Читать книгу: «Wakefieldin kappalainen», страница 11

KUUDESKOLMATTA LUKU

Kääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se säätää sekä palkintoja että rangaistuksia.

Varhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät vuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen heidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta, minä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin kuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut heidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen vaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat nähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman poikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä vankihuonetta kuin suinkin.

Hän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka vuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille. Ylivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun kanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja siitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua huvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen yötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.

– No niin, pojat, – kysäisin minä, – miltäs näyttää yösija?

Ettehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?

– Ei, isä, – vastasi Dick, – en minä sinun kanssasi pelkää missään.

– Ja minusta, – virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha, – minusta on paras paikka siellä, missä isä on.

Minä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä. Tyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa heikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani; pikku pojat saavat lukea minulle.

– Ja sinun, – lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä riippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit ansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti eläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista vuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen tarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi nälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella työtä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän elatukseksemme olet ansainnut.

Täten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin alas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että ilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo sain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja eläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin. Siellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja nuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän ilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä tulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.

Heidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja saattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi minun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle. Päätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan välittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät voitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän nauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus vastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta ajanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään huvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.

Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista, luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva. Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja, tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa, päinvastoin paljon hyvää kadottavat.

– Hyvät ystävät, – lausuin minä, – sillä ystäviäni te olette, vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te, ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä hänet tunnen.

"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa, miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta, joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."

Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät jääneet häneltä huomaamatta hekään.

– Voi, tohtori! – huudahti hän, – nämä lapset ovat liian somat ja liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.

– Eikö mitä, – mr Jenkinson, – vastasin minä. – Minun lapseni ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.

– Teistä, – virkkoi hän, – teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.

– Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.

– Pahoinpa pelkään sitten, sir, – huudahti hän, – että minä olen syyllinen, sillä, ellen erehdy, – hän katsahti poikaani Moosekseen – on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.

Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja myhäillen antoi hänelle anteeksi.

– Mutta, – jatkoi Moses, – olisipa hauska tietää, mitenkä te minun kasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.

– Hyvä herra, – vastasi hän, – en minä teidän kasvoihinne kiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne. Mutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut viisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani huolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.

– Luulisinpa, – virkkoi poikani, – että kertomus sellaisesta elämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.

– Ei sanottavaksi kumpaakaan, – vastasi mr Jenkinson. – Tuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja rikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen kehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa ja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon näköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee. Minä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit oppinut mies on typerin mies auringon alla.

"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana. Kun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi pikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki kallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin rehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei kukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna, ja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja ja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. – Usein minä nauroin teidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran vuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä eteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä jatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut minulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies."

– Mutta – jatkoi hän – kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.

Hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko sen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut nykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton siitä päästä.

Kuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten otsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti hyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Jatkoa edelliseen.

Huomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin minä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun suunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä mahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni – niin he arvelivat – ei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat helposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.

– Malttakaas! – vastasin minä. – Nämä miehet ovat kyllä langennutta väkeä, mutta ihmisiä silti, ja siinä sangen vaikuttava syy minun kiintyä heihin. Jos hyvä neuvo hyljätään, niin se palajaa takaisin antajansa sydämeen ja tekee sen entistä rikkaammaksi. Ja elleivät minun opetukseni tee paremmiksi heitä, niin ne tekevät ainakin minut itseni paremmaksi. Lapsi kullat, jos nämä onnettomat olisivat prinssejä, niin tuhannet ja taas tuhannet tarjoaisivat heille papillista palvelusta, mutta vankikoppiin kytketty sydän on minun mielestäni yhtä kallis-arvoinen kuin sekin, joka valta-istuimella istuu. Niin, armaani, jos voin heidät parantaa, niin parannan; kenties eivät kaikki minua hylkää. Saanen kukaties edes yhden pelastetuksi kurimuksesta; sekin olisi jo suuri voitto, sillä mikä on maan päällä kalliimpi helmi kuin ihmisen sielu?

Näin sanottuani läksin heidän luotaan ja menin yhteiseen tupaan. Siellä minun tuloani odotettiinkin iloisin mielin, kullakin valmiina tohtorin varalta koko joukko vankilan-omaisia kujeita. Olin juuri aloittamaisillani, kun muuan vanki ikäänkuin sattumoisin nykäisi peruukkini vinoon, pyytäen heti kohta anteeksi muka. Toinen, joka seisoi jonkun matkan päässä, osasi syläistä hampaittensa välitse, eikä aikaakaan, niin tirsahti koko vihma minun kirjalleni. Kolmas lausui "amen" niin hassunkurisella äänellä, että muut purskahtivat nauramaan. Neljäs oli salaa siepannut silmälasit taskustani. Mutta viidennen temppu se se vasta seuraa huvitti. Hän oli huomannut, mihin järjestykseen minä panen kirjat pöydälle eteeni, sieppasi varsin vikkelästi yhden niistä pois ja pani sen sijaan omansa, erään ruokottoman kaskukirjan. Min'en ollut tietääksenikään kaikesta siitä, mitä tämä viheliäinen joukko kurjia olentoja minulle tekee, vaan jatkoin edelleen, varsin hyvin tietäen, että se, mikä minun yrityksessäni on naurettavaa, huvittaa heitä kerran tai pari, mutta mikä siinä vakavata, se pysyy. Aikeeni onnistuikin, eikä kulunut kuuttakaan päivää, niin olivat muutamat jo ruvenneet katumaan entisiä pahoja tekojansa. Kaikki olivat tarkkaavaisia.

Minulla oli nyt kyllä syytä olla hyvilläni kestävyydestäni ja taidostani: noissa poloisissa, jotka olivat vailla kaikkea siveellistä aistia, oli herännyt tunteita, ja minä rupesin ajattelemaan aineellisenkin palveluksen toimittamista heille, koettamalla saada heidän olonsa täällä hiukan mukavammaksi. Heidän aikansa oli tähän saakka kulunut nälän ja päihtymyksen, rajun riemun ja katkeran napinan välillä. Ei heillä ollut muuta työtä kuin riidellä keskenään, lyödä kortteja ja vuoleskella piipunrasseja. Tästä viimeksimainitusta turhanpäiväisestä näperryksestä minä sain aihetta ehdottamaan työhön halukkaille, että rupeaisivat veistelemään vaarnoja tupakankehrääjille ja suutareille. Puuainekset ostettiin yhteisen keräyksen kautta saaduilla rahoilla. Valmiit tuotteet myötiin sitten minun välitykselläni, niin että jokainen ansaitsi päivittäin jonkun verran, hyvin vähän tietysti, mutta elatukseksi sentään riittävästi.

En pysähtynyt tähänkään. Sain säädetyksi rangaistuksia riettaasta käytöksestä ja palkintoja uutteruudesta. Eikä ollut kulunut täyttä kahtakaan viikkoa, niin jo olin saanut heissä herätetyksi jonkun verran yhteiskunnallisuuden ja inhimillisyyden aistia, ja mieleni oli hyvä, nähdessäni itsessäni lainsäätäjän, joka on saanut ihmisiä taivutetuiksi synnynnäisestä raakuudesta ystävällisyyteen ja tottelevaisuuteen.

Ja ylen olisi toivottava, että lainsäätäjä-valta pitäisi enemmän huolta lakien parantavasta vaikutuksesta kuin ankaruudesta. Rikokset – olkoon se vakuutettu siitä – eivät häviä sillä, että tiedetään, minkä rangaistuksen laki mistäkin rikoksesta määrää, vaan sillä, että rangaistusta peljätään. Vankilat meillä nykyjään ovat laitoksia, jotka vastaanottavat pahantekijöitä tai tekevät ihmisistä pahantekijöitä. Ne sulkevat telkkien taakse poloisia yhden ainoan rikoksen tähden ja päästävät heidät, jos hengissä päästävät, tuhanteenkin rikokseen pystyvinä. Tällaisten laitosten sijalla me voisimme nähdä, niinkuin muualla Europassa on laita, katumuksen ja yksinäisyyden tyyssijoja. Niissä kävisi syytettyjen luona sellaisia, jotka pystyvät herättämään syyllisissä katumusta ja viattomissa yhä uutta pyrkimystä astumaan hyveen teitä. Tämä se valtakuntaa kohottaa eikä rangaistusten koventaminen.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Onni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun tuloksia tässä elämässä.

Kolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia ei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä häntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka astui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset lukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman koura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua säikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja poskilla asui kamala kalpeus.

– Terve, tyttäreni, – virkoin minä, – mutta mistä tuo mielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni, niin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on minulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me saamme nähdä onnellisempiakin päiviä.

– Isä! – vastasi hän. – Sinä olet aina ollut niin hyvä minulle, ja sehän se minun murhettani lisää, ett'en milloinkaan pääse sinun lupaamaasi onnea nauttimaan. Onnea, pelkään mä, ei minulle enää ole kauaksi sallittu, ja minä ikävöitsen pois täältä, missä en ole löytänyt muuta kuin kurjuutta. Niin isä, minä soisin, että sinä suostuisit mr Thornhillin aikeisin; siten hänet joissain määrin saisi säälimään sinua, ja se lohduttaisi minua kuollessani.

– En koskaan, – lausuin minä, – en koskaan taivu julistamaan tytärtäni kunniattomaksi. Vaikka maailma pilkkaisikin sinua erehdyksesi tähden, niin salli minun pitää sinun erehdystäsi herkkäuskoisuuden eikä rietasmielisyyden tuloksena. Armas lapsi, ei minun oloni täällä niin kurjaa ja surullista ole kuin näyttää, ja ole vakuutettu, että niin kauan kuin minun suodaan nähdä sinun olevan hengissä, niin kauan ei hän millään ehdoin ole saava minun suostumustani tekemään sinua vielä onnettomammaksi, menemällä naimisiin toisen kanssa.

Minun vankeustoverini oli ollut läsnä tässä keskustelussa, ja hänpä tyttäreni lähdettyä lausui, järkevästi kyllä, kummastuksensa siitä, ett'en taivu alistumaan, kun sen kautta pääsisin vapaaksi. Hän huomautti, ett'eihän minun sovi panna koko perhettä alttiiksi yhden ainoan lapsen tähden, ainoan, joka oli mieleni pahoittanut.

– Sitä paitsi, – lisäsi hän, – en tiedä, lieneekö oikeinkaan estää miestä ja naista menemästä yhteen, niinkuin te nyt teette, kieltämällä suostumuksenne avioliitolta, jota ette voi estää, mutta jonka voitte tehdä onnettomaksi.

– Sir! – vastasin minä. – Te ette tunne sitä miestä, joka meitä sortaa. Minä tiedän varsin hyvin, ett'ei mikään alistuminen tuottaisi minulle vapautta hetkeksikään. Minulle on kerrottu, että vasta viime vuonna muuan hänen velallisistaan kuoli juuri tässä samassa huoneessa puutteesen. Mutta vaikka minä alistumisellani ja hyväksymiselläni pääsisin täältä kaikkein kauniimpaan kamariin hänen linnassaan, en suostuisi sittenkään, sillä ääni rinnassani kuiskaa minulle, että se olisi aviorikoksen vahvistamista. Niin kauan kuin tyttäreni elää, ei minun silmissäni mikään muu avioliitto ole oleva laillinen. Jos tytärtäni ei olisi olemassa, silloinhan olisin ihmisistä ilkein, jos koston tähden koettaisin erottaa niitä, jotka yhtyä tahtovat. Ei, niin suuri konna kuin hän onkin, minä soisin hänen menevän naimisiin, jotta tulisi loppu hänen irstaisesta elämästään. Mutta nyt, enkös minä olisi julmin kaikista isistä, jos menisin panemaan nimeni asiakirjan alle, joka ehdottomasti viepi lapseni hautaan, päästäkseni vain itse pois vankeudesta ja, yhtä tuskaa välttääkseni, murtaisin lapseni sydämen tuhansilla tuskilla!

Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta lausui kumminkin pelkäävänsä tyttäreni terveyden olevan jo niin piloilla, ett'ei se minua enää kovinkaan kauan vankeudessa pidä.

– Mutta, – jatkoi hän, – ellette tahdo noudattaa veljenpojan mieltä, niin ei teillä toivoakseni ole mitään sitä vastaan, että vetoaisitte setään, joka koko valtakunnassa on tunnettu etevimmäksi mieheksi kaikessa, mikä oikeata ja hyvää on. Minä neuvoisin teitä lähettämään hänelle postissa kirjeen, jossa ilmoitatte kaiken pahan, mitä veljenpoika on tehnyt, ja minä panen pääni pantiksi siitä, että kolmen päivän perästä saatte vastauksen.

Minä kiitin häntä tästä viittauksesta ja aioin heti ryhtyä tuumasta toimeen, mutta minulta puuttui paperia, ja pahaksi onneksi oli viimeiset rahat pantu tän'aamuna ruokatavarain ostamiseen. Hänen avullaan kumminkin sain hankituksi sitä.

