matkalla, ja monista kerrottavistani asioista, etten paljoa kiinnittänyt huomiota tiehen, kunnes havahduin mietiskelystä nähdessäni auringon olevan menemässä mailleen ja miehen yhä ajavan hikoilevia ja vaahtoisia hevosiansa. Silloin jo äkkiä hätäännyinkin ja huusin hänelle. Hän sanoi, että hänellä oli hirveän huono onni, kun oli eksynyt useita penikulmia tieltä; mutta vakuutti nyt olevansa selvillä, niin että päätyisimme perille ennen kuin oli aivan pimeä. – Tällöin aloin sydämessäni hiukan aavistella jotakin, ja olin kovin väsyksissä; sillä minä en ollut sanottavasti nukkunut moneen yöhön. Vihdoin virkoin: "Kuulkaahan, herra Robert, tuolla edessämme on kaupunki; mikä sen nimi on? Jos olemme niin paljon ajaneet harhaan, olisi parasta pysähtyä sinne, sillä yö saapuu väleen."

– Herra minua varjelkoon, ajattelin; – nyt minua ehkä uhkaavat uudet vaarat kyytimiehen puolelta, kun olen välttänyt isäntäni hätyyttelyn; – enhän voinut aavistaa jälkimäisen halpamaista juonta.

Robin sanoi: "Olemme tuossa tuokiossa perillä; tölli sijaitsee vain penikulman matkan päässä edessämme olevan kaupungin sivulla." – "No", vastasin, "olenhan saattanut erehtyä, kun on jo pitkä aika siitä kun olin täälläpäin: mutta seutu ei täällä suinkaan näytä sellaiselta kuin muistelen".

Hän oli olevinaan kovasti suutuksissaan itselleen harhaanajostaan ja pysähdytti vihdoin erääseen maalaistaloon noin kahden penikulman päässä kauppalasta, jonka läpi olimme ajaneet; oli jo melkein pimeä, ja hän astui vaunuista virkkaen: "Meidän täytyy tähän yöpyä; olen aivan uuvuksissa."

– Isä taivahinen, – ajattelin minä, – ole armollinen Pamela-rukalle! Vielä lisää koetuksia! Mitä minulle lähinnä tapahtuu?

Maanviljelijän vaimo, palvelijatar ja tytär tulivat ulos; vaimo sanoi: "Mikä teidät tänne päin tuo näin iltamyöhällä, herra Robert? Ja vielä nuoren neidin kanssa?" – Silloin aloin säikähtyä suunniltani; ja yhdistäen mielessäni kaikki seikat ja asianhaarat hyrähdin itkuun ja sanoin: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä! Olen varmaan hukassa! – Kuulkaa, hyvä emäntä", sanoin minä, "tunnetteko maajunkkari B:tä Bedfordshirestä?"

Katala kyytimies olisi estänyt häntä vastaamasta minulle; mutta yksinkertainen tytär tokaisi väliin: "Emmekö tuntisi hänen arvoisuuttansa! Kyllä tietysti; isänihän on hänen alustalaisensa."

"Ah", huudahdin minä, "sitten olen hukassa, ihan hukassa! Voi kurjaa heittiötä, – mitä olen teille tehnyt", valitin kyyditsijälle, "että näin menettelitte minun kanssani? Jumalattoman herran viheliäinen kätyri!"

"Totisesti", vastasi mies, "minua surettaa että tämä homma annettiin toimekseni; en vaan voinut sitä välttää. Mutta viihtykää nyt kumminkin parhaanne mukaan; täällä on hyvin ystävällistä, kunniallista väkeä; ja vakuutan teille, että olette täällä turvassa."

"Sallikaa minun lähteä", sanoin, "niin kävelen takaisin kaupunkiin, jonka läpi ajoimme, niin myöhä kuin onkin: sillä tähän taloon minä en astu sisälle".

Talonpojan vaimo sanoi: "Teitä kohdellaan täällä oikein hyvin, uskokaa minua, nuori neiti, ja saatte mukavamman yösijan kuin missään tuolla kauppalassa."

