Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 8

Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.

Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, sillä karhu oli oikea maanvaiva.

Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti.

Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen.

Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.

Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.

Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.

Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs vain seisoo yksin kuolleen karhun luona.

Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.

Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin ovat hänen, sehän on selvä.

Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee toisen langoksi.

Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.

Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.

Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.

Kavaljeerit tutkivat nahkaa.

"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?"

"Se ammuttiin Brossa."

"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, "mutta pulska eläin kuitenkin."

"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama."

Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan kaatunut toisen miehen laukauksesta.

"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä ristiin.

Yhdeksäs luku
BJÖRNEN HUUTOKAUPPA

Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää seikkailua?"

"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden heistä itselleen?"

Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan.

Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe heidän vertaisiaan."

"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme.

"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat.

"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme.

Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.

Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät silkki- ja villariepuja.

Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: "Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä."

Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa lakkaamattomalla pilkkahymyllä.

Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.

Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa.

Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija, sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui, sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä.

Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois täältä maasta ja katselit tähtiä.

Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan, kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen yläpuolella.

Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit kuollut ja muserrettu.

Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut kauniin Mariannen sieluun.

Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi Marianneksi.

Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone, jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki.

Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo, niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle.

Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet hänessä.

Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista.

Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä, jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa perspektiivissä.

Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei kauempaa.

Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä ulkopuolelle.

Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava, että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua, pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä pelastukseksi.

Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille.

Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas. Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa.

Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä.

Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan uneksinut.

Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen sääli.

Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi laskelmoitu.

Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan.

* * * * *

Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti.

Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan.

Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka ulottuivat lattiasta laipioon.

Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan.

Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois!

Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin. Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne! Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä, ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia, ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä.

Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin. Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut, kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi.

Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa. Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä? Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena, murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan! Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe, ainoakaan käsi kokoa niitä.

Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla.

Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri. Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn.

Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling, joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä.

Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva Gustava Sinclairea.

Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta. Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi keittiöön ja aina ruokakomeroon.

Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä, kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta.

Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä.

Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan.

"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta.

"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva.

"Patruunako?"

"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt, Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen."

Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita.

"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta.

"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen antanut keräytyä sinne niin paljon rojua."

"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen.

"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos…"

Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan.

"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on."

"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta.

"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo sen myydä."

"Hän on hullu."

"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin joudumme mieron selkään kuten majurinrouva."

"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta.

"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi antanut."

"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta.

"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan. Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa mitään, en."

"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen."

"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä."

"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?"

"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai työntää kaikki ihan pilkkahintaan."

Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit.

"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta."

"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi, Gösta."

Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo nainen, mutta niin hyväsydäminen.

"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa.

Rouva puhkesi itkuun.

"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin, että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä."

Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu – joskus täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet kuuliaisuuteen – mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle koko totuuden.

"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole nähnyt häntä sen yön jälkeen."

Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo.

Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle.

Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät pysähtyivät, tarjouksia ei tehty.

Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan.

"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?"

Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä.

Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen.

"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi."

Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin puuttumatta.

Eteisessä hän kohtasi Sintramin.

"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään.

"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!"

"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa, Sintram-setä."

Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen.

"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa."

Sintram tuli aivan hänen luokseen.

"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse."

"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta."

Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi:

"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior."

Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi! Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa.

Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä, mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään.

"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire. "Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo, häpeäisitte! Huutia tietäisitte!"

Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne väkijoukkoon.

Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta.

"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä huutamaan Brobyn papille!"

Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan.

Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle, paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan: "Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan.

Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen kuin seuraavana päivänä.

Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi Mariannen puheille.

Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli.

"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla vaarallista tulla lähelleni."

Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella, vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi nauttia Mariannen näkemisen autuutta.

Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien.

Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia, kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa.

Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa.

Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin sanoihin. Oli autuus nähdä hänet.

Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen.

Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset.

Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi.

Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun, jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi pitää!

Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan, ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla halajaisi?

Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset.

"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun täytyy mennä kotiisi, rakastettuni."

Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne eivät tulleet lausutuiksi.

Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan halkaistakseen.

Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa, eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi.