Читать книгу: «Tom Sawyer ilmailija», страница 3

VIIDES LUKU

Me tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja Jim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta Tom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos oltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla takasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.

Sydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais valtameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli uni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun aurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea, ja pian oli vaatteemmekin kuivat.

Me mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens? Joo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom hämmästyi. Sitte hän sanoi:

"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun ihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin laivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan."

"No", sanoin minä siihen, "minne s'on ajellut sitte – sittekun – kun tuo tapaturma tapahtui?"

"S'on ajellut", sanoi hän vähä nolostuneena " – ajellut, s'on vissi se. S'on nyt tuulessa, joka tällä hetkellä käy kaakkoseen päin. Eikä me tiedetä, kuinka kauvan sitä piisaa."

Hän tälläs sen itäänpäin ja sanoi pitävänsä sitä suuntaa, meidän pannessamme framille aamiaista. Professori oli ottanut mukaansa puolen maailmaa; paremmissa eväissä hän ei olis voinut olla. Tosin ei löytynyt kermaa kahviin, mutta vettä oli ja kaikkia muuta, mitä voi toivoa; ja petroolikeittiö tarpeineen ja piippuja ja sikaaria ja tulitikkuja; ja viiniä ja likööriä, josta me ei välitetty; ja kirjoja ja karttoja ja harmoonika; ja turkkeja ja vilttiä ja kaikellaista moskaa, niinkuin lasihelmiä ja rannerenkaita messingistä, jotka – kuten Tom sanoi – olit merkkiä siitä, että hän aikoi käydä tervehtimässä villejä. Siell' oli rahaa myöskin. Niin, professori oli evästetty hiton hyvin.

Aamiaisen perästä opetti Tom minun ja Jimin tyyräämään ja jakoi meidät kaikki neljän tunnin vahtiin, niin että me saatiin vuorotella; ja kun hänen vahtinsa oli ohi, astuin minä hänen sijaansa, ja hän otti framille professorin kynän ja paperia ja kirjotti kirjeen kotiin Polly tädilleen ja kertoi hälle kaikki, mit' oli meille tapahtunut, ja pani lähtöpaikaks: "Atsuri [Runokielessä käytetty the welkin = sinitaivas, taivaansini. Suoment.], matkalla Englantiin!" ja kääri sen kokoon ja sulki sen punasella suulakalla ja kirjotti osotteen ja osotteen yläpuolelle: "Tom Sawyer, ilmailija" ja sanoi, että sekös kirvelis nahan postimestarilta, kun se tulis sinne Nat Parsonsin postikonttoriin. Minä sanoin:

"Mutta kuuleppas nyt, Tom Sawyer; eihän tämä ole mikään tommonen 'atsuri', sehän on ilmapallo."

"No, kuka on sanonut, että s'olis atsuri, senkin pöllöpää?"

"Kirjotithan sinä sen tuohon kirjeeseen?"

"Niin no, mitä sitte? Eihän se merkitse, ett' ilmapallo olis mikään atsuri."

"Minä luulin niin. No, mitä sitte atsuri on."

Minä näin, että hän oli pussissa. Hän kaiveli ja raappi muistissansa, mutt' ei löytänyt mitään. Ja sitte hän sanoi:

"Minä en tie, eikä kukaan sitä tie. S'on sana vain. Ja vieläpä helkkarin muhkea sana. Ei oo koko kielessä muhkeampaa, ei ainoatakaan, – luullakseni."

"Mitä roskaa", sanoin minä; "mutta mitä se merkitsee, mitä meinataan sillä? – kas siinä temppu."

"Minä en tie mitä sillä meinataan, sanon mä. S'on sana, jota ihmiset käyttävät siks' että – hm – siks' että s'on koristava ja kaunistava. Eihän kukaan teetä poimuja paidanrintaan, siks' että ne lämmittäis, vai mitä?"

"No, ei tietysti."

"No, mutta kuitenkin niitä käytetään, vai mitä?"

"No, kyllä."

"No, tuo kirje, jonka kirjotin, on paita, ja atsuri ei oo muuta kuin poimut sen rinnassa."

Mä tiesin että se panis tuumia Jimille päähän, ja sen se tekikin. Hän sanoi:

"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, ei siit' oo mittään hyötyä, että te puhutta tolla viisin, ja suoraan sanottu on se syntiäkin. Tehän tiiättä toki, ett'ei kirije oo mikkään paita, eikä se liion oo mittään poimuja siinä. Eihän siin' oo mittään paikkaa, johon ne panis, ja te ette saa niitä siihen, ja jos saisittekin, ei ne pysys siinä."

"Kas niin, pidä suus ja oota kunnes tulee jotakin, jota voit ymmärtää."

"Tommi herra, ettehän te meinaa, ett'en minä tietäis mittään paioista? Sen tietää Jumala, että min' oon pessy paitoja kotona aina siitä kun – "

"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä vain – "

"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije – "

"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitä metaaforana."

S'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän ujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:

"Tommi herra, mitä se mettifoora on?"

"Metaafora on – hm, s'on – metaafora on illustrasiooni." Hän näki, ett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. "Kun minä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät yhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause – "

"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei oo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja valakonen kukko, mutta jos te näättä niien höyhentävän yhteen ja lentävän yhessä, niin – "

"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa minua enää."

Jim vaikeni – hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut, kun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista, niin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi enemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut monta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin tekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä niin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja kestivät tuhansia rasituksia – ainoastaan tuon tähden, että mukamas löytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla orhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä min' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä menin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan kuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja suu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut enään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin ottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli lämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt' olis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja pään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään enää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole murhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio murhatakkaan.

Mutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks taas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku ihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä hurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei merkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin luonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se miellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi:

"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min' en tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin Lontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se."

Hän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja s'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija kuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko maailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän antais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.

Iltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja ylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun löysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului ja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me ihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai menee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin vähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin pimeässä tai vuoren huippuun.

Minä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän ei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat kun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin vaihtoa.

No, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me säntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata yltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista maata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell' ei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja Tom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks mereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis ollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä, hämärässä ainakin.

Me oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja haettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan siitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään järvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että kukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks – hän oli mukamas aatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten hän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me mukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me syötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten kallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me heitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten olikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan nahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!

Me painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta. Niin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin hiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin kappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille helkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti jalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa ja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin huutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit ilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä hän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.

Tullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset nousemaan pystyyn päässäni:

"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona – mä nään sen kiikarista! Juoskaa, pojat! – mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta eikä kukaan voi sitä piättää."

Tom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät kannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan, jota aave ahdistaa.

Tom tuli tikkaille ja kapus ylöspäin kappaleen matkaa ja odotti minua; ja minun saatuani jalansijaa niissä, huusi hän Jimille, että antais mennä yläilmoihin. Mutta Jim oli saanut päänsä pyörälle ja sanoi unohtaneensa, miten piti menetellä. Silloin Tom kapus ylös kuin orava ja käski minun seurata; mutta leijona peto lähestyi päästäen hirveän ulvonnan joka harppaukselta, ja mun sääreni vapisit, niin etten uskaltanut nostaa toista, kun pelkäsin toisen lannistuvan allani.

Mutta Tom oli nyt laivassa, ja hän antoi pallon kohota vähäsen ja seisoa taas, niin pian kuin köysitikkain pää oli kymmenen tai kaksitoista jalkaa maanpinnasta. Ja siellä oli leijona, ja se hyrräs allani ja ulvoi ja hyppäs ilmaan tavotellen käpälillään tikkaita, ja nämä olit vain tuuman päässä sen kynsistä. Oli kerrassaan ihanaa olla niin, ettei se minuhun ulottunut – perhanan ihanaa, ja min' olin ilonen ja kiitollinen yheltä puolen, mutta minä pylleröin siinä aivan avutonna enkä pystynyt kapuamaan, ja sikspä olin toiselta puolen kovasti viheliäinen ja vaivanen. S'on harvoin kuin ihminen näin repiää kahtaalle, eikä sit' ole juuri matkittava.

Tom kysyi multa mitä hän tekis, mutt' en tiennyt. Hän kysyi, voisinko pysyä paikoillani, sillaikaa kun hän seilais turvalliseen paikkaan ja jättäis leijonan jälkeen mukamas. Minä sanoin, että kelpaishan koittaa, jos hän ei menis ylemmäs kuin miss' oltiin nyt, mutta jos hän menis korkeammalle, niin minä vissisti pyörtyisin ja putoaisin alas. Sitten sanoi hän: "Pidä kiinni lujasti!" ja antoi mennä.

