Читать книгу: «Wakefieldin kappalainen», страница 8

KAHDESKYMMENES LUKU

Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa tyytyväisyytensä.

Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen tunnustaa, että sauva ja matkareppu – siinä koko se irtain omaisuus, josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.

– Niin, niin, poikaseni, – virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.

– Olen niinkin, isä, – vastasi hän, – vaikk'ei onnea kukaan tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta tavoittelemisesta luovuinkin.

– Olisipa, – sanoi mrs Arnold, – hyvin hauska kuulla teidän seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla loput.

– Hyvä rouva, – vastasi poikani, – sen sanon ennakolta, ett'ei kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua, sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä tekemiäni.

"Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara, mutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan masentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä minä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti, huomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien varsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että Lontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa asianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.

"Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun suosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa taloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa, niinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä kysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti suunsa pilkalliseen irveen."

– "Ohhoh!" – sanoi hän, – "Kylläpä viittoivatkin sinulle koko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä sisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin olisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai olla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun myötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni vuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään sivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat koulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä valmistautunut tähän toimeen?"

– "En."

– "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?"

– "En."

– "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?"

– "Ei."

– "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä sängyssä?"

– "En."

– "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä ruokahalu?"

– "On."

– "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle, mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän huoli", – jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään, niinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä, jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, – tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat ylistystä osakseen, – miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet, kykenemättä kunnon saapasta tekemään.

"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella¹⁴.[Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä, että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.

"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan, ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä, kun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."

– Kohdalleen sanottu, poikani! – huudahdin minä. – Ja minkä asian otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian tärkeyttä… mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin, sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun paradokseistasi?

– "Isä hyvä, – vastasi hän, – oppinut maailma ei sanonut paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.

"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa, sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista. Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan, mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:

" – Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan, tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin murtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken, minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada lainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani, mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis kahtia."

– Herrainen aika, Yrjö! – huudahdin minä. Sellaistako se runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät, nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?

– Ei, isä, vastasi Yrjö, – ei todellinen runoilija milloinkaan niin syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.

"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten julkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun. Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat, nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset, kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava. Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet, Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.

"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.

"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S: t Jamesin puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman, entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies"¹⁵.

– Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? – keskeytin minä. – Thornhill, niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.

– Herrainen aika! – huudahti mrs Arnold, – onko mr Thornhill niin läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä, ja me odotamme häntä piakkoin tänne.

"Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena. Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa, milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan. Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä: pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin onnellinen.

"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen ja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista, sitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä enemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä inhottavammaksi.

"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun ystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään kaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli muka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä… Minä näen kyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän velvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen, löin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö olikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli konnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat kiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan päivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen paremmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir William Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka oli tärkeässä valtionvirassa.

"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen sedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä ja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä ystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina isäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne sir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin kirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa."

– "Sanokaas", – virkkoi hän sitten, "sanokaas, mitä te olette tehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä suosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette ollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa siitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin, sydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain määrin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se antaisi teille aihetta katumaan tekoanne."

"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan hänen kyllä olevan oikeassa.

"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu tuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati kuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan, oli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin luusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin tavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin kirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi. Tämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa katsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa asussa. Maalaukset, tapetit, kultaus – kaikki tuo täytti minut pelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän varsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka suuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita pää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan aarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä kunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita. Aha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, – se oli vaan kamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän! Eikö mitä, se oli vain kamaripalvelija."

– "Tekö", kysäisi hän, – "teko olette tämän kirjeen tuoja?"

Minä kumarsin vastaukseksi.

– "Minä huomaan tästä", – jatkoi hän, "että niinkuin…"

Mutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen enempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut ratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen koommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että hänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin edustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä henkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten perään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin askelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen, saanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut vaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli häipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa, niinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee… Katsahdin vihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa portilla.

"Nyt", jatkoi poikani, "nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan tiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan haaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään. Nyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt heitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään tietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja sitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi, mutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti kohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti odottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä aikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli auki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi. Tässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen majesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän sen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen vapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan orjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä pääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin tätä luostarikoppia – ja semmoiselle se juuri näytti – hartaana kuin munkki.

"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin, odottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden ilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta kovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle sydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän suvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut todellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin: hän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että minä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa, mitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan muka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo puhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo lähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa on koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä sydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa huvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain niin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun puoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen tuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt käyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi häntä.

