Читать книгу: «Pamela vainottuna», страница 10

31. KIRJE

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.

Kerroin teille päätöksestäni – onnellisesta päätöksestäni, jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään, Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa." En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan raivostuttamatta.

"Mutta", sanoin minä, "antakaa anteeksi, hyvä herra, poloiselle hätääntyneelle palvelijattarellenne, – tiedän etten voi hyveellisenä pysyen ansaita teiltä minkäänlaista suosiota, ja minä pyydän, että sallitte minun mennä köyhän isäni luo".

"Kah", päivitteli hän, "sinä olet suurin hupsu mitä olen koskaan tavannut. Sanonhan sinulle, että tapaan isäsi; minä lähetän huomenna noutamaan hänet matkavaunuillani tänne, jos niin tahdot. Ja minä annan hänen tietää, mitä aion tehdä hänen ja sinun hyväksesi."

"Mitä, hyvä herra, saattaisi se olla? Teidän arvoisuutenne voi ylhäisessä asemassanne helposti tehdä hänet onnelliseksi, ja ehkä te voitte tavalla tai toisella käyttää häntä hyödyksennekin. Mutta mikä hinta on minun suoritettava kaikesta tästä?"

"Sinä tulet niin onnelliseksi kuin saatat toivoa", sanoi hän, "sen sinulle vakuutan: kas tässä, tahdon antaa sinulle tämän kukkaron, jossa on viisikymmentä guineaa, ja sen summan suoritan isällesi joka vuosi ja hankin hänelle mieleistään hommaa ansaitakseen sen ja enemmänkin: Pamela, hänen ei milloinkaan tarvitse kärsiä puutetta, siitä saat olla varma. Olisin antanut sinulle enemmänkin hänelle vietäväksi, ellen olisi peljännyt sinun epäilevän siinä jotakin juonta minun puoleltani."

"Oi, hyvä herra", virkoin minä, "ottakaa takaisin kultarahanne; minä en koske ainoaankaan niistä, eikä isänikään, siitä olen varma, ennen kuin hän tietää mitä niiden edestä on tehtävä, ja eritoten, miten minun käy".

"No sitten, Pamela", sanoi hän, "otaksukaamme, että hankin sinulle puolisoksi rehellisen miehen, jolla on arvossapidettävä toimi ja joka tekee sinusta eliniäksesi vallasnaisen!"

"Minä en huoli puolisosta, herra", vastasin; sillä nyt aloin nähdä hänen kaiken mustuutensa; mutta kun olin niin suuresti hänen vallassaan, päätin hiukkasen teeskennellä.

"Mutta", sanoi hän, "sinä olet niin kaunis, että menet minne tahansa, et koskaan voi säästyä joidenkuiden meidän sukupuoleemme kuuluvien ahdistelulta; ja mielestäni en kunnollisesti täytä kuolevan äitini tahtoa, joka jätti sinut minun huostaani, ellen hanki sinulle aviomiestä puolustamaan kunniaasi ja viattomuuttasi; ja oikein kunnollinen puoliso minulla onkin sinulle katsottuna."

– Oi, musta, petollinen olio! – ajattelin minä, – millainen väline sinä oletkaan paholaisen käsissä hänen tärvelläkseen tämän vilpittömän sydämen! – Mutta kuitenkin vielä teeskentelin; sillä minä pelkäsin sekä häntä että paikkaa, missä olin. "Mutta ketä sitten, hyvä herra, olette minulle ajatellut?" – "No", sanoi hän, "nuorta herra Williamsia, kappalaistani Lincolnshiressä; hän tekee sinut onnelliseksi".

"Tietääkö hän", kysyin, "mitään teidän arvoisuutenne aikomuksista?" – "Ei, tyttöseni", vastasi hän ja suuteli minua (aivan vastoin tahtoani; sillä hänen henkäyksensäkin oli minulle myrkkyä), "mutta hänen riippuvaisuutensa minun suosiostani sekä sinun kauneutesi ja ansiokkuutesi saavat hänet riemuitsemaan hänelle osoittamastani ystävyydestä".

