Читать книгу: «Wakefieldin kappalainen», страница 9

"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä ja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä lähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani erään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen näyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille. Seura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua joukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista tämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he, on monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää olla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä opittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia liikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa näyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen vaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein kaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes minut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän läsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta suorittamatta."

YHDESKOLMATTA LUKU

Ystävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan kuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.

Poikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla päättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen jälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut ilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen mielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa, kuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss Wilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton solmituksi.

Mr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän ilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä mieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän tervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät kaikki entistä hilpeämmälle mielelle.

Teetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni. Kovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen häntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä. Tiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi sitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja kuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti minun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä edelleen pitäisin asian salassa.

– "Sillä", – sanoi hän, – "sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa vain oman häpeän paljastamista. Kenties", – lisäsi hän, – "miss Olivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme."

Tässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea kutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin mielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan meitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä kohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään epäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan mielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin kuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen usein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin ei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr Thornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla outoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen viikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani kohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä kohtaan käyvän.

Ennen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa käyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen suopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin minun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni peräti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen Yrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli hankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten oli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain sata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta sataa vaadittukaan.

– "Tästä mitättömästä palveluksesta", – jatkoi nuori gentleman, – "en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen voinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan tulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan suorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii."

Tämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja, lausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan puheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin, ikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.

Jalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti huomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa, jott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja niinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina matkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei hänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita kohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas – miss Wilmot rakasti häntä todellakin – . Sanottuaan kaikille jäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa, isällisen siunauksen.

– "Nyt, poikani", – lausuin minä, – "nyt sinä lähdet taistelemaan synnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi taisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan, jolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona. Mene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen onnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän kaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut, vaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät kyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia kyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään."

Aamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka ystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa, ja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä hyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea sitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin astumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää löytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle anteeksi antaisi.

Yhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen ja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani, lohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä rakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun täytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani pyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten takkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa, ja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi puhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on yhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu, hän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen, että squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä, jotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii, mutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan. Näistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa, joka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä pitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä tekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä maljan.

– Mr Symmonds, – huudahti emäntä, sinä kohtelet minua kehnosti, ja minulta loppuu vihdoin kärsimys kerrassaan. Kolme neljäs-osaa tehtävistä jää täällä minun huolekseni, neljäs jää kokonaan tekemättä. Sinä et tee mitään muuta kuin ryypiskelet päivät pitkät vierasten kanssa, ja vaikka lusikallinenkin viiniä veisi minusta horkan pois, niin ei minulle anneta tippaakaan.

Minä huomasin nyt, mistäpäin tuuli puhaltaa, ja tarjosin hänelle lasin viiniä, josta hän kiitti niiaten ja joi minun terveydekseni.

– Sir, – jatkoi hän, – en minä tämän viinin tähden niin harmissani ole, mutta minkäs tässä tekee, kun koko talo menee mullin mallin! Kun vierailta ja muilta kävijöiltä on maksu vaadittava, silloin on kaikki taakka minun hartioillani. Pikemmin hän tuon lasin hampaissaan hienontaisi, ennenkuin sen verran itseään vaivaisi. Tuossa nyt on yläkerrassa meillä muuan nuori nainen, joka on asettunut tänne asumaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hänellä ole rahaa ensinkään: niin ylen kohtelias hän on. Varmaa vaan se, että hän on hidas maksamaan, ja se pitäisi saada hänelle sanotuksi.

– Mitäpäs siitä sanomisesta, – virkkoi isäntä; – varma on vieras, vaikk'ei maksuillaankaan hätäile.

– En tiedä, – vastasi emäntä, – se vaan on vissi, että hän on ollut täällä jo kaksi viikkoa, emmekä vieläkään ole saaneet nähdä, kenenkä kuva hänen rahassaan on.

– Minäpä luulen, kultaseni, – virkoi toinen, – että hän lyö koko summan yhdellä kertaa lautaan.

– Vai yhdellä kertaa! – huudahti emäntä.

– Tietenkin se häneltä jollain tavoin saadaan, ja minä olen päättänyt, että se on saatava jo tänä iltana, taikka tiehensä hän saa laputtaa kimpsuineen kampsuineen.

– Ajattelehan, muijaseni, – huudahti isäntä, – hänhän on herrasnainen, ja häntä pitää kohdella suuremmalla kunnioituksella.