"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään laivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan tuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani mukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja hän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean kuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole mielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten omistajille orjaksi."

– "Mutta", – jatkoi hän, – "pääsette te paljoa lyhempääkin tietä paksuun leipäkannikkaan kiinni. Noudattakaa minun neuvoani. Minun laivani lähtee huomenna Amsterdamiin. Mitähän, jos tulisitte matkustajana mukaan? Maihin päästyänne ei teidän huoli tehdä muuta kuin ruveta opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, ja minä takaan, että oppilaita tulee kyllä ja rahaa sitä mukaa runsaasti, sillä tottahan te sitä kieltä osaatte, hitto vieköön!

"Minä sanoin osaavani sitä kyllä, mutta lausuin samalla epäilykseni, tokkohan muka Hollantilaiset ovat kovinkaan kärkkäät oppimaan englanninkieltä. Kirota paukauttaen hän vakuutti heidän olevan ihan hurjia sen perään, ja tämän kuultuani minä suostuin hänen ehdotukseensa ja astuin huomenissa laivaan, lähteäkseni opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä.

"Tuuli oli myötäinen, matka kävi joutuun, ja niinpä minä ennen pitkää, suoritettuani laivamaksuksi puolen irtainta omaisuuttani, huomasin äkkiä seisovani kuin pilvistä pudonneena, ventovieraana, eräällä Amsterdamin pääkatuja. Minä päätin, hetkeäkään kadottamatta, ryhtyä opetustoimeeni. Käännyin senvuoksi parin kolmen sellaisen henkilön puoleen, jotka ulkoasultaan näyttivät kaikkein lupaavimmilta, mutta meidän oli mahdoton ymmärtää toisiamme. Nyt vasta iski minulle mieleen, että ennenkuin minä pystyn opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, heidän pitäisi ensin opettaa minulle hollanninkieltä. En saata käsittää, mitenkä näin ilmeisen selvä asia oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta ilmeisen selvää oli, että huomaamatta se vaan oli jäänyt.

"Yritys oli niinmuodoin mennyt myttyyn, ja jo rupesin miettimään, millä keinoin päästä suoraa päätä Englantiin takaisin. Sattumalta kumminkin kohtasin erään irlantilaisen ylioppilaan, joka oli paluumatkalla Lowenin kaupungista. Ennen pitkää olimme joutuneet pakinoille kirjallisuutta koskevista asioista – minä näet, ohimennen sanoen, unohdin aina tukalan tilani, kun vaan puhe kääntyi sellaisiin.

"Häneltä sain siinä tietää, ett'ei siellä koko yliopistossa ole kahtakaan miestä, jotka osaisivat kreikankieltä. Se oli minusta kovin kummallista. Paikalla päätin lähteä Loweniin ansaitsemaan leipääni kreikankielen opettamisella, ja tähän aikomukseeni sain kannatusta yliopistokumppaliltani, joka viittasi siihen, että minua onnistaa siellä vielä hyvinkin.

"Reippain mielin läksin seuraavana aamuna matkalle. Joka päivä minun irtaimeni kantamus keveni, niinkuin Aisopon leipäkori, sillä tavaroillani minä maksoin Hollantilaisille yösijasta ja ruuasta. Loweniin tultuani, en ruvennutkaan kumartelemaan niitä alempia professoreja, vaan päätin esittää taitoni suoraan päätä itse rehtorille. Menin, pääsin puheille ja tarjosin palveluksiani kreikankielen opettajana, koska olin kuullut yliopistossa sellaista kaivattavan. Rehtori näytti ensi alussa epäilevän minun taitoani, mutta minä sanoin olevani valmis kykyni todistukseksi kääntämään latinaksi minkä kreikkalaisen kirjailijan teoksesta hyvänsä. Huomattuansa minun tarkoittavan täyttä totta, hän lausui minulle näin:

" – Katsokaas minua, nuori mies. Min'en ole ikinä lukenut kreikkaa, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut kaivata sitä. Tohtorinhattu ja – kaapu minulla on ilman kreikankin kieltä; minulla on kymmenentuhatta florinia vuosipalkkaa ilman kreikankin kieltä; ruokahalu minulla on hyvä ilman kreikankin kieltä. Sanalla sanoen, kosk'en minä kreikankieltä osaa, niin en minä usko, että siitä mitään hyvääkään lähtee."