"No sitten, armollinen herra", sanoin minä, "on vielä aikaa tätä asiaa tuumia, eikä se voi estää minua lähtemästä isäni luo; sillä mitäpä kahden viikon täällä viipyminen tässä merkitsisi? Teidän arvoisuutenne huolenpito ja ystävällisyys voivat ulottua minuun siellä yhtä hyvin kuin täälläkin; ja herra Williams ja koko maailma saa tietää, etten häpeä isäni köyhyyttä."

Hän aikoi suudella minua jälleen, mutta minä sanoin: "Jos minun on puolisokseni ajateltava herra Williamsia tai ketä tahansa, pyydän teitä välttämään liikoja vapauksia minuun nähden; se ei suinkaan ole kaunista." – "Niin", puhui hän, "mutta jää nyt sentään seuraaviksi kahdeksi viikoksi, ja sillä ajalla minä kutsutan Williamsin ja isäsi tänne. Sillä minä tahdon, että asia ratkaistaan omassa talossani: ja kun olen sen saanut sille tolalle, niin te voitte yhdessä päättää kuinka itse tahdotte. Sillävälin saat ottaa ja lähettää nämä viisikymmentä kultarahaa isällesi suosiollisuuteni vakuudeksi, ja minä teen teistä kaikista onnellisia."

"Herra", sanoin minä, "pyydän ainakin kaksi tuntia tämän asian harkitsemiseen". – "Minun on lähdettävä tunnin päästä", vastasi hän; "ja haluan että kirjoittaisit isällesi ehdotuksestani; John saa sitte vartavasten lähteä sitä viemään, ja hän ottaa myös tämän kukkaron sille vanhalle kunnon miehelle annettavaksi, jos siihen suostut". – "Hyvä herra", sanoin minä, "ilmoitan siis päätökseni teille tunnin kuluttua". – "Tee niin", kehoitti hän, suuteli minua vielä toistamiseen ja laski menemään.

Oi, kuinka riemuitsin, että olin päässyt hänen kynsistään! – Sitte kirjoitin teille tämän, jotta voisitte nähdä, miten asiat ovat; sillä minä olen päättänyt tulla pois, jos mahdollista. Kurja, jumalaton, petollinen herrasmies, mikä hän onkin!

Tässä oli minulle, Pamela-rukallenne, ansa asetettu! Vapisen sitä ajatellessani! Millaisen näytelmän tässä olikaan häijyys suunnitellut koko elämäni varrelle! Mustasieluinen heittiö, kuinka minä häntä vihaan! – Sillä ensiksi, kuten kirjoittamastani näette, hän tahtoi saattaa minut uskomaan muuta; ja tuo herra Williams luullakseni juolahti hänen mieleensä sen jälkeen kun oli lähtenyt ulos yksityishuoneestaan ehtiäkseen miettiä miten minut paremmin pettäisi: mutta verho oli nyt liian ohut ja helposti läpi nähtävissä.

Menin huoneeseeni ja ensi työkseni kirjoitin hänelle; sillä minä ajattelin, että olisi parasta olla häntä jälleen tapaamatta, mikäli se oli mahdollista; ja jäljennettyäni kirjoitukseni pistin hänen arkihuoneensa oven alle näin kuuluvan kyhäykseni:

ARVOISA HERRA,

Viimeksi minulle tekemänne ehdotus saa minut vakuutetuksi siitä, ettei minun pidä jäädä tänne, vaan että minun on mentävä isän luo, vaikkapa vain kysymään hänen neuvoaan herra Williamsiin nähden. Ja olen tässä päätöksessäni niin varma, ettei minua voi saada sitä muuttamaan. Kiittäen siis teidän arvoisuuttanne tuhat kertaa kaikista suosionosoituksistanne minä lähden aikaisin huomenaamulla; vaunujanne taas, minkä kunnian rouva Jervisin sanojen mukaan olitte minulle aikonut, en tarvitsekaan, koska luullakseni saan vuokrata lampuoti Bradyn kääsit. Pyydän siis, ettette pane sitä pahaksenne, ja olen aina teidän kuuliainen palvelijanne.

Mitä kukkaroon tulee, hyvä herra, ei köyhä isäni suinkaan antaisi minulle anteeksi, jos sen ottaisin, ennen kuin hän tietää, miten se on ansaittavissa: ja se on mahdotonta.