"Älä kule niin kovaa", huusin mä, "mun päätäni huimaa."

Hän oli ajanut kuin leimaus. Nyt hän vajotti vähä, ja me soljuttiin sannan yli hitaammin, ja s'oli melkein kamalaa, sillä s'on vastenmielistä nähdä kapineiden luistavan ja liukuvan allansa tolla viisin, ihan ääneti.

Mutta pian kuului ääntä, sillä leijona meidät saavutti. Sen ulvonta houkutteli siihen muutkin. Te voitte nähdä niiden tulevan laukaten kaikilta haaroilta, ja pian oli siinä pari tusinaa ja ne näykkivät köysitikkaita ja naksahuttivat toinen toistaan; ja me pyyhkäistiin eteenpäin sannan yli, ja ne junkkarit tekivät voitavansa, jott'ei meiltä unohtuis se päivä; ja sitten tuli muutamia tiikereitäkin – kutsumatta, ja nekös vasta panit toimeen oikean mässäämisen.

Me nähtiin nyt, että meidän tuumamme oli hiiteen. Me ei voitu päästä niistä sillä vauhdilla, ja minä en voinut pysyä kiinni iankaikkisesti. Tom siis mietti vähäsen, ja niinpä keksikin hän uuden tuuman. Se oli tämä, että ammuttais yks leijona revolverilla ja sitten seilattais tiehemme, sillaikaa kun toiset tappelisit haaskasta. Hän pysähytti siis pallon ja ampui, ja sitten me seilattiin pois, tappelun ollessa tuimimmillaan, ja tultiin alas neljäsosa penikulmaa siitä, ja he auttoivat minua laivaan; mutta kun oltiin leijonain ulottuvista, olit ne allamme taas. Ja kun ne näkivät, että me todellakin oltiin mennyttä kalua mukamas ja että ne ei ulottuneet meihin, istuit ne lonkilleen ja tuijotit meitä niin nolona, että helposti voi arvata, miltä kannalta ne katsoivat asiaa.

KUUDES LUKU

Minä olin niin kuitti, etten tahtonut muuta kuin makaamaan. Menin sentähden penkilleni ja oikasin siihen. Mutt' ei sitä saa nukuttua mokomassa uunissa kuin tässä; ja Tom komensi nousemaan yläilmoihin, ja Jim antoi pallon kohota. Ja tietäkää, sillä mahtoi olla voimaa sillä pallolla, kun se jaksoi nostaa kaikki nuo kirput, kun tulit mukanamme alhaalta, ja muistutit Tomille laulun: "Maijall' oli karitsa, joss' oli paljon kirppuja, ja aivan lumivalkeita." Mutta sitä ei olleet nämä. Nämä olit tuota ruskeaa sorttia – sitä sorttia, joilla aina on nälkä, eikä n'ole tarkkojakaan, sillä ne syövät pakanoita kristittyjen puutteessa. Missä vain on hiekkaa, niin tapaatte tuon linnun; mitä enemmän hiekkaa, sitä suurempi lauma. Tääll' oli hiekkaa vain, ja tulos sen mukaan. En koskaan ole nähnyt mokomaa mässäystä.

Meidän täytyi nousta virstan verta, tullaksemme sietävään ilmaan, ja sitten vielä toinen virsta, päästäksemme noista itikoista; mutta ruvettuaan palelemaan, hyppäsit ne ulos laivasta. Sitten me laskettiin taas virstan verta, ja siinä oli vilposta ja mieluista ja oikein hyvä olla, ja kohtsiltään olin mä reippaana jälleen. Tom oli istunut tuumissaan koko ajan, mutta nyt hän hypähti ylös kuin pistettynä neulalla ja sanoi:

"Panen vetoa tuhat dollaria, että minä tien missä ollaan. Me ollaan

Saharassa, suuressa Saharassa, aivan selvään!"

Hän oli niin kiihkoissaan, ettei voinut hillitä koipiaan. Mutta min' en ollut, vaan sanoin:

"No, no missä sitten on suuri Sahara? Englannissako, vai Skotlannissa?"

"Ei kummassakaan, veikkoseni; se on Afrikassa."