"Nyt olin niin kaukana kotimaasta, ett'ei palajamista ollut ajatteleminenkaan. Musikkia minä ymmärsin jonkun verran, ja oli minulla äänikin välttävä, ja niinpä siitä entisestä joutohetkien huvista tuli minulle nyt toimeentulon lähde. Näin minä elelin hyväntahtoisten talonpoikain luona Flanderissa ja samoin Franskassa, yleensä siellä, missä ihmiset olivat niin köyhiä, että saattoivat iloisiakin olla. Mitä köyhempää kansa, sitä hilpeämpi se on mieleltään, sen huomasin. Lähestyessäni iltamyöhällä maalaistaloa, minä soitin jonkun hauskimmista liverryksistäni ja siten sain yömajan, vieläpä seuraava päiväkin minua talossa hyvänä pidettiin. Yritin kerran tai pari soittaa säätyläisillekin, mutta heidän mielestään minun esitykseni oli kovin kehnoa, enkä heiltä koskaan ropoakaan saanut. Tämä oli minusta sangen kummallista, sillä ennen vanhaan, jolloin musikkia huvikseni harjoittelin, kaikki ihmiset olivat ihastuksissaan minun soitostani, naiset liiatenkin. Nyt sitä vastoin, kun soittaminen oli elatuskeinona minulla, nyt sitä ylenkatsottiin. Siinä todistus, kuinka herkkä maailma on pitämään ala-arvoisena sellaista taitoa, jolla ihminen leipänsä ansaitsee.

"Sillä tapaa saavuin Parisiin, ilman muuta tarkoitusta kuin nähdä hiukan maailmaa ja vaeltaa sitten edelleen. Parisilaiset ne pitävät paljoa enemmän railakkaista kuin älykkäistä muukalaisista. Ja minä kun en saattanut ylvästellä kumpaisellakaan, niin ei minun osakseni suurtakaan suosiota tullut. Kuljeskeltuani kaupunkia pitkin ja poikki kolme neljä päivää ja nähtyäni parhaimmat talot ulkopuolelta, olin juurin lähtemäisilläni tästä kaupungista, jossa ei vieraanvaraisuutta saa kuin rahalla, kun äkkiä, astuessani erään pääkadun poikki, minua vastaan tuli – kukas muu kuin se serkkumies, jonka luokse te ensin olitte minua suosittanut. Tämä kohtaus oli minulle varsin mieluista eikä luullakseni epähauskaa hänellekään. Hän tiedusteli, mitä varten minä olin Parisiin tullut, ja kertoi, mitä hän itse siellä toimii. Hänen tehtävänään oli kerätä vanhanaikuisia tauluja, rahoja, kivikaiverruksia ja kaikenlaisia muinais-esineitä eräälle lontoolaiselle gentlemanille, josta äskettäin oli tullut rikas mies ja muinaistieteen suosija.

"Minua kummastutti, mitenkä meidän serkku on ryhtynyt tällaiseen toimeen, hän, joka usein oli vakuuttanut minulle, ett'ei hän moisia asioita ymmärrä ensinkään. Kysyttyäni, mitenkä hänestä näin äkkipikaa oli tullut asiantuntija tällä alalla, vastasi hän, ett'ei mikään ole sen helpompaa. Koko salaisuus piilee siinä, että tarkoin noudattaa vain kahta sääntöä: ensiksi aina ja joka paikassa huomauttaa, että olisi tuosta taulusta parempikin tullut, jos maalari olisi pannut siihen enemmän työtä, ja toiseksi kehua Pietro Peruginon teoksia."

– "Mutta", lisäsi hän, – "samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua rupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni sinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.

"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle elatuskeino, ja elää – siinähän koko minun kunnianhimoni tällä, kertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen avullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä taulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia ostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä korkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät häneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen, mitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan vikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen mielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin vakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni, kohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja palasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään lausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin tilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän joskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa, varsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan ternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten sitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla paremmaksi.

"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin suositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena miehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi. Jonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä gentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen hänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren herran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse itseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin tulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä enoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja holhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen hänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus olikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta tiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi kulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä sitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä tien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa mitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän aina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä katsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka hämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei miehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.

"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja laivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen tulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän vähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi. Silloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan palkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan, yksi ainoa palvelija mukanaan.

"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin jo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut apua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on parempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin hankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja se oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa ulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia teesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle sattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin, niin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan. Tällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti, vaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä ja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta. Muistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin vain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta rikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa maissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin piintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain yhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.