"En välitä mukavuuksista", epäsin minä, "minut on petetty ja olen hukassa! Oman tyttärenne tähden säälikää minua. Antakaa minun tietää, onko isäntänne, kuten häntä nimitätte, täällä?"

"Ei, vakuutan teille, ei ole", vastasi vaimo.

Ja sitten tuli maanviljelijä, hyvänlaatuinen mies, vakava ja säveäkäytöksinen. Hän puhui sillä tavoin, että hiukan rauhoituin; ja kun näin, ettei muutakaan neuvoa ollut, menin sisälle. Vaimo vei minut heti ylikerran parhaaseen suojaan ja sanoi minulle, että se oli minun niin kauvan kuin siellä viivyin ja ettei kukaan tulisi lähelleni, paitsi milloin kutsuin. Heittäydyin huoneessa olevalle vuoteelle väsyneenä ja melkein kuoliaaksi säikähtyneenä ja antauduin ankarimman surun valtaan, mitä koskaan olen tuntenut.

Tytär tuli luokseni ja sanoi, että herra Robert oli jättänyt hänelle kirjeen minulle annettavaksi; ja siinä se nyt oli. Kohottausin ja näin osoitteessa häijyn ilkimyksen, isäntäni, käsialan ja sinetin. Tämä oli hiukan parempaa kuin että hän itse olisi ollut saapuvilla; vaikka, jos hän olisi ollut, hänen olisi täytynyt tulla ilmojen kautta, – moisella kyydillä oli minua kiidätetty.

Kunnon vaimo (sillä minä aloin nähdä asiat hiukan paremmassa valossa enkä huomannut heissä mitään vilppiä, vaan pikemminkin luin murhetta heidän kasvoillaan oman hätäni johdosta) tarjosi minulle lasillisen jotakin sydämenvahviketta, minkä otin vastaan, koska olin voipumaisillani. Sitten istahdin hetkiseksi tuolille, vaikka perin heikkona. He toivat minulle kaksi kynttilää, sytyttivät risuvalkean takkaan ja lupasivat heti tulla katsomaan, jos kutsuisin. Sitte he jättivät minut miettimään surkeata tilaani ja lukemaan kirjettä, mihin en kuitenkaan heti kyennyt. Hiukan toivuttuani avasin sen ja luin seuraavat sanat:

RAKAS PAMELA,

Ne hellät tunteet, joita minulla on sinua kohtaan, sekä itsepäisyytesi ovat pakoittaneet minut menettelemään tavalla, jonka tiedän aiheuttavan sinulle suurta kiusaa ja rasitusta sekä sielun että ruumiin puolesta. Mutta suo minulle anteeksi, rakas tyttöni; sillä vaikka olenkin näin menetellyt, tahdon kautta kaiken, mikä on hyvää ja pyhää, käyttäytyä sinua kohtaan kunniallisesti. Älä salli pelkosi kiihoittaa sinua esiintymiseen joka olisi häpeällistä meille kummallekin; sillä se paikka, missä saat tämän kirjeen vastaanottaa, on minulle kuuluva maatila, ja sen asukkaat ovat kohteliaita, rehellisiä ja avuliaita.

Tämän saadessasi olet jo kaukana matkallasi siihen paikkaan, minkä olen muutamiksi viikoiksi määrännyt asumukseksesi, kunnes olen järjestänyt joitakuita asioita, jotka saavat sinut näkemään minut aivan erilaisessa valossa kuin tämän huimapäisen toimenpiteen johdosta peljännet. Ja saadakseni sinut uskomaan, etten tarkoita mitään pahaa, vakuutan jättäväni uuden asuintalosi sinun valtaasi siinä määrin, etten itsekään sitä lähesty saamatta siihen sinulta lupaa. Rauhoitu siis, ole varovainen ja viisas; ja pian tuottaa sinulle palkkion näistä vaivoistasi onnellisempi käänne kuin tällä hetkellä aavistellet.

Nyt vain säälin raskautusta, minkä olet saanut kokea tämän saapuessa käteesi määräpaikassaan. Ja minä kirjoitan isällesi vakuuttaakseni hänelle, ettei mitään epäkunniallisia tarjouksia tule osaksesi hellän ja hartaan ihailijasi puolelta (kuten minun täytyy itseäni nimittää).