Juuri nyt hän onkin lähettänyt rouva Jervisin ilmoittamaan minulle, että koska olen päättänyt lähteä, niin lähteä saan, ja matkavaunut laitetaan valmiiksi; mutta sitä pahempi muka minulle, sillä hän ei enää eläissään minusta välitä. No niin, vähät siitä, kunhan vain pääsen tästä talosta; mutta olisin iloinnut, jos hyveellisenä pysyen olisin voinut tehdä teidät, rakkaat vanhempani, onnellisiksi.

En voi keksiä syytä siihen, mutta John, jonka piti lähteä viemään viime kirjettäni, tekee nyt vasta lähtöä; ja hän lähettää kysymään minulta, onko minulla mitään muuta vietävää. Siksi keskeytän ja lähetän tämän kyhäykseni edellisen kirjeeni mukana.

Valmistaudun nyt matkaan ja sanon kohta jäähyväiset palvelustovereilleni: ja ellei minulla ole aikaa kirjoittamiseen, kerron teille loput, jahka saan onnen olla luonanne.

Vielä sananen: pistän mukaan paperin, johon on kyhätty runosäkeitä lähtöni johdosta – vaivaista sepustusta, mutta kun ne ovat minulta, niin ette niitä kenties halveksu. Näytin niitä rouva Jervisille, ja hän piti niistä, ottipa jäljennöksenkin; ja antoi minun laulaa ne itselleen, vielä viheriässä huoneessa; mutta minä vilkaisin ensin komeroon. Lisään vain, että olen teidän velvollisuudentuntoinen tyttärenne.

Saan vielä sanoa, että juuri tällä hetkellä hän rouva Jervisin välityksellä lähetti minulle viiden guinean lahjan taskurahoikseni. Olen siis kovin rikas; sillä hänen, rouva Jervisin, tuomina katsoin voivani ottaa rahat vastaan. Isäntäni sanoo, ettei hän tahdo minua nähdä: ja minä saan lähteä aamulla, milloin haluan. Lincolnshireläinen Robin tulee minua kyyditsemään: mutta herra on niin vihainen, että on kieltänyt ketään lähtemästä kanssani ulos ovesta edes vaunupihalle. No, en sille mitään voi, en minä! Mutta eikö se saata häntä itseänsä juoruille alttiiksi pikemmin kuin minut?

Mutta John odottaa, ja minä olisin tuonut tämän samoin kuin edellisenkin kirjeen itse mukanani. Hän sanoo kuitenkin asettaneensa sen muiden kapineiden joukkoon, joten voi yhtä hyvin tuoda molemmatkin.

John on hyvin ystävällinen ja rehellinen: olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Nyt kun olen näin rikas, antaisin hänelle guinean, jos luulisin hänen ottavan sen vastaan. En kuule mitään emäntäni vaatteista enkä isäntäni minulle lahjoittamista: sillä minä sanoin rouva Jervisille, etten niitä ottaisi; mutta parista korvaani sattuneesta sanasta päättelen, että ne lähetetään minulle jälestäpäin. Hyväinen aika, kuinka rikkaana saattekaan Pamelanne kotiin, jos ne saapuvat! Mutta kun en sittekään voi niitä käyttää, en niitä halua; ja jos ne saan, vaihdan ne tilaisuuden tullen rahaksi. No, ei enempää – minulla on tulinen kiire.

LÄHTÖNI JOHDOSTA.

Te kumppanini, kuulkaahan, kun piirsin rivin muutaman; ma tiedän teidän uskovan: teit' aina muistaa Pamela.

 
Majasta matalasta vain
perheeseen hienoon paikan sain:
oi' ansioton siihen ain'
avuton, arka Pamela.
 

Mut sentään tämän onnenkin ma vaihdan mielin tyytyvin taas köyhään, halpaan kotihin, – jo sinne kaipaa Pamela.

 
Ja mitä muuta onni on
kuin omatunto tahraton?
Se mulle aarre olkohon, —
ja Luojaa kiittää Pamela.
 
 
Ma tulevaista tiedä en,
mut minne vaan ma matkannen,
mit' olen, teen, ma sanon sen:
on kiitollinen Pamela.
 

Ei kaiho kalva sydäntäin. eest' isännän ja rengin näin ja teidän muitten päivittäin käy rukoukseen Pamela.

Ja Luojan tahto teillekin ain' olkoon ohje ylhäisin, eest' isäntämme lämpimin rukoilkaa mielin Pamelan.

Kateuden sijaan säälikää isoisten tilaa täperää: kiusausten vaarain väijymää, joit' emme tunne me pienet.

Vie ansat heidän ilojaan, vaaroistaan ovat huolissaan, – keveempää heidän konnullaan on palvella – päättää Pamela.

Ain' olkoot teille vanhemmat – omaiset kaikki – rakkahat, niin taivaan armon siunaamat te ootte, ja niin on Pamela.

Jos konsaan hävettänyt ois mua synty halpa, työntäin pois onnesta kodin, – mitä vois odottaa kehno Pamela?

Teit' onni aina seuratkoon ratoksi kunkin kohtaloon; ja milloin mielessänne oon, rukoilkaa eestä Pamelan.

Rukoilkaa hälle tyytyvää kotoisen rauhan elämää, ja konsaan ette pois te jää hartaudentyöstä Pamelan.

Nyt jääkää haltuun Jumalan, ma laulun pienen lopetan; vain kiitoksensa kauneimman näin tulkita tahtoo Pamela.

* * * * *

Tässä on tarpeellista lukijan saada tietää, että kaunoisen Pamelan koettelemukset eivät vielä olleet ohi: pahin oli jäljellä ja sattui aikaan, jolloin hän luuli ahdinkonsa jo päättyneen ja pääsevänsä kodin suojaan. Sillä kun hänen isäntänsä oli turhaan koettanut voittaa intohimoaan ja näki, ettei hänen hyveellisyyttänsä voinut horjuttaa, oli hän elostelevana ja juonittelevana herrasmiehenä määrännyt Lincolnshiressä olevan ajomiehensä tuomaan sieltä hänen matkavaununsa, koska hän ei huolinut luottaa bedfordshireläiseen hevospalvelijaan, tämä kun muiden palkollisten mukana suuresti rakasti ja kunnioitti herttaista neitoa. Ja isännän annettua ensinmainitulle asianmukaisia toimintaohjeita ja kiellettyä muita palvelijoita – muka siksi että oli suuttunut Pamelan käytökseen – saattamasta tyttöä askeleenkaan vertaa, kyyditsi Robin Pamelaa viisi penikulmaa hänen isänsä kotia kohti, mutta kääntyi sitte poikkiteitse toisaalle, viemään häntä isännän lincolnshireläiselle maatilalle.

On myös merkille pantava, että lähetti, joka kuljetti tytön kirjeitä tämän isälle ja jolla muka niin usein oli asiaa sinnepäin, toimi isäntänsä kätyrinä, jonka palveluksia tämä sitten käytti hyväkseen. Mies luovutti tytön kirjeet aina ensin herralleen, jolla oli tapana avata ne ja lukea ja sitte lähettää ne perille. Näin ollen ei Pamelan kirjeiden sisältö ollut kartanonherralle tuntematon; siihenhän tämä kerran itsekin viittaa, kuten niiden lähettäjätär eräässä kyhäyksessään mainitsee. Täten oli neito-parka joka puolelta ahdistettu; ja se kaikki osoittaa mitä kehnoja keinoja salakavalat miehet häijyjen tarkoitustensa toteuttamiseksi käyttävät, sekä kuinka kauniimman sukupuolen on oltava perin varuillaan taitavia vehkeilyjä vastaan, varsinkin milloin rikkaus ja mahti yhtyvät väijymään alhaissyntyistä viattomuutta.

On vielä muutama sana huomautettava seuraavan paremmaksi ymmärtämiseksi. Juonitteleva herrasmies katsoi näet kuitenkin sopivaksi pidättää tytön kolme viimeistä kirjettä isälle saapumasta. Näissä tämä kertoo, kuinka talonherra oli piiloutunut kuuntelemaan mitä hän puhui vaatteitaan jaoitellessansa, mainitsee tämän viime yrityksestä saada hänet jäämään taloon vielä kahdeksi viikoksi, uskotellusta kappalaisen kosinnasta, toivomuksistaan pian nähdä vanhempansa sekä runosepitelmästään. Julkesipa aatelismies lähettää neitosen isälle näin kuuluvan kirjeenkin:

KUNNON ANDREWS,

Varmaan ihmettelette saadessanne minulta kirjeen. Mutta mielestäni tulee minun ilmoittaa teille keksineeni teidän ja tyttärenne omituisen kirjeenvaihdon, perin haitallisen kunnialleni ja maineelleni; sitä teidän ei olisi minun nähdäkseni sopinut rohkaista ennen kuin tiesitte olevan riittäviä perusteita noihin herjauksiin, joita hän runsaalla mitalla minua vastaan syytää. Jotakin perää voi kenties olla siinä, mitä hän tuontuostakin lavertelee; mutta uskokaa minua, teeskennellyn yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa ohella hän kykenee niin paljoon romantilliseen sepittelyyn, etten ole moista ennen nähnyt. Sanalla sanoen tytön ovat saaneet päästänsä pyörälle ne haaveelliset lorukirjat, joiden pariin hän on ylenpalttisesti sulkeutunut siitä saakka kun hänen hyvä emäntänsä kuoli. Ja hän on niin olevinaan kuin olisi hän täydellisyyden kuvastin ja ikäänkuin jokainen juonittelisi häntä vastaan.

Älkää sentään käsittäkö sanojani väärin; uskon hänet hyvin rehelliseksi ja hyveelliseksi; mutta olen myöskin saanut selville, että hän harjoittaa jonkunlaista kirjeenvaihtoa tai on lemmensuhteissa nuoren pappismiehen kanssa, josta toivoakseni voin aikanaan pitää huolen, mutta jolla nykyisin ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun suosioni: ja mikä, ajatelkaahan, olisi seurauksena, jos kaksi nuorta ihmistä, joilla maailmassa ei ole mitään omasta kohden turvakseen, liittyisivät yhteen ja saisivat lukuisan perheen ennen kuin heillä on leipää syödäkseen?

Minä puolestani tunnen liian suurta ystävyyttä heitä kumpaakin kohtaan ollakseni yrittämättä sellaista ehkäistä, jos voin; ja senvuoksi olen lähettänyt Pamelan pois hänen lähettyviltään, kunnes saan heidät molemmat järkevämpiin mietteisiin. Siksi pyydänkin, ettette kummeksu, jos ette näe tytärtänne niin pian kuin ehkä odotatte.

Kuitenkin vakuutan teille kautta kunniani, että hän on turvassa ja loukkaamattomana; ja toivoakseni ette epäile minua, vaikka hän lieneekin vähän pöyhistellyt hilpeän leikinlaskuni johdosta sekä siitä, että olen hänen kanssaan joskus viattomasti kisaillut, mikä on tavallista eri sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten kesken, kun ovat kauvan tunteneet toisensa ja yhdessä kasvaneet: ylpeys näetten ei ole vahvoja puoliani.

Koska hän on veikeä kirjeiden kirjoittaja, on hän toivoakseni ollut kyllin velvollisuudentuntoinen ilmoittaakseen teille lemmensuhteestansa nuoreen pappismieheen; enkä tiedä, katseletteko sitä hyväksyvillä silmillä: mutta nyt, kun Pamela on jonkun aikaa poissa (sillä minä tiedän, että tuo mies olisi seurannut häntä teidän kyläänne, jos tyttö olisi tullut kotiin; ja siellä he ehkä avioliittoon menemällä olisivat saattaneet toisensa turmioon), en epäile saavani häntä näkemään oman parhaansa ja luopumaan naimahommista, kunnes tietää kykenevänsä vaimon elättämään; ja sitte kun se on mahdollista, yhtykööt he Jumalan nimessä, minun puolestani.

En odota tähän muuta vastausta kuin hyvän ajatuksenne minusta ja luottamuksenne kunniallisuuteeni, koska olen harras ja etuanne katsova ystävänne.

J. K Kuulen että John-palvelijani on välitellyt tuota kirjeenvaihtoa, jossa minua on niin vapaasanaisesti kosketeltu. Annan sen nenäkkään olennon pian itselleni sopivalla tavalla tietää, kuinka paljon paheksun hänen osallisuuttansa tässä hommassa. On katkeraa, että omat palvelijat näin vapaapuheisesti lörpöttelevät minun asemassani olevasta miehestä.