Jimin silmät pöyhöttivät, ja hän alkoi tuijottaa alas hirveällä haisulla, sillä sieltähän se oli kuin hänen esi-isänsä olit tulleet; mutta minä uskoin siitä vain puolet. En voinut, tiettäkös; mehän oltais silloin matkustaneet maailman halki.

Mutta Tom ei aatellut muuta kuin löytöään, kuten hän sitä kutsui, ja sanoi että leijonat ja santa aivan vissisti mukamas merkitsis Saharaa. Hän sanoi että hänen, jo ennenkuin me saatiin maata näkyviin, olis pitänyt ymmärtää meidän lähestyvän jotakuta maata, jos hän mukamas vain olis aatellut yhtä seikkaa; ja kun me kysyttiin mitä seikkaa, sanoi hän:

"Joo, noita kelloja. Ne on kronomeetria! Te ootte niistä lukeneet merikertomuksissa. Toinen niistä käy Grinwihin ajan mukaan, toinen St. Louis'in ajan mukaan, aivan kuin mun taskurini. Meidän lähtiessämme St. Louisesta oli neljä iltapäivällä minun taskurini ja sen kellon mukaan, mutta kymmenen illalla Grinwihin kellon mukaan. No, tähän vuoden aikaan menee aurinko alas noin kello seitsemän. No, panin eilen illalla merkkiin mitä kello oli, kun aurinko laski, ja s'oli puoli kuus Grinwihin ajan ja puoli kaksioista e.p. minun taskurini ja sen toisen kellon mukaan. Katsokaas, aurinko nousi ja laski St. Louis'issa minun kelloni ja sen toisen mukaan, ja Grinwihin kello kävi kuus tuntia edellä; mutta m'ollaan tullut niin kauvas itäänpäin, että aurinko melkein laskee Grinwihin kellon mukaan nyt, eroitus on ainoastaan puolitoista tuntia, ja minun kelloni käy jälessä – enemmän kuin neljä ja puoli tuntia. Se merkitsee, nähkääs, että m'oltiin lähes Irlannin lonkituudilla ja oltais tultu sinne pian, jos m' oltais ajeltu oikein – mutta sitä me ei olla. Ei, m'ollaan ajeltu – ajeltu kaakkoseen päin – ja s'on mun vakuutukseni, että m'ollaan Afrikassa. Katsokaa tätä karttaa. Te näette kuinka Afrikan olkapää painuu länteen päin. Mitä hirveää kyytiä m'ollaan tulleet! Jos oltais purjehdittu suoraan itäänpäin, niin oltais jo aikoja sitten Englannin sivu. Katsokaahan nyt, kun aurinko on puolipäivässä; silloin noustaan seisomaan joka mies, ja kun varjomme kutistuu tyhjäks, niin nähdään että tää Grinwihin kello on noin kakstoista. Jaa, hyvät herrat, minä uskon että m'ollaan Afrikassa; ja se on jotakin muhkeaa se."

Jim katsoi alas kiikarista. Hän puisti päätään ja sanoi:

"Tommi herra, eiköhän täss' oo joku erehys? Min' en oo nähäny mittään neekereitä vielä."

"S'ei merkitse mitään – he ei elä erämaassa. Mutta mitä näenkin mä tuolla. Anna tänne kiikari."

Hän katsoi hyvän aikaa ja sanoi sitten, sen olevan kuni pitkän mustan jonon hiekan poikki, mutta hän ei voinut arvata mukamas mitä s'oli.

"Kas niin," sanoin minä, "nyt sull' on hyvä tila saada selville missä tää pallo on, sillä tuo jono tuolla on varmaankin yks noita viivoja, joit' on kartassa ja joita he sanoo lonkituudin merijaaniks, ja voidaanhan me laskea alas ja katsoa sen numeroa, ja – "

"Mitä tyhmyyksiä sä jaarittelekkaan, Huck Finn! En koskaan oo nähnyt mokomaa pässinpäätä kuin sinä. Luulekko todellakin että meridiaanit ovat maan päällä?"

"Tom Sawyer, ne on kartassa, ja sen sä tiet varsin hyvin, ja ne on täällä myös, katso itse."

"Tietysti on ne kartassa; mutta se seikka ei kuulu tähän. Eihän niitä toki ole maan päällä."

"Tom, tietkö sä sen vissisti."

"Tien, aivan vissisti."

"Sitten toi kartta valehtelee taas. En koskaan ole nähnyt mokomaa valehtelijaa kuin toi kartta."

Hän suuttui, ja minä olisin häntä ripittänyt myös, ja Jim'illäkin oli hälle lämpimänä meininkinsä, ja m'oltais kohtsiltään puhjenneet uuteen jupakkaan, jollei Tom samassa olis heittänyt kiikarinsa ja ruvennut taputtamaan käsiänsä kuin hullu ja huutanut:

"Kameeleja! Kameeleja!"

Minä sieppasin kiikarin ja Jim otti toisen, ja me tähysteltiin, mutta minä tunsin pettymystä ja sanoin:

"Kameeleja – mitä lörpötätkään! Nehän on hämähäkkiä."

"Hämähäkkiä erämaassa, sinä pöllöpää! Hämähäkkiä, ku käy juhlakulussa! Sinä et oikein mieti, ennenkun puhut, Huck Finn, ja luulenpa, ettei sinulla ole sitä, millä miettiä. Etkö sä tie että m'ollaan puolitoista virstaa ilmassa ja että tuo jono matelijoita on kolmen neljän virstan päässä? Hämähäkkiä – voi taivas, Hämähäkkiä – isoja kuin lehmät. Haluttaako sun kenties mennä maahan ja lypsää heistä pari? Ei, hui, hai – ne on kameeleja, kun onkin. S'on matkaliuta, karavaani, sitä justiin s'on, ja s'on lähes kahden virstan pituinen."

"No, olkoon menneks! Lasketaan alas katsomaan mitä s'on. Min' en usko enkä tule sit' uskomaan, ennenku näen sen itse."

"No, olkoon menneeks," sanoi hän ja komensi "alas!"

Kun me tultiin huilaten alas kuumaan ilmaan, nähtiin me, että ne sittenkin oli kameeleja, jotka kahnustelit eteenpäin – loppumaton jono niitä, tavarat selässä, ja monta sataa miestä pitkissä valkosissa vaatteissa ja jonkunmoinen shaali pään ympäri riippuvine tupsuineen ja verhoineen, ja muutamilla miehillä oli pitkät pyssyt, ja toisilla ei ollutkaan, ja muutamat ratsastit ja toiset kävivät. Ja ilma sitten – jaa, s'oli kuuma kuin tuli. Ja kuinka he hitaasti ja vetelinä ryömit eespäin! Me huilattiin alaspäin yhtäkkiä ja pysähyttiin satasen kyynärää heidän päistänsä.

Miehet kaikki huutamaan, ja muutamat heistä heittivät mahalleen, toiset taas rupesit ampumaan meitä ja toiset juoksemaan sinne tänne, kukin haarallensa, ja sitä tekivät kameelitkin.

Me nähtiin saavamme aikaan sekasortoa heidän kesken, niin että me reisattiin ylös taas noin puoltoista virstaa, kunnes oltiin kylmässä ilmanalassa, ja sieltä me tirkisteltiin heitä. Meni tunti aikaa, kunnes he kerkesit kokoontua ja olit jonossa jälleen; sitten he marssivat eespäin taas; mutta me voitiin nähdä kiikarissa, ettei he juur aatelleet muuta kuin meitä. Me puskettiin eteenpäin ja kurkistettiin heitä kiikarista, ja yhtäkkiä nähtiin me suuri hiekkavuori ja joitakin ihmisten näkösiä värkkiä sen toisella puolen, ja muuan mies näkyi makaavan tuon vuoren harjalla ja silloin tällöin kohottavan päätään ja kurkistelevan karavaania tai meitä – kumpaako, ei me tietty.

Karavaanin tullessa lähemmäs, tuo mies ponnahti pois toiselle puolen ja sänttäs toisten miesten ja hevosten luo – sillä n'olit todellakin miehiä ja hevosia – ja me nähtiin heidän nousevan selkään kuin tuulessa; ja sitten he tulit rynnäten kuin tulipalo, toisilla keihäät, toisilla pitkät pyssyt käsissä, ja kaikki huusit ja hurrasit he kuin pakanat. He tulit törmäten karavaania vastaan, ja seuraavassa hetkessä molemmat riitaveljet syöksit yhteen ja menit sekasin, eikä ikinä ole kuultu mokomaa pyssyjen paukkua, ja ilma tuli niin täyteen savua, että tuskin näit vilaustakaan tappelevista. Siinä mahtoi olla ainakin kuussataa miestä siinä kähäkässä, ja s'oli hirveää nähdä. Sitten he jakaantui pienempiin ryhmiin ja tappelit hengestä ja kuolemasta, hampain ja kynsin, ja siin' oli juoksua sinne tänne, ja he ajoivat toinen toistansa kuin hullut; ja kun savu oli hälvennyt vähän, nähtiin tappotantereella kuolleita ja haavotettuja ja kameelin raatoja huiskin haiskin ja yltympäri, ja kameeleja pakenemassa sinne tänne. S'oli suorastaan kamalaa! Viimein näkivät ryövärit, etteivät voineetkaan voittaa, ja heidän päämiehensä antoi merkin, ja kaikki, mit' oli jälellä, lähtivät käpälämäkeen ja samosit sannan yli! Viimeinen mies värkki heidän joukossaan sieppas mukaansa lapsen ja pisti sen eteensä hevosen selkään; ja muuan vaimoihminen juoksi kirkuen kerjäten hänen perästänsä ja ajoi häntä takaa hietakentän yli, kunnes oli pitkän matkan päässä omasta seurastaan; mutta mitään hyötyä siitä ei ollut, ja me nähtiin nais-paran vaipuvan alas santaan ja peittävän kasvonsa käsillään. Silloin tyyräs Tom palloa ja antoi luistaa suoraan villiä vastaan, ja me tultiin kuin nuoli hänen kimppuunsa ja viskattiin hänet satulasta lapsineen päivineen, ja villi sai vähän vammoja, mutta lapselle ei tullut tämän taivaallista, vaan makas se selällään sannassa, käsineen säärineen kippuroiden koppuroiden ilmassa. Mies juosta jotkotti hevosensa perään eikä tietänyt mitään, mist' oli saanut tuon sysäyksen, sillä m'oltiin jo siihen aikaan kolme neljäsataa kyynärää ylhäällä ilmassa!

Me luultiin vaimon juoksevan ottamaan lastansa, mutta sitä hän ei tehnyt. Me voitiin kiikarilla nähdä hänen istuvan paikallaan, pää painuneena polvia vastaan, niin että hän tietysti ei ollut nähnyt urostyötämme ja luuli että laps oli mukamas mennyt miehen kanssa. Hän oli noin virstan paikkeella omasta väestään, niin että me luultiin voivamme laskea alas lapsen luo, jok' oli noin puoli virstaa naisihmisen takana, ja viedä laps hälle ennenkun karavaanilaiset pääsisit kimppuumme ja tekisit meille pahaa; ja muutenkin luultiin me että heill' oli kylliks tekemistä haavotetuissa. Me luultiin uskaltavamme kepposta, ja me uskallettiin. Me laskettiin ja pysähyttiin, ja Jim kapus alas tikkaita myöten ja sieppas lapsen, joka oli pikkunen kaunis kakara ja hyvällä tuulella myöskin, ollakseen vastikään mukana tappelussa ja pyörähtäneekseen hevosen selästä; ja sitten me luistettiin mamman luo ja seistiin hänen takanansa ja joteskin lähellä vielä, ja Jim kiipes alas, ja kun hän oli aivan hänen takanaan, niin toi pikku kakara naukui, kuten lapset aina tekee, ja mamma sen kuuli, kääntyi, kirkahti ilosta, syöksi lapsensa luo ja sieppas sen ja halaili sitä ja suuteli sitä; ja sitten pantuaan vähän pois kakaran, halaili hän Jimiäkin ja sitten riisti hän kaulastaan kultaset ketjut ja ripusti ne Jimin kaulaan ja halaili häntä taas ja otti lapsen maasta ja painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli sitä taas ja itki ja nauroi kuin hupsu kaiken aikaa; ja Jim hän juoksi tikkaille ja kapus ylös, ja seuraavassa hetkessä me oltiin ylhäällä ilmassa taas, ja mamma hän seisoi siinä ja tuijotti ylöspäin, takapää hartiainsa välissä ja lapsen kädet kaulassaan. Ja siinä seisoi hän töllistellen niinkauan kuin meitä näkyi pilvien välistä.