– — —

Älä tuomitse Robin-parkaa ankarasti: olet niin täydesti saavuttanut kaikkien palvelijain suosion, että huomaan heidän mieluummin tottelevan sinua kuin minua. Vastahakoisesti mies-poloinen hommaan suostuikin; minun täytyi alistua vakuuttamaan hänelle kunniallisia aikeitani sinua kohtaan, joita olen päättänyt ehdottomasti noudattaakin, jollet pakoita minua päinvastaiseen menettelyyn.

Liiankin hyvin aavistin, että kirje oli kyhätty vain minun hetkelliseksi rauhoittamisekseni; mutta kun vaara ei ollut niin välitön kuin olin syystä peljännyt, ja koska hän oli luvannut välttää luokseni tulemista ja luvannut kirjoittaa teille, rakkaat vanhempani, teitä tyynnyttääkseen, tunsin mieleni sentään vähän keventyneeksi: sain syödyksi pienen palan keitettyä kananpoikaa ja join lasillisen sektiäni ja tarjosin jokaiselle talonväestäkin.

Mutta senjälkeen jouduin taas hiukan hämmennyksiin: sillä sisään astui kyytimies hirttäjän ilme kasvoillaan, kuten minusta näytti, ja neiditteli minua omituisesti, sanoen pyytävänsä minua olemaan valmis jatkamaan matkaani kello viideltä aamulla, koska hän muutoin saapuisi liian myöhään. Olin tästä kovin murheissani; sillä minä aloin voittaa vastenmielisyyteni seuralaisiini, kun otin huomioon, kuinka asianlaita oli; toivoinpa saavani heidän keskuudestaan liittolaisenkin, asettuakseni johonkin arvokkaaseen suojaan naapuristossa mieluummin kuin jatkaisin matkaani.

Hänen poistuttuaan aloin suostutella vuokraajaa ja hänen vaimoansa. Mutta, voi! he olivat saaneet kirjeen samalla kertaa kun minäkin: niin varmasti oli paholainen saanut hänet työnsä toimeenpanijaksi. He pudistivat vain päätänsä ja näkyivät säälivän minua, joten minun täytyi luopua siitä toivomuksesta.

Kunnon talonpoika näytti minulle kuitenkin kirjeensä, jonka jäljensin näin kuuluvana; sillä siitä ilmenee katalan isäntäni juonet ja kuinka itsepäisesti hän näkyy tahtovan turmiotani, koska hän näki niin paljon vaivaa riistääkseen minulta kaiken toivon hänen vallastaan vapautua:

LAMPUOTI NORTON,

Lähetän kotiinne vain yhdeksi yöksi nuoren herrasneidin varsin vastoin hänen tahtoansa, hän kun on antautunut pitkälle rakkausseikkailuun, mikä koituisi turmioksi hänelle samoin kuin sillekin, jolle hän aikoo kihlautua. Minä olen hänen isänsä mieliä noudattaen käskenyt viedä hänet erääseen kartanoistani, missä häntä kohdellaan hyvin, nähdäkseni voisiko poissaolo sekä minun nuhteeni ja selittelyni kummallekin saada heidät ymmärtämään oman etunsa. Luotan siihen, että kohtelette häntä ystävällisesti minun tähteni; sillä lukuunottamatta tätä seikkaa, mitä hän ei teille tunnusta, häneltä ei puutu älyä eikä maltillisuutta. Ensi tilassa palkitsen teille kaikki vaivat, mitä tämä asia teille tuottaa, ja olen

TEIDÄN AULIS YSTÄVÄNNE.

Hän oli keksinyt minulle perin viekkaaksi paulaksi, että minä en tunnustaisi tätä oletettua rakkaussuhdetta, joten hän jo edeltäpäin ehkäisisi heidät minua uskomasta, sanoinpa mitä tahansa; ja koska he ovat hänen alustalaisiaan, jotka kaikin pitävät hänestä (sillä hänellä on muutamia herttaisia ominaisuuksia, joita hän kyllä tarvitseekin!), niin minä näin suunnitelmani raukeavan ja minun oli pakko miltei vaieta.