On helppo arvata, kuinka vanhus-poloinen huolestui lukiessaan tämän, niin mahtavan ja arvossapidetyn herrasmiehen lähettämän kirjeen. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä, eikä mitenkään epäillyt tytär-parkansa viattomuutta, varmana että rumia juonia oli suunniteltu häntä vastaan. Kuitenkin hän toisinaan toivoi parasta ja oli valmis uskomaan pappismiehen ja tytön luuloteltuun kirjeenvaihtoon, kun ei ollut saanut viimemainitun kyhäämiä kirjeitä, joista asia olisi selvinnyt.

Mutta sittenkin hän päätti sekä omansa että äidin levottomuuden tyynnyttämiseksi lähteä matkalle aatelisherran kartanoon; ja jättäen vaimo-rukkansa toimeksi pyytää hänen poistumistansa anteeksi maanviljelijältä, jonka työssä hän oli, hän lähti jo samana iltana, vaikka olikin myöhä; ja matkattuaan kaiken yötä hän heti päivännousun jälkeen saapui herraskartanon portille ennen kuin huonekunta vielä oli jalkeilla. Siinä hän sitten istahti levähtämään, kunnes näkisi jonkun liikkeellä.

Ensimäiseksi hän näki tallirengit, jotka tulivat hevosia juottamaan; ja hän tiedusteli Pamelan kohtaloa niin hätäännyksissään, että nämä luulivat häntä mielipuoleksi ja sanoivat: "Ka, mitäpä Pamela teitä koskee, äijä-rukka? Menkää pois hevosten jaloista."

"Missä isäntänne on?" kysyi ahdistunut. "Älkää, hyvät miehet, vihastuko: sydämeni on melkein murtunut." – "Hän ei koskaan anna mitään ovella, uskokaa minua", ilmoitti eräs rengeistä; "näette turhaa vaivaa". – "En minä vielä ole kerjäläinen", virkkoi vanha mies. "En pyydä häneltä mitään muuta kuin Pamelaani: voi minun lastani, voi lastani!"

"Istu ja pala", sanoo muuan, "eiköpä tämä mies olekin Pamelan isä!" – "Niin, niin", vakuuttaa vanhus väännellen käsiänsä, "niin olen"; purskahtaen itkuun: "missä on lapseni? missä on Pamela?" – "Kah, isä", virkkoi eräs heistä, "suokaa anteeksi; mutta hän on lähtenyt kotiin luoksenne: kauvanko olette ollut kotoa poissa?" – "Vasta eilis-illasta", vastasi hän; "olen vaeltanut kaiken yötä. Onko kartanonherra kotona vai eikö?" – "On, mutta hän ei vielä ole liikkeellä", ilmoitti renki.

"Jumalalle kiitos siitä!" huudahti vanhus, "Jumalalle kiitos! Sitten toivoakseni sallitaan minun häntä jo pian puhutella." He kehoittivat häntä tulemaan sisälle, ja hän astui talliin, istahti siellä portaille ja kuivaillen silmiänsä huokaili niin surullisesti, että palvelijain teki pahaa sitä kuulla.

Huonekunta pääsi pian jalkeille, kun kuultiin Pamelan isän saapuneen kuulustamaan tytärtänsä; ja palvelijattaret, olisivat mielellään toimittaneet hänet keittiöön. Mutta kun rouva Jervisille oli ilmoitettu hänen tulostaan, riensi tämä arkihuoneeseensa, otti hänet mukaansa sinne, antoi hänen kertoa koko surullisen tarinansa ja luki kirjeen. Taloudenhoitajatar itki katkerasti, mutta koetti kuitenkin vanhuksen edessä salata huolestumistaan ja virkkoi: "Ka, kunnon Andrews, en voi olla itkemättä teidän murheenne vuoksi, mutta toivoakseni ei siihen ole mitään aihetta. Älkää näyttäkö tätä kirjettä kellekään, tehnettepä muuten mitä tahansa. Rohkenen vakuuttaa, että tyttärenne on turvassa."

"Niin, mutta", väitti toinen, "minä näen, että te, hyvä rouva, ette tiedä hänestä mitään: jos kaikki olisi oikein, niin asiata ei olisi kätketty teidänlaiseltanne kunnolliselta säätyläisnaiselta. Varmastikin te luulitte hänen olevan minun luonani!"

Rouva Jervis sanoi: "Herra ei aina ilmoita palvelijoilleen toimenpiteistänsä, mutta teidän ei tarvitse hänen rehellisyyttään epäillä. Teillä on siitä vakuutena hänen käsialansa: ja näettehän, ettei hän voi hautoa mitään juonia tyttöä vastaan, koska hän ei ole matkustanut eikä edes puhu aikomuksesta lähteä täältä."

