Читать книгу: «Wakefieldin kappalainen», страница 10

KOLMASKOLMATTA LUKU

Turmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.

Jonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme nykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan, niin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan poikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni ääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi. Käytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja samalla sydäntäkin tyynnyttävät.

Hyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä osan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä miehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon mies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille ystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään hyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että kaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.

Näytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän oli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut saanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä punastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut hänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä, että tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen mieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa, mitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä sisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati tuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka se oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja kateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen suruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin ennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia tapauksia historiasta.

– Ihmisen onni, tyttäreni armas, – puhelin minä, – on Sen kädessä, joka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen meidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen sulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava, vaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:

"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean aatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden iässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän seisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella virtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen sylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin. Äiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan pelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään, suurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset sotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti kohta vangiksi.

"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan raivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet olivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että julmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan nuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään ja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei hänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi ensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen sydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja kauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.

"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden perästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin, ja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli vaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes kaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin monenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta. Saatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki franskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä onnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta piiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein samassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin hänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli synkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali antaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.

"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.

"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa. Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."

Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista; yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän, minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen personastaan että rikkaudestaan.

Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr Thornhill on minun talossani käyttäynyt.

Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa, mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä. Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä. Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill, tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa. Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.

– Minkäs minä sille voin, – lopetti poikani, – mutta kyllä minun vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.

– Olkoon vaan, jos voinee, – vastasin minä. – Mutta katsos, poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka ympärilläni leipää itkevät! – kaikki tuo on silmäisi edessä… Ja sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta! Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa, nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.

Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.

Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta, jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kovia kohtauksia taaskin.

Huomis-aamu kun oli tähän vuoden-aikaan nähden erittäin lämmin, niin päätettiin syödä aamiainen kuusamomajassa. Siellä pyysin nuorempaa tytärtäni laulamaan, ja pian liittikin hän äänensä siihen konserttiin, mikä raikui puista ylt'ympärillä. Tässä majassa oli Olivia ensi kerran kohdannut viettelijänsä, ja jok'ainoa esine siinä oli omiansa lisäämään hänen tuskaansa. Mutta sellainen haikeamielisyys, joka heräjää henkiin entisistä mielihyvän aiheista tai sävelten soinnuista, se tyynnyttää sydämen eikä raasta sitä. Äitikin tunsi tässä tilaisuudessa suloista surumielisyyttä ja vuodatti kyyneleitä ja rakasti tytärtään kuin ennenkin.

– Kas niin, armas Olivia, – virkkoi hän, laulahan meille se murheellinen laulu, josta isä niin paljon pitää. Sofia on puolestaan jo laulanut meille. Laula, lapseni, vanhan isäsi mielihyviksi.

Olivia totteli ja esitti pienen laulunsa niin syvällä tunteellisuudella, että se liikutti minua.

 
Jos lempi johtais naisen harhaan,
Jos pettänyt mies hänet ois,
Oi mikä suistais surut silloin
Ja virheen pesis hältä pois?
Yks keino virheen voisi pestä
Ja häätää häpeän, ei muu:
Hän hautaan käy, ja miehen sydän
Se tuskiin tuimiin pakahtuu.
 

Viimeiset säkeet hän lauloi erittäin vienosti, surun sortamalla äänellä. Tuskin oli laulu loppunut, kun jonkun matkan päässä huomattiin mr Thornhillin vaunut. Me säpsähdimme kaikki, mutta varsinkin kohosi vanhimman tyttäreni tuska ylimmilleen. Välttääkseen näkemästä viettelijäänsä, hän kiirehti sisarensa kanssa sisään.

Parin minutin perästä mr Thornhill oli astunut vaunuistansa ja tuli minun luokseni – minä en ollut liikahtanutkaan paikaltani – ja tuttavallisesti kuin ennenkin kysyi, kuinka minä jaksan.

– Sir, – vastasin minä, – tämä julkeus todistaa vaan entistä enemmän, kuinka kehnomielinen mies te olette. Oli aika, jolloin minä olisin kurittanut teitä, joka olette niin häpeämätön, että rohkenette astua minun silmieni eteen. Mutta olkaa rauhassa: ikä on suistanut minun intohimoni, ja virkani estää niitä pääsemästä valtaan.

– No mutta, hyvä herra! – virkkoi hän. Te panette minut ihan hämmästymään. Minä en käsitä yhtään mitään. Eihän toki tyttärenne äskeinen huviretki minun kanssani liene mielestänne mitään rikollista laatua?

– Mene! – kiljaisin minä. – Sinä olet konna, halpa, kehno konna ja kauttaaltasi valhetta täynnä. Teidän kataluutenne suojelee teitä minun vihani vimmasta. Niin, sir, minä olen syntyisin sellaisesta suvusta, jossa tällaista ei olisi siedetty! Hetken himojen tähden olet sinä, kurja mies, syössyt erään ihmisparan ainaiseen onnettomuuteen ja häväissyt sen perheen, jolla ei ole maailmassa ollut mitään muuta onnen-osaa kuin kunniansa.

– Jos hän tai te, – vastasi hän, – tahtomalla tahdotte olla onnettomia, niin minkäs minä sille! Mutta te voisitte sittenkin olla onnellisia, ja minä olen aina oleva altis auttamaan teitä siihen, ajatelkaa muutoin minusta mitä tahdotte. Me saatamme naittaa hänet toiselle ennen pitkää ja – mikä vieläkin tärkeämpää – hänen sopii pitää rakastajaa silti, sillä minä vakuutan yhä edelleenkin vilpittömästi kunnioittavani häntä.

Minä tunsin, kuinka tämä kunnoton ehdotus panee minut kuohuksiin. Mieli saattaa kyllä usein pysyä tyynenä suurtakin vääryyttä kärsiessään, mutta pienet konnantyöt ne aina sydämelle käyvät ja kiihottavat sitä raivoon.

– Pois näkyvistäni, kavala kärme! – huudahdin minä, – äläkä loukkaa minua enää läsnäolollasi! Jos uljas poikani olisi kotona, ei hän tätä sallisi, mutta minä olen vanha, kykenemätön ja kaikin puolin mennyt mies.

– No niin, – huudahti hän – te tahdotte nähtävästäkin pakottaa minut puhumaan ankarammin kuin olin aikonutkaan. Mutta koska minä vast'ikään viittasin, mitä teillä on toivomista minun ystävyydestäni, niin sallittanee minun myös ilmoittaa, mitä seurauksia saattaa olla minun suuttumuksestani. Minun asian-ajajani, jolle teidän äskeinen velkakirjanne on siirretty, uhkailee kovin, enkä minä tiedä, millä keinoin voisi estääkään oikeutta pääsemästä voimaansa, ellenhän nimittäin suorita rahoja itse, joka taas ei ole niinkään helppo asia, minulla kun pian tapahtuvain häitteni tähden on ollut viime aikoina koko lailla menoja. Voutikin puhuu vuokramaksujen keräämisestä; hän tuntee nähtävästi velvollisuutensa; minä puolestani en sekaannu milloinkaan tällaisiin asioihin. Mutta sittenkin minä tahtoisin tarjota teille palvelustani ja soisin näkeväni teidät tyttärenne kanssa miss Wilmotin ja minun häissäni; tämä on myös ihastuttavan Arabellan pyyntö, jota toivoakseni ette hyljänne.

– Mr Thornhill! – virkoin minä, – kuunnelkaa minua nyt kerta kaikkianne. Teidän avioliittoanne kenenkään muun kuin minun tyttäreni kanssa minä en myönnä. Ja vaikka teidän ystävyytenne nostaisi minut valta-istuimelle tai teidän suuttumuksenne minut hautaan painaisi, niin minä ylenkatson kumpiakin. Olet kerran halpamaisesti pettänyt minut ja tuottanut minulle korvaamattoman tappion. Sydämeni luotti sinun kunniaasi, mutta löysi siinä pelkkää kataluutta. Älä siis milloinkaan minulta ystävyyttä odota. Mene ja pidä hyvänäsi, mitä sinulle suonut on kauneus, rikkaus, terveys ja huvit. Mene ja jätä minut puutteesen, häpeän-alaiseksi, sairaaksi ja murheelliseksi. Ja kumminkin, niin masennettu kuin olenkaan, on sydämeni aina pitävä kunniatansa arvossa, ja vaikka minä olen antanut sinulle anteeksi, niin alati minä olen halveksiva sinua.

– Vai niin! – vastasi hän. – Olkaa sitten varma, että saatte tuntea tämän röyhkeytenne seuraukset. Pian saamme nähdä, kumpiko on enemmän omiansa tulla ylenkatsotuksi, tekö vai minä.

Sen sanottuaan hän äkkiä läksi pois.

Vaimoni ja poikani, jotka olivat olleet läsnä tässä keskustelussa, olivat kauheasti säikäyksissään. Tyttäret, nähtyään hänen lähteneen, tulivat tiedustelemaan keskustelun tulosta, ja se, niinkuin jokainen arvaa, teki heidät yhtä levottomiksi kuin muutkin. Minä puolestani en välittänyt tuosta squiren häijyydestä, joka nyt näkyi kiihtyneen äärimmilleen. Hän oli iskun jo lyönyt, ja minä olin valmis torjumaan jok'ainoan uuden hyökkäyksen, niinkuin sellainen sodassa käytetty kone, joka aina, heittipä sen miten päin hyvänsä, kääntyy kärki edellä vihollista kohti.

Pian saatiin tutakin, ett'ei hän ollut turhaan uhkaillut, sillä huomenna sangen varhain saapui vouti hakemaan vuosivuokraa. Kaiken sen perästä, mitä minulle oli tapahtunut, oli minun mahdoton suorittaa sitä. Seurauksena siitä oli, että hän samana iltana ajatti karjani pois. Se arvosteltiin seuraavana päivänä ja myötiin vähempään kuin puoleen hintaansa. Vaimoni ja lapseni koettivat nyt saada minua mieluummin myöntymään kuin antaumaan ilmeisen tuhon ja turmion alaiseksi. Pyysivätpä, että sallisin squiren kerran vieläkin käydä meillä, ja koettivat kaikella vähäisellä kaunopuheliaisuudellaan kuvailla, mitä kaikkia koettelemuksia minä vielä saan kestää: vankeuden kauhut näin ankarana vuoden-aikana sekä kovan taudin koettelemukset, terveyteni kun jo muutoinkin oli suuresti heikennyt tulipalossa sattuneen vamman kautta.

Mutta minä olin järkähtämätön.

– Voi rakkaani, – huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte kehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus käskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli minun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan maailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä pidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani, hävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni, lakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita? En, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin pitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne hyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta ja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.

Näin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi läksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä portaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa, niin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä, jotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.

Hänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja sitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat ottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan matkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä yhdentoista peninkulman päässä.

– Hyvät ystävät, – sanoin minä, – kovan sään aikanapa tulittekin viemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin polttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa täydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja sitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä lumessa niin pitkää matkaa. Mutta… jos niin vaaditaan…

Käännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna kokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta. Kehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta sisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt. Minä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut säikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä eivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä välin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin sai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit lähtemään.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.

Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.

Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa kohtaloani.

Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia, ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi, ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin olivat tarkoittaneet minun parastani.

– Mitenkä, ystävät! – lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua rakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen teille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan ja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne? Tuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää tuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko! Palaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää Jumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä näen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani tehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin lohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan iankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.

He näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen, katkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä. Hellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten läksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää matkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai oikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä taloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen muinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.

Kylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin saavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa hilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni saavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan. Se oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja sisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun huoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä pahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella vangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.

Luulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden ääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen päämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle ilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti tuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun vähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan juomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina, naurut ja jumalaton meno.

– Mitenkä! – ajattelin itsekseni. – Kehnot ihmiset ovat iloisia, ja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta yhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla on enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.

Näissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei väkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin sitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion kuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan minun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina ollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka vaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä hänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni olla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka oppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi, oikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti, olinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut edes ajatelleeksikaan.

– Sepä paha, – sanoi hän, – sillä täällä te ette saa muuta kuin olkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska teissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin aikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia makuuvaatteitani.

Minä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin paljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. – Osoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: – näkyypä tuo muinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri hädässä, sanoessaan: Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon. Ja mitäpäs, – jatkoin sitten, – mitäpäs tästä maailmasta olisikaan, jos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?

– Te puhutte maailmasta, sir, – vastasi vankeuskumppalini. – Maailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia elikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et – kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: Anarkon ara kai ateleuteeton to pan, joka on niin paljon kuin…

– Suokaa anteeksi, sir, – virkoin minä, että keskeytän noin tieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo ennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä Wellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim Jenkinson?

Hän huokasi vain.

– Totta kai, – jatkoi minä, – totta kai te muistatte erään tohtori

Primrosen, jolta te ostitte hevosen?

Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.

– Kyllä, sir, – vastasi mr Jenkinson. – Minä tunnen teidät nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa. Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas, jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, – katsokaas, mihin konnankoukut ovat minut vieneet!

– No niin, sir, – virkoin minä, – koska te ystävällisesti tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.

– No niin, sir, – sanoi hän, – kaikki, mitä minulla on, on oleva teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran vaikutusvaltaa.

Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.

– Sir! – vastasi hän. – Vähänpä te vielä maailmaa tunnette. Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.

Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä, kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu. Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja makasin rauhallisesti aamuun saakka.