Itkin katkerasti, koska huomasin että hän oli minulle liian mahtava sekä vehkeittensä että äveriäisyytensä vuoksi; sentähden otin turvani jälleen ainoaan apuuni, lohduttaen itseäni sillä, ettei Jumala koskaan kiellä viattomalta sydämeltä suojelustaan ja että Hän yksinään kykenee tekemään tyhjiksi mahtavien vehkeet. Maanviljelijään oli kirjeen sisältö tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että hän alkoi ylistää huolenpitoansa minusta ja varoittaa minua viekoittelevista lähentelyistä, jotka tapahtuivat vastoin ystävieni neuvoa ja suostumusta; vieläpä hän käytti minua varoittavana esimerkkinä siveyssaarnassa tyttärensä hyväksi. Olin siis mielissäni, kun sain lopettaa tämän keskustelun, koska ei tuntunut siltä, että minua uskottaisiin. Pyysin ilmoittamaan kyytimiehelleni, että olin liian uupunut voidakseni lähteä matkalle niin varhain seuraavana aamuna. Mutta hän tiukkasi sitä ja sanoi, että päivämatkani siten kävisi keveämmäksi, ja minä huomasin hänet uskollisemmaksi palvelijaksi herraansa kohtaan kuin olin toivonut, vaikkakin tämä oli kirjeessään puhunut hänen suuresta vastahakoisuudestansa. Näin siis yhä selvemmin, että kaikki oli syvää teeskentelyä, ja juonittelu osoittautui vain pahemmaksi ja pahemmaksi.

Olisin voinut näyttämällä heille häneltä saamani kirjeen täydellisesti todistaa valheelliseksi hänen heille lähettämänsä; mutta en pitänyt luultavana, että saisin heitä puolelleni, ja ajattelin siis, että koska olin niin pian lähtemässä, ei olisi suurtakaan hyötyä asian seikkaperäisemmästä pohtimisesta heidän kanssaan. Sitäpaitsi havaitsin, etteivät he olleet halukkaita sallimaan minun jäädä sinne pitemmäksi aikaa, kun pelkäsivät pahoittavansa isäntääni. Niinpä menin vuoteeseen, mutta en paljoa lepoa saanut. He aikoivat lähettää palvelustyttönsä seuralaisenani saattamaan minua viiden peninkulman matkan aikaisin aamusella, ja hänen oli palattava jalkaisin.

Olin matkan varrella vaunuissa istuessani perjantaiaamuna mielessäni suunnitellut, että pysähdyttyämme johonkin kaupunkiin hevosten syöttämistä ja lepuuttamista varten, kuten ajajan oli pakko tehdä, kääntyisin majatalossa emännän puoleen, kertoisin hänelle kohtaloni ja kieltäytyisin lähtemästä edelleen, koska minun ei siellä tarvitsisi taistella muita kuin tätä häijyä kyytimiestä vastaan.

Niin, olin aivan syventynyt tähän aikomukseeni, hyvässä toivossa, että tällä tavoin voisin riuhtautua vapaaksi. Mutta juonikas heittiö oli pitänyt huolta siitä, että tämä viimeinenkin turva minulta riistettiin; sillä kun saavuimme tien varrella isoon majalaan nauttiaksemme päivällistä ja minä olin täysissä aikeissa ryhtyä tuumasta toimeen, niin kukapa muu oli majatalossa kuin häijy rouva Jewkes minua odottamassa! Ja hänen kälynsä oli sen emäntä, ja hän oli toimittanut minulle pienet tervetuliaiset. Sen minä kylläkin sain kokea heti kun menin sisälle talonemäntää puhuttelemaan. Hän tuli minua vastaan, ja minä sanoin: "Olen onneton nuori tyttö-raukka ja toivon saavani teiltä neuvoa ja apua; te näytätte hyvänlaatuiselta rouvalta ja tahtonette auttaa sorrettua viatonta olentoa."

"Niin, neitiseni", vastasi hän, "toivoakseni arvaatte oikein: ja minulla on onni tietää asiasta jotakin jo ennen kuin siitä juttelettekaan. Kutsukaahan rouva Jewkes." – Jewkes, Jewkes! – ajattelin minä. – Olen kuullut sennimisestä henkilöstä, enkä siitä nimestä pidä.

Sitten saapui tuo häijy nainen, jonka olin ennen nähnyt vain yhden ainoan kerran; ja minä peljästyin aivan suunniltani. – Ei mitään sotajuonta, – ajattelin, ei ainoatakaan jää viattomalle tyttö-poloiselle, vaan kaikki kääntyy minua vastaan. Se on tosiaan kovaa. – Sitte jo kätkinkin kynteni, kuten sananparsi kuuluu; sillä minä näin olevani pahemmassa hädässä kuin vuokraajan talossa ollessani.

Häijy nainen tuli luokseni muka luottamusta herättävänä ja suuteli minua! "Katsos, käly", virkkoi hän, "mikä ihastuttava olento! Eikö hän viettelisi maan parasta loordia karkaamaan kanssansa?" – Voi kauheutta! – ajattelin minä, – tässähän asia heti myönnetään. Olen nyt hukassa, se on varmaa. – Jouduin aivan sanattomaksi hämilleni. Kun en nähnyt muutakaan neuvoa olevan (sillä hän ei tahtonut päästää minua silmistään), täytyi minun hänen kanssaan nousta vaunuihin. Hän näetten oli saapunut sinne ratsain erään miespalvelijan seurassa, joka lopun tietä ratsasti vieressämme taluttaen hänen hevostaan. Nyt luovuin kaikista pelastumisen ajatuksista ja olin epätoivoisessa tilassa.

– No, – ajattelin, – kylläpä näkevät kummallisen paljon vaivaa tärvelläkseen viattoman, avuttoman ja arvottoman nuoren tytön. Tämä juoni on liian syvällisesti harkittu ja sitä on liian kauvan haudottu minun kyetäkseni tekemään sitä tyhjäksi. – Panin turvani Jumalaan, jonka tiesin pystyvän tekemään kaiken puolestani silloinkin kun kaikki muut mahdolliset keinot pettäisivät: ja Häneen minä päätin luottaa.

Seuraavasta voitte nähdä, millainen nainen tämä matami Jewkes on kunnon rouva Jervisiin verrattuna: tuon tuostakin hän vaunuissa istuessamme tuijotti kasvoihini ja puristi kättäni sanoen: "Oletkin hyvin sievä, mykkä kaunokaiseni!" Ja kerran hän aikoi suudella minua. Mutta minä sanoin: "En pidä sellaisesta menosta, rouva Jewkes; eihän se sovi kahden samaan sukupuoleen kuuluvan henkilön kesken." Hän purskahti tuttavallisen julkeaan nauruun ja virkkoi: "Näppärästi sanottu, totisesti! Haluat siis mieluummin, että toinen sukupuoli sinua suutelee! Sinua veitikkaa! Onnea vain!"

Minua ärsytti kovin hänen julkeutensa ja röyhkeä esiintymisensä. Mutta mitäpä ihmeellistä siinä oli: hän oli ollut majatalonpitäjän emännöitsijänä ennen kuin tuli isäntäni palvelukseen, eivätkä senlaatuiset olennot kaipaa luottamusta, tiedättehän. Aivan häikäilemättä lausuikin hän minulle häpeämättömyyksiä parissakymmenessä tilaisuudessa ja sanoi pari kolme kertaa, kun ajaessamme näki kyynelten kierivän poskilleni, että "minulle oli tosiaan katkera loukkaus tietää komeimman nuoren herrasmiehen, mikä oli viidestä kreivikunnasta tavattavissa, olevan rakastunut itseeni!"

Huomaan siis joutuneeni ilkeän parittajattaren käsiin; ja kun en ollut turvassa hyvän rouva Jervisin seurassa ja kaikkien hellimänä, mikä hirveä kohtalo odottaneekaan minua naisen käsissä, joka näkyy iloitsevan saastasta! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! En varmaankaan voi kaikkia näitä väijytyksiä voittaa.