"Oi, se onkin minulle ainoa toivonsäde, todellakin ainoa!" sanoi Andrews. "Mutta…" lisäsi hän, aikoen jatkaa, kun kartanonherra, joka oli ehtinyt kuulla hänen tulostansa, saapui aamunutussa ja tohveleissa arkihuoneeseen, missä hän ja rouva Jervis haastelivat.

"Mikäs on hätänä, kunnon Andrews?" kysyi hän, "mikäs on hätänä?" – "Oi lastani!" huudahti rehellinen vanhus, "antakaa minulle lapseni! Minä rukoilen teitä, armollinen herra." – "Kah", virkkoi isäntä, "luulin jo tyynnyttäneeni teidät hänen suhteensa: ettekö sitten ole saanutkaan teille omakätisesti kyhäämääni kirjettä?" – "Olen, olen, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "ja sen johdosta minä tänne tulinkin; olen kävellyt koko yön".

"Mies-parka", vastasi isäntä näköjään hyvin säälivästi, "olen siitä pahoillani, tosiaan! Ka, tyttärenne on aiheuttanut kummallista hälinää perheessäni; ja jos olisin luullut sen teitä niin suuresti häiritsevän, olisin päästänyt hänet kotiinsakin. Mutta sen minkä tein, tein tyttärenne ja teidän etuanne silmällä pitäen. Hän on täydessä turvassa, sen vakuutan teille, kunnon Andrews; voin antaa teille kunniasanani, etten tahtoisi häntä millään ehdolla vahingoittaa. Luuletteko, että sen tekisin, rouva Jervis?"

"Ette, toivoakseni ette, herra", sanoi emännöitsijä. – "Toivoakseni ette!" huudahti mies-poloinen. "Niin, sitä minä toivoin: mutta, pyydän että teidän arvoisuutenne antaa minulle lapseni; en muuta halua; ja minä pidän huolta, ettei mikään pappismies saa häntä lähennellä."

"Ka, Lontoo on varsin etäällä", virkkoi kartanonherra, "enkä minä nyt heti voi lähettää häntä noutamaan". – "No, oletteko siis lähettänyt minun Pamela-parkani Lontooseen?" hämmästeli vanhus. – "En tahtoisi niin sanottavan", vastasi isäntä; "mutta minä vakuutan teille kautta kunniani, että hän on aivan turvassa ja tyytyväisenä ja ilmoittaa siitä pian teille kirjeessä. Hän on hyvämaineisessa perheessä, ei vähäisemmän henkilön kuin piispan luona, rouvan kamarineitona, siihen asti kun saan teille mainitsemani asian järjestetyksi."

"Oi, kuinka voin sen tietää?" päivitteli isä. – "Mitä!" huudahti herrasmies teeskennellen suuttumusta, "epäilläänkö minun sanojani? Uskotteko minulla voivan olla joitakin aikeita tytärtänne kohtaan? Ja jos niin olisi, luuletteko että käyttäisin siihen tarkoitukseen tämänlaisia menettelytapoja? Totisesti, mies, te unohdatte, ketä puhuttelette!"

"Oi, hyvä herra", haastoi Andrews, "pyydän anteeksi; mutta muistakaa, että rakas lapseni on kysymyksessä: ilmoittakaahan minulle vain, kuka piispa, se on ja missä, niin vaellan jalkaisin Lontooseen tapaamaan tytärtäni, ja sitten minä olen tyytyväinen". "Kah, kunnon Andrews, luulenpa että olette lukenut tarinoita samoin kuin tyttärennekin, ja ne ovat panneet päänne pyörälle. Eikö minun sanani riitä? Luuletteko että tekisin tyttärellenne mitään häpeällisiä tarjouksia? Onko mitään aihetta sellaiseen luuloon? Ajatelkaahan toki hiukan, kuka olen; ja ellei minua uskota, niin mitä hyödyttää puhuminen?"

"Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi toinen, "pyydän että suotte minulle anteeksi: mutta eihän olisi mitään haittaa siitä, että sanoisitte kuka piispa se on ja missä hän asuu?"