– Olkoon herras- tai narris-, – vastasi emäntä, – ulos pellolle vaan ja aika kyytiä! Herrassäätyisyys saattaa olla hyvä kohdallaan, mutta en minä puolestani ole siitä nähnyt mitään hyvää heruvan Karhin majatalossa.

Sen sanottuaan hän juoksi kapeita portaita myöten kyökistä yläkertaan, eikä aikaakaan niin hänen äänensä kovuudesta ja sanojensa ankaruudesta minä ymmärsin, ett'ei maksua asukkaalta ole odottamistakaan. Aivan selvään kuulin hänen uhkauksensa.

– Ulos, sanon minä, tiehesi heti paikalla, senkin hävitön heiskale, taikka lyön sinuun sellaisen leiman, että kylläinään tuntuu. Senkin maankulkija! Tulla työntäytymään kunnialliseen taloon taskut tyhjää täynnä. Tiehesi, sanon minä!

– Armahtakaa, hyvä rouva, – sanoi vieras, – olkaa hyljätylle raukalle armelias vielä yksi yö; kuolema hänestä kyllä pian lopun tekee.

Silmänräpäyksessä minä tunsin äänestä Olivian, onnettoman tytär raukkani. Parahiksi ennätin hänelle apuun, kun emäntä oli raastamassa häntä tukasta, ja suljin syliini tuon kalliin, kauan kaivatun poloisen.

– Tervetultua, tervetultua sittenkin armas, kadotettu lapseni! Tervetultua, kallis aarteeni, isäsi syliin! Vaikka sinut jumalaton hylkääkin, niin on maailmassa kumminkin yksi olento, joka ei koskaan sinua hylkää. Vaikka tuhansiin nousisi rikostesi luku, hän on ne kaikki anteeksi antava.

– Oi oma, rakas… – hetkeen aikaan ei Olivia kyennyt muuta sanomaan. – Oma isäni armahin! Saattaako enkelikään olla sen lempeämpi! Millä sen olen ansainnut? Tuo konna! Minä vihaan häntä sekä itseäni. Tämäkö palkintoa niin paljosta hyvästä! Sinä et saata minulle anteeksi antaa, et mitenkään, sen tiedän.

– Kyllä, lapseni, kaikesta sydämestäni minä annan sinulle anteeksi.

Kadu tekojasi vain, niin saatamme vielä kumpikin olla onnellisia.

Vielä me saamme monta ilon päivää, Olivia.

– Emme koskaan isä, emme koskaan. Minun jäljellä oleva kurja elämäni on saastaa täynnä maailman silmissä ja häpeäksi kodille. Mutta voi, isä! Sinä näytät tavallista kalpeammalta. Olisiko minun kaltaiseni olento saattanut tuottaa sinulle niin suuria suruja? Olethan toki siksi ymmärtäväinen, ettes minun rikokseni kurjuutta huoleksesi ota.

– Meidän ymmärtäväisyytemme, hyvä neiti, – yritin vastata.

– Voi, miksikä noin kylmä sana, isä? huudahti hän. – Ensi kertaa sinä minua näin kylmästi puhuttelet!

– Suo anteeksi, lapsi kulta, – virkoin minä – olin vain sanomassa, että ymmärtäväisyys on hidas, jospa varmakin puolustaja ahdingoissa.

Emäntä tuli nyt tarjomaan meille siistimpää huonetta, ja niinpä siirryimme sellaiseen, missä meidän sopi vapaammin haastella keskenämme. Puheltuamme jonkun aikaa, kunnes kumpaisenkin mieli rauhoittui ja tyyntyi, minä en saattanut olla tiedustamatta, millä tapaa hän oli joutunut nykyiseen viheliäiseen tilaansa.

– Tuo konna, – lausui hän, – oli tuttavuutemme ensi päivästä saakka salaisuudessa tehnyt minulle kummallisia tarjouksia.

– Konna vainenkin! – huudahdin minä, – Ja sittenkin käy kummakseni, kuinka niin viisas ja ulkoa nähden niin kunniallinen mies, kuin mr Burchell, on saattanut tahallisesti tehdä itsensä syypääksi niin ilkeään tekoon ja hiipiä perheesen, sysätäkseen sen sitten kurjuuteen.

– Isä kulta, – vastasi tyttäreni, – sinä olet kovasti erehtynyt. Mr Burchell ei milloinkaan yrittänyt pettää minua. Päinvastoin hän joka tilaisuudessa varoitti minua kahden kesken mr Thornhillista, joka, niinkuin nyt olen saanut kokea, oli kehnompi kuin mr Burchellin sanoista saattoi päättääkään.

