Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 7

Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he makaavat.

"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo.

Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän:

"Herättäkää heidät nyt!"

Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti, tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat.

Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit makaavat.

Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.

He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta hälinästä.

Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi tarvittu heitä herättämään.

He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.

Tämä siunattu uni se heidät pelastaa.

Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, ken sisään astuu!

Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?

Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään auta.

Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja murtaa ulko-oven.

Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!"

Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle.

Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty.

Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä.

Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki. Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki kavaljeerit!

Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa, vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä, ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista purkauksista.

Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen:

"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn."

"Oh, huuti, noita-akka!"

"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se."

"Sitä ei rouva uskalla!"

"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!"

Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä tuhoa ja turmaa.

Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään ohjakset heidän käteensä.

Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.

Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä aamiaista karhuilleen.

Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.

Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla pelästyksestä.

Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä kimppuun?

Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia Ekebyhyn.

Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:

"Majuri, majuri tulee karhuineen!"

Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.

"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle.

"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut."

Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.

"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. "Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!"

Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen puoleen.

"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi."

"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!"

Senjälkeen hän meni, väen seuraamana.

Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli elämäntaisto kaikkia rutistellut.

Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.

Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet koskaan kokeneet.

"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani Björnen portailla", sanoi Marianne.

Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista ajavat ja huuhkat huikauttelevat.

Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, niin valtasi heidät äkillinen hurmaus.

"Majurinrouvan malja!" huusivat he.

Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella häntä, jumaloida häntä?

Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!

Kahdeksas luku
GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU

Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.

Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä hengen.

Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin yksikään niistä näyttää elonmerkkiä.

Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.

Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.

Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?

Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.

Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän peräänsä. Auta armias!

Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten mustalaisten sieluja.

Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi, tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa, älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea, ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä vaaroja.

Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta, sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran sydämeni ympärillä.

Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta – miten vain haluaa – niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja.

* * * * *

Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä ylisen Lövenin rannalla.

Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään.

Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää elämän talvea!

Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä hangessa. Nouskoon ylös!

Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä, joka häiritsee sitä ennen aikojaan.

Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.

Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn kavaljeerit.

Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa, jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja toisen silmän, mutta henki herja säilyi.

Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.

Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!

Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?

Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia metsän majesteetin edessä!

Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi tuona yönä, jolloin nukkui hangella.

Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt tänne vainoamaan ja tappamaan.

Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä siltä kaiken muun.

"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu."

Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa kiväärillä ja ottaa askelen sivulle.

Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä.

Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa.

Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle?

Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain, kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin viekkaasti pakosalle väijytyksestä.

Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin heitä tulemaan tappamaan karhua.

Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa, jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen edestä.

Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa, mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa, jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla hevin helppo saada.

* * * * *

Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.

Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.

Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan onnetar hymyillä rehelliselle miehelle.

Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä kirkon avaimen kenenkään tietämättä.

Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.

Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa riikintaaleria.

Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten äyräiden välissä.

"En, en", huutaa hän. "En, en!"

Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.

Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu Rügenin Putbusiin.

Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.

Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa saksalaisen.

Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.⁹

Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot ympärillään.

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu kukko."

"Voi peeveli!" huudahtaa majuri.

Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän olisi mennyt ja kosaissut.

Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin majurissa lempeitä ajatuksia.

Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta.

Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:

"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?"

"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo pikku Faber.

"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri.

Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi, jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan.

Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä.

Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea navetasta tehdään.

"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!"

Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus.

Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille, velkaiselle ja pennittömälle miehelle.

Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua, mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen aivonsa ja päättävämmäksi mielensä.

Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin hyväksi.

Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.

Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.

Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo varmastikin aina kellotapuliin.

Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.

Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.

Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä paikoilleen.

Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli halkovajaa kohti, varmaan se on karhu.

Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten hän luopuu aikeestaan.

Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.

Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka kiertelee Faberin liiterin nurkalla.

"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos saisivat sen kaadetuksi."

Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen Gurlita-kukkulan vanhan karhun.

Lukkari tähtää – Jumala siunatkoon meitä! – tähtää niinkuin aikoisi kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina Gurlita-kukkulalle.