Kolme seuraavaa päivää minä vietin kovassa levottomuudessa, epätietoisena siitä, minkä vaikutuksen minun kirjeeni lienee tehnyt. Samalla aikaa vaimoni minua myötäänsä kehoitteli kernaammin suostumaan vaikka mihin ehtoihin kuin jäämään tänne, ja hetkestä hetkeen tuli vain yhä uusia tietoja tyttäreni terveyden pahenemisesta. Tuli kolmas päivä, tuli neljäskin, mutta vastausta ei kirjeesen kuulunut: mitäpäs vento vieraan valituksista suosittua veljenpoikaa vastaan! Ja niin meni tämä toivo hukkaan, niinkuin entisenikin.

Mieleni pysyi yhä vielä vireänä, vaikka vankeus ja huono ilma alkoivat huomattavissa määrin heikontaa terveyttäni. Tulipalossa vioittunut käteni kävi sekin huonommaksi. Lapset istuivat minun luonani ja lukivat minulle vuorotellen, oljilla loikoessani, tahi itkien kuuntelivat minun neuvojani. Mutta tyttäreni terveys heikkeni nopeammin kuin minun. Jok'ainoa sanoma hänestä lisäsi minun huoliani ja murhettani.

Viidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille oli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on menettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta todellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä ulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja opastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma: hän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta, että saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin perästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.

Tyttäreni oli kuollut!

Huomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa seurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan lohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan minulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä kun olen jo niin vanha.

– Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. – Miksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana tästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.

– Niin, – lisäsi nuorempi, – sisko on taivaassa, ja taivas on paljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä, mutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.

Mr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen, että koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi vakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa pelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen hoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi, että nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten menestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän, sekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia hovinherran kanssa.

– Jumalan kiitos, – vastasin minä, – ei ole minussa ylpeyttä enää jäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan ylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon, koska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että kerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan tuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä. Ja vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana kaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä minä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin ei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen avioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän, ja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä tehnyt, niin olen pahoillani siitä.

Mr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni melkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni sen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka tähän aikaan kuului olevan maatilallansa.

Poikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan suullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren puheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia. Sattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä oli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään kolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi hänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli mr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja tarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme hänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se ansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin on paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi hän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni älykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä puolustajiaan. – No niin, sir, – virkoin minä vankeustoverilleni, – siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua vainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma. Mutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi, huolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa minua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja, jotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä toivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni joukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää: jokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja jokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.

Kesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä ollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

– Armaani! – lausuin minä. – Miksikäs murheellasi vielä minun huoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan lepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan tässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan lapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi, kun minusta aika jättää.

– Niin, – vastasi hän, – me olemme todellakin kadottaneet rakkaan lapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat hänet ryöstäneet.

– Mitenkä, rouva? – huudahti vankeustoverini, – ettäkö olisi ryöstetty? Sehän on mahdotonta!

Tuijottava katse ja kyynelvirta, – siinä vaimoni ainoa vastaus. Mutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä hänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni ja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä kylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut, nelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti puettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut minun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin, käskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut tiessään.

– No niin, – huudahdin minä, – nyt on minun kurjuuteni mitta kukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää voisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan jätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin enkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän on kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!

– Mieheni armas! – virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän lohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta minä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan rauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla maailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!

Poikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä tyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä olemaan kiitollisia.

– Lapsi parka! sanoin minä. – Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja katso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin lohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet… ne ovat nyt haudassa kaikki.

– Isä hyvä, – vastasi hän, – on sinulla sentään edes hetkiseksi mielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.

– Kuinka hänen on laitansa, lapsi? – keskeytin minä. – Tietääkö hän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole tarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?

– Ei olekaan, – vastasi Moses; – hän on peräti iloinen, tyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä uutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet luutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.

– Ja oletko varma kaikesta tuosta? – huudahti vaimoni. – Oletko varma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?

– Olen niinkin, äiti, – vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka on tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin ainakin se.

– Mutta oletko varma, – jatkoi äiti, että kirje on häneltä itseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?

– Kyllä, äiti, – vastasi poikani, – ja vielä hänestä kerran tulee meidän kaikkien tuki ja turva.

– Jumalan kiitos, – huudahti äiti, – ett'ei minun viimeinen kirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, – jatkoi hän, kääntyen minuun, – minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on raskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias. Viimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa, minä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen sydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen ja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme. Mutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei ole tullut perille, ja minä olen rauhassa.

– Vaimo! – huudahdin minä. – Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit minulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta kuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut että hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi meille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta saattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää. Kuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään lohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen eikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on vielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan veljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä sisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja saamaton.