– Mr Thornhillko? – huudahdin minä. Kuinka se on mahdollista?

– Niin isä, – vastasi hän, – mr Thornhill se juuri on, joka minut vietteli; ja mitä noihin kahteen naiseen tulee, jotka hän esitti ylhäisillä ladyinä, mutta jotka olivatkin vain kevytmielisiä naisia Lontoosta, sivistymättömiä, armottomia ihmisiä, niin hän juuri oli palkannut heidät houkuttelemaan meitä Lontoosen. Heidän vehkeensä olisivat, niinkuin muistatte, onnistuneetkin, ellei olisi väliin tullut mr Burchellin kirje, joka sisälsi moitteita heitä vastaan, vaikka me luulimme niitten tarkoittavan meitä. Mitenkä hänellä oli niin suuri vaikutusvalta heihin, että luopuivat yrityksestään, se on ja pysyy minulle salaisuutena, mutta siitä olen vakuutettu, että hän oli meidän talon todellinen, paras ystävä.

– Sinä saatat minut kokonaan hämille, lapseni, – huudahdin minä, – mutta nytpä huomaan, että minun ensimmäisissä epäluuloissani mr Thornhillin häijyydestä oli liiankin paljo perää. No niin, hän saa rauhassa riemuita voitostansa, sillä hän on rikas, me köyhiä. Mutta sanos, lapseni, ei vainkaan liene ollut vähäinen se kiusaus, joka saattoi järkyttää kaikki hyvän kasvatuksen vaikutukset ja niin siveellisen mielenlaadun kuin sinun?

– Todellakin, isä, – vastasi Olivia, – hän saa voitostansa kiittää sitä, että minun palavin haluni oli tehdä onnelliseksi hänet, ei itseäni. Minä tiesin, ett'ei meidän avioliittomme ole lainkaan sitova, vihkijänä kun oli katolilainen pappi, ja ett'ei minun ole turvautuminen mihinkään muuhun kuin mr Thornhillin rehellisyyteen.

– Mitenkä? – keskeytin minä. – Vihkikö teidät todellakin oikea pappi?

– Kyllä, isä, – vastasi hän, – mutta me olemme kumpikin vannoneet pitävämme hänen nimensä salassa.

– Tule sitten syliini vielä kerta, lapseni! Nyt olet minulle tuhannen kertaa enemmän tervetullut kuin ennen, sillä nyt sinä olet hänen aviovaimonsa, eikä mikään inhimillinen laki, vaikka olisi timanttitauluihin piirretty, kykene tämän pyhän liiton siteitä höllentämään.

– Voi, isä! – parkasi tyttäreni. – Vähän sinä vielä tunnet hänen konnamaisuuttaan: sama pappi on jo tätä ennen vihkinyt hänet kuuden, jopa kahdeksan naisen kanssa, jotka hän on pettänyt ja hyljännyt jok'ainoan, niinkuin minutkin.

– Onko niin? – huudahdin minä. – Sitten on tuo pappi saatettava hirsipuuhun. Huomispäivänä jo saat nostaa kanteen häntä vastaan.

– Mutta isä, – kysäisi hän, – tekisinkö oikein silloin? Minähän olen vannonut olla vaiti?

– Lapsi kulta, – vastasin minä, – jos kerran olet sellaisen lupauksen tehnyt, niin en saata enkä tahdokaan kiusata sinua sitä rikkomaan. Ja vaikka siitä olisi yhteiskunnallekin hyötyä, et sittenkään saa nostaa kannetta häntä vastaan. Kaikissa inhimillisissä laitoksissa on pienempi paha sallittuna suuremman hyvän saavuttamiseksi: niinpä valtiollisissa asioissa pannaan välisti maakunta altiiksi, jos koko valtakunta saadaan sen kautta pelastetuksi, ja lääketieteen alalla leikataan raaja irti, jott'ei koko ruumis joutuisi vaaraan. Mutta uskonnossa pysyy järkähtämättömänä lakina: pahaa ei saa tehdä milloinkaan. Ja tämä laki, lapseni, on oikea, sillä jos meissä olisi sellainen mielipide, että pienempi paha on luvallinen, milloin suurempi hyvä on saavutettavissa, niin tulisimme useinkin tehneeksi rikoksen, mahdollisia etuja odottaessamme. Ja vaikkapa etu varmaan seuraisikin, niin saattaisi käydä niin, että, juuri tuota väärällä tavalla saatavaa etua odottaessamme, meidät kutsutaankin vastaamaan teoistamme, ja silloin on ihmisen töitten kirja ikipäiviksi suljettu. Mutta minä keskeytin sinut, kultaseni. Jatka vaan.