Kahdeksan tienoissa illalla ajoimme tämän kauniin, suuren, vanhan ja aution kartanon pihaan. Talo näyttää aivan kuin yksinäisyydelle ja konnankujeille varatulta, ajattelin sen nähdessäni ja katsellessani sitä ympäröiviä korkeita, huojuvia jalavan ja hongan hirmuja. – Täällä, – tuumin, – pelkään tärviöni tulevan, jollei kaikkivoipa Jumala minua varjele!

Olin masentunut ja sairas astuessani sisälle, osittain väsymyksestä, osittain mielen apeudesta. Rouva Jewkes toimitti minulle kuumennettua ja höystettyä viiniä ja näytti kovin puuhakkaalta lausuessaan minut tervetulleeksi tänne. Hänen ollessaan poissa antamassa määräystä viinistä tuli kelvoton Robin tupaan ja sanoi minulle: "Pyydän tuhannesti anteeksi osuuttani tähän juttuun, koska näen murheenne ja hätänne; ja vakuutan teille olevani kovin pahalla mielellä, että se joutui minun tehtäväkseni."

"Oivallista, herra Robert!" vastasin minä. "Vain kerran eläissäni olen nähnyt teloituksen; ja silloin pyöveli pyysi mies-paralta anteeksi, pyyhki suutansa, kuten te, vetosi velvollisuuteensa ja hirtti sitte tyynesti rikollisen. Mutta tiedättehän, etten minä ole rikoksentekijä; jos olisin katsonut velvollisuudekseni totella häijyn isäntäni laittomia käskyjä, olisin säästänyt teiltä kaiken tästä viheliäisestä palveluksesta saamanne ansion."

"Minua surettaa", sanoi hän, "että otatte asian siltä kannalta; mutta jokainen ei ajattele niin".

"No niin", virkoin minä, "te, herra Robert, olette uskollisesti suorittanut osanne minun saattamisessani tärviölle; ja kenties teillä ajan oloon on syytä sitä surra, kun näette, mikä tuho siitä seuraa. Teidän silmänne olivat auki; tiesitte että minut oli kyyditettävä isäni kotiin ja että minut raakamaisesti kavallettiin ja petettiin. Voin ainoasti vielä kerran kiittää teitä osuudestanne. Jumala suokoon teille anteeksi!"

Hän poistui hiukan allapäin. "Mitä olet sanonut Robinille, mamseli?" kysyi rouva Jewkes, joka tuli sisälle hänen mennessään ulos; "mies-poloinen on pillahtamaisillaan itkuun". – "Minun ei tarvitse peljätä, että te seuraatte hänen esimerkkiänsä, rouva Jewkes", vastasin; "minä sanoin hänelle, että hän on suorittanut osansa minun saattamisekseni tärviölle: eikä hän sille enää mitään voi! Hänen katumuksestaan ei siis minulle koidu mitään hyötyä: kunpa siitä koituisi hänelle itselleen!"

"Vakuutan sinulle, neitiseni", väitti emännöitsijä, "että olisin yhtä valmis itkemään kuin hänkin, jos tuottaisin sinulle mitään pahaa".

"Hänen vallassaan ei enää ole asiaa auttaa", puhuin minä, "mutta teidän osanne on vielä suorittamatta: teillä on tilaisuus valita, tahdotteko edistää hukkaantumistani vai ettekö".

"Kah, sanonpa sinulle, neitiseni", vastasi hän: "minä pidän ankarasti kiinni velvollisuudestani isäntääni kohtaan, sen vakuutan. Jos voin täyttää velvollisuuteni ja samalla palvella sinua, tahdon sen tehdä; mutta täytyyhän sinun ymmärtää, että jos sinun tahtosi ja hänen tahtonsa kalskahtavat vastakkain, niin minä menettelen niinkuin hän käskee, olkoonpa se mitä tahansa."

"Pyydän, rouva Jewkes", kielsin minä, "älkää minua noin neiditelkö: olen vain tuhma tyttö-riepu, jota Onnetar kieräyttelee vappukisojen kiekkona; milloin olen mitäkin, milloin en yhtään mitään, aivan niinkuin kohtalo suvaitsee minua pyöritellä. Haastakaamme keskenämme meille kummallekin kuuluvalta tasolta: sillä minä olen teitä alempi palvelija, sitäkin enemmän, kun minut on ajettu pois paikastani."