"Niin, ja sitten te menisitte kiusaamaan hänen kunnianarvoisuuttansa sopimattomalla pelollanne ja jutuillanne? Tyydyttekö, jos viikon päästä saatte tyttäreltänne kirjeen? ja ellei hän ole huolimaton, kirjoittanee hän jo ennenkin vakuuttaakseen teille, että hän voi aivan hyvin."

"Olisihan siitä jotakin lohdutusta", myönsi miesparka.

"No hyvä", virkkoi herrasmies, "vaikka minä en tietenkään voi vastata hänen laiminlyönnistään, mikäli hän itse ei huoli kirjoittaa; ja jos hän lähettää kirjeen teille, rouva Jervis (minä en halua sitä nähdä; olen jo kylliksi kiusaantunut hänen tähtensä), niin älkää unohtako toimittaa miestä ja hevosta matkalle sitä viemään heti kun sen saatte".

"Sen teen varmasti", takasi taloudenhoitajatar.

"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi kunnon maalainen; "ja minun täytyy siis jäädä odottamaan niin kärsivällisesti kuin voin viikon ajaksi, mikä minusta tuntuu vuodelta".

"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita, niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".

"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen, "niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte". "Aamen, aamen, kunnon Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoa aamen. Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan; älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.

Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja päätti olla mahdollisimman maltillinen.

Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.

Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka hankkiminen myöhemmin kerrotaan:

RAKAS ROUVA JERVIS,

Minut on kurjasti petetty, ja sensijaan että Robin olisi kyydinnyt minut rakkaan isäni luo, minut vietiin pois erääseen paikkaan, jota en saa mainita. Kuitenkaan ei minua nykyisin oleellisesti kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni (joiden sydämet varmaan ovat pakahtumaisillaan), että olen terve ja että Jumalan armosta olen ainiaan heidän kunniallinen ja kuuliainen tyttärensä, teidän kiitollinen ystävänne

PAMELA ANDREWS.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa; mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu, että minua kohdellaan kunniallisesti. Tämä on ainoa kerta, jolloin alhainen asemani on tuntunut minusta tukalalta, koska se on saattanut minut kaikkeen siihen säikkymiseen, mitä olen saanut kokea. Sydämellinen tervehdys teille itsellenne ja kaikille palvelustovereilleni. – Jääkää Jumalan haltuun, mutta rukoilkaa puolestani!

PAMELA.

Vaikkakaan tämä kirje ei kokonaan tyynnyttänyt heidän pelkoansa, se näytettiin koko huonekunnalle ja kartanonherralle itselleen, joka ei ollut tietävinään, kuinka se oli saapunut. Rouva Jervis lähetti sen rehellisille vanhuksille, jotka ensin epäilivät sitä väärennetyksi, arvellen tyttärensä käsialan olevan mukailtua; mutta huomattuaan ettei niin ollut laita he tunsivat hiukan huojennusta tiedosta, että tyttö oli elossa ja hyveellinen. He kyselivät sitte kaikilta tuttaviltaan, mitä olisi tehtävä, mutta kukaan ei osannut neuvoa heille mitään menettelytapaa näin erikoisessa tilanteessa tuollaista rikasta ja päättäväistä herrasmiestä vastaan; ja kun vanhemmat pelkäsivät pahentavansa asiaa (vaikka selvästi näkivät ettei tyttö ollut minkään piispan perheessä ja senvuoksi epäilivät koko juttuakin), antautuivat he rukouksiin tytär-poloisensa puolesta, anoen onnellista päätöstä asialle, joka melkein sai heidät suunniltaan.

Jätämme nyt rehellisen vanhan pariskunnan rukoilemaan rakkaan Pamelansa puolesta ja palaamme kertomukseen, jonka hän itse kaikesta tästä on laatinut. Hän oli kirjoittanut sen päiväkirjan muotoon, huvikseen ja ajankulukseen, toivoen että ilmaantuisi joku tilaisuus lähettää se ystävilleen ja – kuten hänen ainaisena silmämääränään oli – voidakseen myöhemmin kiitollisena vilkaista takaisin vaaroihin, joista oli päässyt, sitte kun ne olivat onnellisesti väistyneet, niinkuin hän toivoi kerran käyvän; ja saadakseen tarkastuksessansa joko hyväksyä tuonaikaisen käytöksensä tai katua sitä.