– Heti seuraavana aamuna – kertoi hän minä huomasin, minkä verran hänen rehellisyyteensä on luottamista, sillä silloin jo hän teki minut tuttavaksi kahden muun onnettoman naisen kanssa, jotka hän oli pettänyt, niinkuin minutkin, mutta jotka olivat tyytyneet edelleen elämään talossa. Minä rakastin häntä liian hellästi, sietääkseni moisia kilpailijoita rinnallani, ja koetin upottaa häpeäni huvitusten humuun. Minä tanssin, minä koreilin, minä haastelin lavertelin, mutta yhä vaan olin onneton. Gentlemanit, joita kävi siellä, puhuivat myötäänsä minun sulojeni voimasta, mutta se vaan lisäsi mieleni masennusta, minä kun olin tuon voimani kokonaan maahan polkenut. Ja niin minä kävin päivästä päivään alakuloisemmaksi ja hän samalla yhä enemmän hävyttömäksi, kunnes tuo hirviö tuli niin julkeaksi, että tarjosi minut eräälle tuttavalleen nuorelle baronetille¹⁶. Tarvinneeko minun sanoa, isä, kuinka syvästi tämä kiittämättömyys minua loukkasi? Minun vastaukseni hänelle oli melkein hurjaa vimmaa. Minä vaadin eroa. Lähtiessäni hän tarjosi minulle rahakukkaron, mutta minä viskasin sen halveksien hänen jalkoihinsa ja läksin hänen luotaan sellaisessa raivossa, että hetkeksi kokonaan unohdin tilani kurjuuden. Mutta pian aukenivat silmäni, ja minä näin olevani viheliäinen, hyljätty, syyllinen olento, ilman yhtään ystävätä, jonka turviin paeta.

"Samassa sattuivat postivaunut kulkemaan ohitseni. Minä nousin niihin, ajattelematta muuta kuin mitenkä päästä kauaksi tuosta heittiöstä, jota minä sekä halveksin että kammosin. Tähän minut sitten jätettiin, ja täällä on minulla, oman tuskani ohella, ollut ainoana seuralaisenani talon emännän tylyys. Haikeasti olen täällä muistellut niitä onnen hetkiä, joita olin kotona viettänyt äitini ja sisareni seurassa. Suuri on heidän surunsa, suurempi vielä minun, siihen kun liittyy syyllisyys ja häpeä."

– Malttia, lapsi! – sanoin minä. – Toivoakseni asiat vielä muuttuvat paremmiksi. Koetahan nukkua rauhassa tämä yö. Huomenna minä vien sinut kotiin äidin ja sisarustesi luo. He ottavat sinut ystävällisesti vastaan. Äiti parka! Kovin on tämä käynyt kipeästi hänen sydämelleen, mutta hän rakastaa sinua sittenkin, Olivia, ja antaa sinulle anteeksi.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.

Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme, minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä kestämään.

Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani. Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia tyttäreni kanssa häntä noutamaan.

Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo, kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain mielihyvälle.

Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.

Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit, herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä. Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt missään. Voi hirmua!

– Missä? – parkaisin minä, – missä pikku pojat?

– Kuolleet liekkeihin, – vastasi vaimoni kylmästi, – ja minä tahdon kuolla heidän kanssaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut pidättää mikään.

– Missä, missä minun lapseni? – huusin minä, hyökäten liekkeihin ja murtaen oven lasten huoneesen, – missä poikani pienet?

– Tääll'ollaan, isä, täällä! – vastasivat he yhdestä suusta, valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.

Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti katto sisään.

– Nyt! – huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, – nyt leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni, jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä me saatamme olla onnellisia.

Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.

Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.

Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies, lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista, mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.

Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä, että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi. Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä kovemmilla koettelemuksilla.

Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan, vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin, mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.

– Oo, madam, – puheli äiti, – kovinhan on halpa tämä paikka, jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä. Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.

Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata. Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa, vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:

– Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi kerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja raukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee olla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii nyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö keskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä vieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme välittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme tukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme kuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin, sillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen viettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata oikeamielistä tekoa.